Lehtikadon pakkaspurema 1#

KOTKATÄHTI makasi lämpimän pehmoisella sammalpedillään, häntä kuonon ylle peiteltynä. Tähtiklaani ei ollut puhunut hänelle kuihin, viime matkasta kuukivelle oli kulunut jo miltei kaksi kuuta. Elämä Myrskyklaanissa oli ollut kiireistä, eikä Kotkatähti ollut uskaltanut jättää klaaniaa Käenkellolle vaikka soturiin täysin luottikin- kireät välit Jokiklaanin kanssa ja Varjoklaanin kissojen jatkuvat rajanylitykset olivat hänelle syitä tarpeeksi pysyä klaaninsa luona, siellä missä häntä tarvittiin. Päällikkö ummisti silmänsä kiinni jo toistamiseen, uni tuntui pysyvän hänestä yhtä kaukana kuin hiiri saalistajan hajusta. Aina kun hänen mielensä oli vaipumassa unenomaiseen pimeyteen, kuonoa kutittavaan rauhallisuuteen tunnelma luiskahti hänen käpälistään kuin vedestä nostettu kala! Turhautuneena Kotkatähti räpäytti auki meripihkan sävyissä kimmeltävät silmänsä, vaan enää ei hänen ympärillään kohonnutkaan kiven sisään rakennettu vanha, sammaleilla päällystettu tunkkaistuoksuinen päällikönpesä. Hopeat, aamukasteisissa pisaroissa kimmeltävät ruohonkorret huojiuivat kauniina pehmeässä tuulessa ja näkymä tyhjyydestä jatkui silmänkantamattomiin kuin pohjaton heijastus. Yllä hohtava tähtitaivas helmeili tuhansissa kollille tuntemattomissa väreissä, violetin sävyjä oli enemmän kuin pikkukiviä joen varrella, sininen helmeili sievästi kuin auringon täplittämä merivesi. Lempeä tuuli juoksi vasten hänen turkkiaan, se kiersi jokaisen karvan ja lämmitti päivästä nauttinutta nahkaa nautinnollisesti. Jok'ikinen kerta kun päällikkö uskaltautui räpäyttämään silmiään, tuulen huumaava ote muuttui rajummaksi. Pian sen lempeät tassut eivät enään tanssineet hänen turkillaan, vaan sen liikeet olivat käyneet nälkäisiksi ja ahmiviksi kuin hirmuaalloilla. Hurjana  humiseva, leijonan tavoin karjuva tuuli runnoi hänen korviaan viistävillä äänillään, ja laukoi tuntemattomia lauluja vasten kasvojaan. Hänen turkkinsa pauhasi tuulessa kuin aallonharjojen ravistelemana, kuin jokin voima olisi syössyt pahaenteisen hirmumyrskyn vasten hänen kehoaan. Päällikkön vahvajänteiset käpälät taistelivat vasten puolelta toiselle riuhtovia tuulten tansseja, kynnet uppotuivat yhä sievään alusnurmeen. Kaunis, loistokas ruoho hänen varpaidensa alla siveli hänen käpäliään kuin kynnenviillot, se valui lämmön sulattamana mustaksi, märäksi soraliejuksi joka roiskui pitkin hänen tammensävyistä turkkiaan. Märkä maa nieli häntä uumeniinsa, se painautui vasten hänen kehoaan, musertaen jokaisen kipua tuntemaan kykenevän lihaksen, katkoi jokaisen häntää ohuemman luun. Veri vuosi vuolaana hänen lävitseen kuin onton puunrungon, se valui pitkin hänen kieltään ja hukkui soraisena tulvivaan multaan. Se veti hänet yhä syvemmälle maanpinnan alle, sora tunkeutui sisään hänen suustaan, raapi hänen kieltään ja sivalteli kurkkua. Hänen keuhkonsa täyttyivät terävistä kivistä, kitkerästä mullasta...

Päällikkö havahtui hereille tuntemattoman naaraan kutsusta, kylmänhikisenä ja uupuneena hän nousi seisomaan turkki sotkussa. Kuivat pikkukivet rapisivat pois hänen karvastaan kuin hän olisi kierinyt oppilaiden taisteluharjoituspaikan hiekassa ennen levottomia päiväuniaan. Päällikkö yskäisi, kurkkua kivisti ja jano raapi hänen kieltään kuin unen tukehduttava hiekka. Kotkatähti väläytti Peiponkujerrukselle pistävän katseen, pahantuulisena hänelle suodusta kivuliaasta unesta kolli ei mieltynyt erakkokuningattaren vähättelevään äänensävyyn. ''Olen juuri ottanut klaaniini kolme erakkopentua parantajieni pyynnöstä, heti kun olette valmiit lähtemään soturini saattavat sinut pentuineen kaksijalkalan rajoille...'', kolli pihisi vihaisena, huitaisi kuivaa hiekkaa hännällään. Kotkatähden vihamielinen, halveksuva ilme vaihtui toiseen kuullessaan Peiponkujerruksen huokausta seuraavat sanat. Tämä kissa oli puoliksi klaanilainen? Olisihan se pitänyt arvata, eivät erakot nimeä pentujaan klaanimetodein... Kolli huokaisi turhautuneena ja istuutui alas, painajaisestaan jo tokeneena. ''Puoliksi Myrskyklaanilainen...annas kun arvaan, olet Ukkoskatseen pentuja?'', päällikkö murahti tyytymättömänä, ja kietaisi häntänsä etukäpäliensä ympärille. Ukkoskatse oli ollut Kotkatähden mestarin, Kuusipiikin pentu joka oli hiljattain menehtynyt vanhuuteen. Ukkoskatseesta oli Kuusipiikin kautta tullut Kotkatähdelle hyvä ystävä, vaikka ikäero oli mittava. Hän oli tietoinen Ukkoskatseen pennuista erakkonaaraan kanssa, muttei ollut koskaan uskonut joutuvansa kohtaamaan yhtäkään heistä. Peiponkujerruksen myöntävä vastaus väitteeseen(?) sai päällikön päästämään ilmoille omalla tavallaan surumielisen huokauksen, Kuusipiikin muisteleminen tuntui raskaalta vaikka kollin poismenosta oli vasta hetki, oli vaikea uskoa ettei hän ollut enää neuvomassa Kotkatähteä niin kauan tästä huolehdittuaan. Päällikkö murahti rasittuneena, ja heilautti peitellyn välinpitämättömänä häntäänsä. ''Hyvä on, ilmoitan klaanille päätökseni hyväksyä sinut Myrskyklaanin auringonlaskun soturioppilasmenoissa-'', kolli naukui ja loi Peiponkujerrukselle varoittavan silmäyksen, ''-kunnes olen varma klaanikelpoisuudestasi, sinua tullaan kohtelemaan kuin ketä hyvänsä soturioppilasta- oletan sinun ottavan neuvoa vanhemmilta oppilailta ja noudattavan sotureiden pyyntöjä ja kunnioittavan heitä kunnes olen pitänyt sinulle virallisen seremonian''. Kotkatähti nuolaisi tassuaan, ja antoi itsensä pukea kasvoilleen lempeäpiirteisen hymyn. ''Siihen asti, voit Nuppulehden avulla muuttaa pentutarhalle muiden kunigattarien kanssa, parantajanpesällä on varmasti jo nyt ahdasta'', päällikkö naukui, pyyhkäisi tuoreen Myrskyklaanilaisen lapaa pehmeästi hännällään, ''-onko sinulla kysyttävää?''.

PEIPONKUJERRUS yllättyi pienoisesti Kotkatähden myöntävästä vastauksesta. Hän siis todella pääsisi turvaan Haikulta? Eikä hänen tarvitsisi enää pelätä joutuvansa yöllä puolustautumaan Haikulta yksin? Kehräys kohosi naaraan kurkusta. Hän oli turvassa! Kotkatähden laatimat ehdot kuitenkin estivät kehräystä pääsemästä toisen kissan korville. Peiponkujerrus suorastaan tyrmistyi; Häntä siis kohdeltaisiin kuin oppilasta, vaikka hän oli juuri synnyttänyt ja oli kuningattaren roolissa? Miten tuo kolli kehtasikin määrätä jotain tuollaista! Peiponkujerruksen teki mieli sanoa suorat sanat Myrskyklaanin päällikölle, mutta ymmärsi viime hetkillä, että sen seurauksena Kotkatähti saattaisi perua lupauksensa, eikä hän pääsisi klaanin jäseneksi. Siksi naaras piti suunsa supussa ja kuunteli Kotkatähden ehdot loppuun, vaikka pitikin niitä täysin järjettöminä.
"Ei minulla ole kysyttävää. Tiedän Myrskyklaanista kaiken - aina soturilaista, tarinoihin ja isäni klaaniaoihin, myös sen kuinka sinä olit häätämässä isääni klaanista, koska hän nyt sattui tekemään rikkeen, joka meinasi ajaa Tuuliklaanin kimppuunne" naaras naukui kylmän vihaisesti, "...Totta kai sellainen on iso rike, mutta oliko hänet pakko häätää? Hänen koko elämänsä oli täällä, ja hänen piti opetella kokonaan uusi elämän tyyli, kun joutui lähtemään metsästä. Mutta kuitenkin, tiedän mitä isäni sinusta ajatteli, ja tiedän myös kuinka tärkeä olit hänelle. Mutta älä huoli, hän ei kantanut kaunaa sinulle - hän oli vain pettynyt ja yllättynyt käytöksestäsi." Naaraan mieleen nosuivat ne illat, kun Ukkoskatse oli kertonut hänelle omasta oppilas- ja soturiajastaan ja Kotkatähdestä. Silloin Kotkatähti ei kylläkään ollut klaanipäällikkö, mutta Peiponkujerrus ei onnistunut saamaan kollin soturinimeä päähänsä. Vai oliko kolli edes ollut soturi Ukkoskatseen aikana? Joka tapauksessa, Peiponkujerrus oli kuullut isän äänestä kuinka tärkeä Kotkatähti oli ollut hänelle, mutta myös kuinka kamalasti Ukkoskatsetta oli raastanut kun Kotkatähti oli ollut innokas ajamaan hänet pois klaanista, pois metsäsätä - kaiken sen jälkeen miten hyvä ystävä kolli oli ollut toiselle. Tämän johdosta kuitenkin Peiponkujerrus oli syntynyt, joten tietysti hyvääkin tapahtuneissa asioissa oli.
"Mutta sitä en tiedä, miten tiesit minusta ja emostani. Tietääkseni isäni lähti metsästä lähes heti kun oli saanut häädön Myrskyklaanista, ja emoni hän löysi vasta pari kuuta myöhemmin, joten en tiedä miten olet saanut tiedon minusta" naaras naukui hieman hämillään. Oliko Ukkoskatseella ollut yhteyksiä Myrskyklaaniin, esimerkiksi käyttäen erakoita tai kulkukissoja viestin viejinä? Toisaalta, eipä tieto kauheasti naaraaseen vaikuttanut. Isän klaaniellämä oli mennyttä, mutta silti suuressa roolissa nuoren kuningattaren elämässä. Ilman sitä tietoa ja kokemusta, jota oli Ukkoskatseelta saanut, hän ei olisi nyt tässä - sana sanaa vastaan Myrskyklaanin klaanipäällikön kanssa, hakemassa turvapaikkaa kertomatta miksi sitä haki. Naaras toivoi sydämmensä pohjasta, ettei kukaan kysyisi häneltä miksi oli halunnut liittyä klaaniin. Tarina oli raastava kuningattarelle, eikä hän halunnut muuta kuin unohtaa Haikun ja kaiken kyseiseen kolliin liittyvän - toisaalta, naaraalla oli kuitenkin pennut muistuttamassa suuresta virheestään, mutta asialle Peiponkujerrus ei voinut enää mitään.

"Ja... entä isäni isä? Kuusipiikkikö hänen nimensä oli? Onko hän elossa? Oliko isälläni pentuetovereita, jotka elävät vielä? Tai emoa, joka olisi edelleen elossa?" naaras kysyi uteliaasti. Hänen äänensä tärisi jännityksestä, mutta myös kaipuusta. Ukkoskatse ei saanut nähdä emoaan tai mahdollisia pentutovereitaan enää metsästähäädön jälkeen. Ei hän ollut edes hyvästellyt heitä. Peiponkujerruksen silmiin nousivat kyyneleet, hänen ajatellessaan kaikkea mistä Ukkoskatse oli oikeasti luopunut, mitä oli joutunut jättämään taakseen karkoituksetuksi tultuaan. Mutta nyt Peiponkujerrus oli korjaamassa virheet; Hän ja hänen kolme pentuaan tekisivät Ukkoskatseen Tähtiklaanissa ylpeäksi, ja he puhdistaisivat Ukkoskatseen maineen, jos joku sitä epäilisi.

KUUTAMOKUISKE vaihteli painoaan etukäpäliensä välillä katsellen taivasta silmiään pienesti siristäen. Kaikki murehtiminen oli ollut turhaa, hän turhaan oli tuntenut taas katumusta kaikesta mille jo kerran oli selkänsä kääntänyt ja kävellyt pois. Tänään hän oli hetkellisesti yrittänyt juosta muistoja päin ja kurkoittaa tassullaan kiinni niistä ja kärsiä. Hän oli hölmö!
Kissa pakotti itsensä pois ajatuksistaan ja vei katseensa Kaarnapilveen hieman kysyvänä nostaen lopulta pienen hymyn kasvoilleen. ''Olen todellakin tuhlannut päiväni turhuuteen. Näin pahoja unia pahoista muistoista.'', naaras mumisi ehkä hieman huvittuneena ja se paistoikin hänen äänestään hyvin. Kuutamokuiske kuitenkin käänsi ilmeensä mietteliääksi hetkeksi, mutta se hävisi pian.

UTUKATSE venytteli kipeytyneitä lihaksiaan auringonlaskunhetken viimeisillä säteillä astuessaan ulos varjoisasta kaislikosta, jossa hän oli maannut koko päivän mietiskellen asioita ja katsellen leirin elämää. Maidonvalkean naaraan oli aluksi vaikea tottua aurinkoon ja sen säteilyyn, mutta hetken päästä hän räpytteli jo valppaana silmiään. Tokikaan vasemmasta ei ollut mitään hyötyä, mutta sen kiinnipitäminen koko ajan tuntui epämukavalta. Vilkaistessaan taivaalle ja taas takaisin leiriin, hän päätteli iltapartion jo lähteneen liikkeelle sillä leirissä ei näkynyt kovinkaan suurta aktiivisuutta - pieniä ryhmiä kissoja jotka supattivat. Naaraan vasen silmä, sokeutunut silmä oli yhtä avonainen kuin hänen oikeansa, vaikka hän ei nähnytkään sillä mitään. Tuntui luonnollisemmalta pitää molempia silmiä auki, kuin toista kiinni. Vaaleanvihreä silmä kiersi nopeasti koko leirin läpi, tarkkaillen jokaista kissaa. Hän etsi seuraa - pieni jutustelu näin auringonlaskunhetkellä ei tehnyt pahitteeksi päivän hiljaisuuden jälkeen. Hymähdyksen tapainen äännähdys pääsi kissan huulien läpi, kun hän huomasi punaturkkisen soturioppilaan leirin laitamilla näyttäen erittäin turhaantuneelta. Pehmein askelin Jokiklaanilainen asteli Kurpitsatassun luokse.
"Miksi mielesi on maassa?" naaras sanoi pehmeästi istahtaen varovaisesti paikalleen sen merkiksi, ettei aikonut liikkua siitä ennenkuin sai vastauksen kysymykseensä. Hänen vihreä silmänsä katsoi lämpimästi, mutta tutkaillen nuorta oppilasta. Hänen oli helppo tulkita kissojen ilmeistä ja liikkeistä mikä heidän mielialansa oli, mutta toinen asia oli syy siihen. Ei hän sentään ajatusten lukija ollut.

Naalintaljan hännänpää nyki lempeästi kevyen ilta-auringon valon imeytyessä hänen valkean, joskin nyt kellahtavana hohtavaan, turkkiinsa. Laiskoin ja verkkaisin, mutta tarkoin suunnitelluin vedoin naaraan vaaleanpunainen kieli suki hänen rintaansa parempaan ruotuun. Mitä muutakaan naaras olisi tehnyt verkkaisen iltapäivän viettonsa kuluksi, kuin sukinut omaa turkkiansa takaisin järjestykseen. Olisi väärin kuitenkin luulla, ettei Naalintalja huomioinut ympäristöään päinvastoin. Soturin korvat kääntyilivät milloin lintujen viserryksen ja milloin hiljaisen lehtien havinan mukana. Naaras piti itsensä valppaana jopa leirissä. Ei sitä koskaan tiennyt, milloin joku uskalias pentu tai oppilas haluaisi häiritä hänen rauhallista suinta hetkeään auringon hellässä lämmössä. Varjoklaanin tuttu lempeä soinen tuoksu täytti naaraan nenän ja herätti muistoja syvällä valkean soturin mielen uumenissa. Muistoja, jotka kaikki olivat naaraan mielestä täsin turhanpäiväisiä, mutta silti toivat hänen sydämeensä lämpimän puristavan tunteen. Millainen sää oli ollut, kun hän ensimmäistä kertaa avasi silmänsä tai millainen se ensimmäinen putoava lehti oli, kun hän astui ensimmäistä kertaa ulos leiristä innokkaana oppilaana. Tai se kuinka hyytävän viileä se paljaslehden yö oli ollut, kun hän oli istunut selkä suorassa ylpeänä soturinimestään. Nämä muistot levittävät soturin kasvoille pienen ja lempeän hymyn samalla, kun hänen sukivat kielenvetonsa siirtyivät hänen vatsakarvoihinsa.

||Jesus Christ mitä laatua taas

KAARNAPILVI suoraansanoen yllättyi Kuutamokuiskeen äänensävystä. Oliko kolli raahautunut klaanitoverinsa perässä tänne asti tyhjän takia? "Osanottoni muistolle". Kolli kohotti katseensa naaraaseen ja hymyili hälle puoliväkinäisesti. "Mutta, jos olet tuhlannut aikaasi tarpeettomaan", Kaarnapilvi kohotti ääntään lausahduksen loppuun muuttaen sen kysymykseksi, "mitä mieltä olisit pienestä metsästysretkestä ennen kuin tulee pimeä?" Kysymys oli varovainen, tunnusteleva. Kaarnapilvi ei halunnut loukata Kuutamokuiskeen tunteita puhumalla leiriinpaluusta tai syyttämällä häntä suoraan aikansa tuhlaamisesta, mutta naaraan mieliala näytti vaihtuneen tuskahuudoista huvittuneisuuteen niin nopeasti, että Kaarnapilvi ylipäätänsä uskalsi ehdottaa metsästystä.


SÄVYTASSU väisti emonsa kosketusta Hanhitassun eleitä seuraten. "Älä koske minuun!" Oppilas sähisi korvat virtaviivaisesti luimussa. Naaras alkoi hätääntyä. Hanhitassu juoksi tiehensä, emo asteli pois...Kameleinttitassu häipyi parantajanpesälle. Sävytassu vilkuili Heinää ja Kuusijalkaa vuoroin ja toisin katse sinkoillen kahden kollin välissä. Oppilaan häntä piiskasi ilmaa rauhattomasti lyhyet karvat pystyssä. Kuusijalka hymyili punaturkkiselle naaraalle rohkaisevasti. Varjoklaanin varapäällikkö ei halunnut sanoa mitään tai liikkua mihinkään, koska hän pelkäsi Heinän oikean tyttären kimmastuvan ja juoksevan pois Hanhitassun lailla. Kissajoukko alkoi hajaantua omille teilleen kainosti ja irvistelevä Joutsentassukin jolkotteli Ohdaketähden perässä ulos leiristä. Valkeasta oppilaasta oli nopeasti kasvanut melkoinen jötkäle, eikä kasvulle näyttänyt tulevan loppua. Kolli oli kaikkia muita oppilaita isompi, mutta soturiksi Joutsentassua ei voisi koonsa puolesta laskea. Kuusijalka heilutti valkoisia tupsukorviaan ahdistuneena. Sävytassun tuomitseva ilme alkoi muuttua hädäksi. "Kehenkään teihin ei voi luottaa!" Oppilas karjaisi surkeana, empien. "Sävytassu", tuttu kieroutunut ääni naukui kissojen sivulta yllättävän rauhallisena. "Tuo ei ole totta. Klaaniisi voit aina luottaa. Eivät täällä kaikki sinulle valehtele", Käärmehäntä moukui tassutellessaan kolmikon luokse. "Sinä olet metsän kieroin kissa!" Sävytassu kihisi. Ääni oli taittunut inhosta ja vihasta tiedottomaksi nau'unnaksi. "Oletko siitä noin varma?" Käärmehäntä kysyi makealla, utelevalla äänellä. "Käärmehäntä, älä sot-", Kuusijalka pani vastaan, mutta hiekanvärinen naaras työntyi hänen ohitseen ja kumartui Sävytassun tasolle. "Oletko koskaan kuullut kenenkään sanovan, että minä olisin valehdellut?" naaras ei antanut oppilaalle tilaisuutta vastata, vaan jatkoi, "Et. Niinpä niin. Arvaa mikä auttaa tuollaisiin epävarmoihin tunteisiin?" Soturitar kallisti kysyvästi päätään. "En", Sävytassu vastasi pienellä äänellä, kuin Käärmehäntä olisi ollut mörkö. "Uni. Tulehan Sävytassu, saatan sinut oppilaittenpesälle".

Kuusijalka katsoi hämmentyneenä Käärmehännän ja Sävytassun perään. Milloin ihmeessä Käärmehännästä oli tullut mukamas noin emollinen? Naaras varmaan näytteli, mutta kolli oli silti kiitollinen. Hän kääntyi Heinän puoleen. "En halua syyttää sinua mistään", varapäällikkö aloitti, "mutta mitä saitkaan aikaan?"


METALLIKORVA höristi korviaan. Peiponkujerrus oli maininnut Kuusijalan nimen, eikö ollutkin? Harmaa, kiiltäväturkkinen kolli ahmi loput jäniksenkoivestaan suihinsa ja lähti tassuttelemaan Kotkatähteä ja Peiponkujerrusta kohti. Tosiasiassa Metallikorva olisi mieluummin yllättänyt Vesiniityn tuoresaaliilla ja viettänyt loppuillan kumppaninsa kanssa vaihtaen kieliä, mutta kollia kiinnosti, miten klaanin ulkopuolinen naaras tiesi hänen veljensä nimen. Kyseessä voisi olla tietysti samanniminen kissa tai Metallikorva oli saattanut kuulla nimen väärin, mutta jos naaras tosiaan puhui Kuusijalasta, se merkitsisi myös sitä, että Metallikorvakin liittyisi tähän naaraaseen jollainlailla. "Anteeksi että keskeytän", raidallinen kolli naukui ja nyökkäsi kunnioittavasti Kotkatähdelle. "Mutta puhuitteko juuri Kuusijalasta?" Metallikorva kääntyi Peiponkujerruksen puoleen.

//Jäi lyhyeksi, mutta pitää lähteä paloasemalle

KOTKATÄHTI koki paremmaksi istuutua alas, hänen korvanpäissään nipisteli sellainen tunne että hänellä ja Peiponkujerruksella olisi paljon puhuttavaa. ''En oleta sinun osallistuvan klaanien tehtäviin, älä ymmärrä vaatimuksiani väärin'', kolli hymähti havaitessaan Peiponkujerruksen levottomuuden, ja löytäessään tyrmistyneitä merkkejä tuon kasvoilta. ''Tietysti lepäät pentutarhalla ja kasvatat pentusi omalla tavallasi klaanin sääntöihin sopien, mutta pentutarhalta päästyäsi et kai oleta että voisin luottaa sinuun? Sinua koskee samat säännöt kuin ketä tahansa, kuka on liittynyt Myrskyklaaniin ulkopuolisena, olkoonkin että olet vastasynnyttänyt- ennen kuin ansaitset klaanin luottamuksen sinua tulee kohdella varoen, samoilla säännöillä myös minut vastaanotettiin klaaniin vaikka olin alle kuuden kuun'', kolli naukui, lipaisi takun pois karvastaan. Alle kuusikuisella kissalla ei ollut vielä realistista käsitystä metsän elämästä, Kotkatähti itse muisti miten tyrmistynyt oli ollut kovasta kohtelusta viettäessään Myrskyklaanissa ensikuitaan. Oli kestänyt kuitenkin vain hetki, kun näistä kissoista oli tullut hänelle perhe, ja nyt enemmän kuin mitään muuta hän halusi varmistaa oman perheensä turvallisuuden jokaiselta mahdolliselta uhalta. Peiponkujerrus, oli mahdollinen uhka. Myrskyklaani on kokenut kerran aikaisemminkin hyökkäyksen, täysin odottamattoman, luopioiden ja klaanin oppilaan järjestämän- silloin Kotkatähti oli ollut nuori Kotkakynsi ja vähintäänkin silloin osoittanut uskollisuutensa uudelle klaanilleen, vaikka ei ollut koskaan muuta ollutkaan. Kotkatähden korvat heilahtivat, mielissään siitä että Peiponkujerrus oli opetettu klaanien tavoille- se ei voinut olla kuin hyvä merkki, joskus aikuisen kissan oli ulkopuolisena vaikea oppia klaanien elintavat vaikkei päälliköllä sellaista kokemusta vielä ollutkaan. Kotkatähti tasoitti kylmänviileästi painajaisuniensa tuhkissa takkuuntunutta rintakarvaa, ''Ukkoskatse ei ollut minulle koskaan muuta kuin tärkeä kissa, Kuusipiikin käpälänjäljissä hän oli minulle kuin isoveli konsanaan'', kolli naukui, murheellisesti silmiään räpäyttäen, ja ovelasti piilotti liikeen yskäisyn taakse. Kotkatähti nosti meripihkanvärisen katseensa, se helmeili auringon laineiden väreissä, iltaheijastuksen valaistamana. Mistä päällikkö oli saanut tietoonsa Ukkoskatseen kumppanista? Silmissä pilkahti mysteerinen, tulkitsematon tuike. ''Isäsi ei ole ainoa, joka on joskus rikkonut soturilakia'', salaperäisen ja tulkitsemattoman selityksen valossa päällikkö suoristi viiksensä ja selkänsä, kietaisi häntänsä siististi etutassujensa ympärille. ''Valitettavasti Kuusipiikki menehtyi hiljattain, hän olisi varmasti ollut mielissään mikäli olisi elänyt tarpeeksi kauan tavatakseen sinut'', päällikkö naukui, nyökäten kunnioittavasti edesmenneen, suuren soturin muistolle.

''Suo anteeksi, että jouduit näkemään minut vastaheränneenä'', Kotkatähti pahoitteli, nuolaisi käpäläänsä ja sipaisi viimeisen kerran korvanpäitään. ''Kuusipiikin kumppani menehtyi nuorella iällä, vain hetki isäsi poislähdön jälkeen'', kolli naukui murheellisesti, painaen etutassunsa jälleen tukevasti vasten pehmeää maanpintaa, ''-sinulla on klaanissa kuitenkin sukulaisia, Kuusipiikin pojantytär Riekonsiipi poistuu pian pentutarhalta ja hänen sisarensa Aamuvirta viettää pentutarhalla seurassasi vielä kuita''. Kotkatähden korvat heilahtivat, kun vastikään Myrskyklaaniin liittynyt Metallikorva saapui pesän suulle uteliaisuuden pilke silmissään. Hän pudisti arvokkaasti päätään, ''Ei ole veljestäsi puhe, Kuusipiikistä'', päällikkö korjasi soturin kuulemat sanat ja nousi seisomaan, antaen karvoilleen viimeisen sipaisun. ''Nyt kun olet paikalla, mikäli sinulla ei ole kiire Valkotassun koulutuksessa voisit saattaa Peiponkujerruksen parantajanpesän kautta pentutarhalle, ja neuvoa metsästyspartiosta palaavan oppilaan toimittamaan hänelle riistaa- mieluiten Ohdaketassun, hänen täytyy oppia käsittelemään klaanin ulkopuolella syntyneitä kissoja'', Kotkatähti ehdotti ja tassutti rauhallisesti Peiponkujerruksen ohi pesänsä suuaukolle, ''-kerro Vesiniitylle, että saapuu luokseni nimitysmenojen jälkeen''. Niihin sanoihin Kotkatähti jätti kaksikon pesänsä varjoihin, ja antoi käpäliensä kuljettaa hänet suurkiven porrasmaisille askelkiville. Nuppulehti nyökkäsi rohkaisevasti pesänsä varjoista, ''Kaikki kunnossa, voit aloittaa menot'', nuori parantaja miukaisi, selkeästi innoissaan uusien oppilaiden nimityksestä. Kotkatähti nyökkäsi kiitollisesti, ja käveli rauhallisesti suurkiven päälle, antaen tassujensa hitaasti liukua istuma-asentoon. ''Jokainen oman riistansa metsästävään kykenevä, saapukoot klaanikokoukseen!''.


KURPITSATASSU antoi kuononsa riippua allapäin kohti oranssinkellertäviä käpäliä, ilta-aurinko tanssitti valonsäteitä hänen punaisella turkillaan leimahtelevien liekkien lailla, rauhaton ja tulinen oli hänen olotilansakin. Pakkastassu, valkeanharmaa oppilastoveri oli taisteluharjoitusten tiuhassa tohinassa raapaissut naaraan poskeen syvän viillon, Pajulintu sanoi että siitä jäisi pysyvä arpi, kolli oli sivellyt sen pahalta haisevalla salvalla ja painanut vasten haavaa tammenlehden sitä suojaamaan. Naaras ei ollut vihainen siitä että Pakkastassu oli aiheuttanut hänelle haavaan, olkoonkin että lieskansävyinen oppilas oli hiukan pentumainen, mutta hänen mielestään ensimmäinen taisteluvamma, olkoonkin että se sattui lavastetussa tilanteessa, oli se uskomaton kokemus. Positiivinenko? Raapaisu oli saanut adrenaliinin räjähtämään hänen varpaissaan kuin kaksijalkojen taivaalla räiskyvät väriaesetelmat, ilotulitukset, mutta hiirulaisen lailla Pakkastassu oli paennut paikalta! Mokomakin raukka! Kurpitsatassu säpsähti kuin kala kuivalla maalla, hänen korviinsa kantautui Utukatseen sanat, ne säikäyttivät hänen harhailevat ajatuksensa joenpohjaan. ''Äh, ei mikään...sellainen tyhmä juttu vaan'', oppilas murahti ja heitti tassujensa päälle oranssin puuhkahäntänsä, naaras silmäili paikalleen asettuvaa Utukatsetta yrittäen vaikuttaa ahdistuneelta vanhemman naaraan seurasta. Kurpitsatassu huokaisi, luovuttamisen merkiksi. ''No, Pakkastassu minua mietityttää...'', naaras tunnusti hiljaisesti, tummanpunaiset, pentuna paleltuneet luppakorvat heilahtaen. ''Ja Tammikarvakin, ne molemmat käyttäytyivät ihan tyhmästi tänään'', hän jupisi, hiljaa ettei Tammikarva vain kuulisi. Olisiko mestari iloinen, jos kuulisi hänet pahoinpuhumassa hänestä? Soturin makeanruskeaa turkkia ei näkynyt lähimailla, oli parempi pelata varman päälle...

Pajulintu vilkaisi Kurpitsatassua, kellertäväturkkista sisartaan joka tuntui jakavan huoliaan vanhemman soturin kanssa. Parantajaa turhautti, eikö sisko voinut tulla puhumaan asioista hänen kanssaan? Ei Utukatse ollut heille edes sukua, ja silti naaras avautui hänelle tuosta noin vaan? Kateelliset ajatukset luiskahtivat käpälistä kuin ketterä kalanryökäle, Säiejuovan kutsun kutittaessa tupsunkoristeisia korvia. ''Voihan Tähtiklaani ja muinaiset esi-isät, mitä tapahtui?!'', kolli ärähti säikähtäneenä, kenties hänen äänensävyssään oli vivahdus vihaista ja syyttävää maustetta. ''Äh, tuki kuonosi vaikka fenkolilla- ei tässä mitään'', Pilvitassu murahti, antoi keltaisten silmiensä pyörähtää ympäri ja päästää hampaidensa välistä turhautuneen sihahduksen Säiejuovan kehuille. Jos he olisivat taistelleet kuin soturit, olisiko hänen valkea turkkinsa muurautunut verellä? Pajulintu syöksyi kiinni Pilvitassun turkkiin, oppilas tyrkkäsi parantajaa kauemmas vihaisen sähinan saattelemana. ''Naarmu se vain on, veri on Ulpukkatassusta!'', oppilas sylkäisi itsepintaisesti, vilkaisi huuli mutrussa toiseen suuntaan. ''Eikä ole, Ulpukkatassu pärjää hetken mutta sinulla osui johonkin pahaan suoneen-'', Pajulintu tiuskaisi ja näppärästi näykkäisi Pilvitassun korvaa. ''Minä autan!'', Ihalempi ilmoittautui reippaasti, parantajakollilla vaikutti olevan käpälät täynnä puuhaa! ''Ihalempi? Hyvä on, saata Ulpukkatassu sammalpedille ja kerron mitä teet- voi Pilvitassu olet onnekas ettet pyörtynyt matkalla, katso itseäsi! Typerä karvapallo...'', parantaja manaili, ja kauhealla hopulla syöksyi pesälleen. Pilvitassu sipaisi nopeasti kielellään Ulpukkatassun korvia, ennen kuin Ihalempi pyysi oppilasta seuraamaan tassujensa tahdissa. Pilvitassu avasi suunsa, rakastan sinua, kolli sulki sen nopeasti. Miksi ne sanat jäivät ilmaan leijumaan? Miksi kolli ei saanut niitä koskaan sanotuksi...

//pahottelen laatua, yritän nyt vaan päästä jotenkin mukaan :'D

HILLERINAIVASTUS istui hiljaa tuntemattoman kaksijalan pihaa piirittävän aidan reunalla. Kissa yritti nauttia täysin tuon paksua turkkia hipovista, hetki hetkeltä vähenevistä auringonsäteistä. "Minun pitäisi varmaan lähteä etsimään lepopaikkaa... Ehkä?" Kolli loikkasi laudan päältä illan myötä viilenneelle maaperälle ja kierähti selälleen: "Nääh! On tässä vielä hetkinen aikaa!" Ruskeat kyljet kohoilivat hiljaa hengityksen mukana ja pörröinen häntä nytkähteli puolelta toiselle lyhyin väliajoin. Entisellä tuuliklaanin jäsenellä olisi kuitenkin vielä tehtävää ennen nukkumaan paneutumista, tuo ei ollut syönyt koko päivänä - koko ajan yltyvä nälkä ei antaisi hyvää unenrauhaa ja sehän ei kävisi päinsä! Hillerinaivastus sulki silmänsä ja yritti kuvitella mielessään reittiä lähimmälle kaksijalalle, joka olisi joskus antanut hänelle jotakin naposteltavaa. Majailiko tässä lähellä edes ketään sellaista? Hänen täytyisi todellakin lähteä jo liikkeelle. Ruskea kolli raotti hieman silmiään, kierähti makaamaan vatsalleen ja päästi ilmoille makean haukotuksen. Jossain kaukaisuudessa saattoi kuulua hurjistuneiden koirien haukunta ja väsyneiden hirviöiden murina. "Ehkä minun pitäisi vain etsiä itselleni koti.." Hillerinaivastus voihkaisi turhautuneena noustessaan seisomaan ja lähtiessään talsimaan eteenpäin kohti ruoanhakureissuaan.

PEIPONKUJERRUS ymmärsi Kotkatähden perusteet, mutta piti silti niitä epäoikeudenmukaisina häntä itseään kohden. Jos kerran Myrskyklaanin päällikkö oli kokenut saman kohtalon, miksi hän halusi tehdä niin muillekin? Toki Kotkatähti halusi vain suojella klaaniaan mahdollisilta vaaroilta - jolta Peiponkujerrus saattoikin vaikuttaa -, mutta ei se siltikään tuntunut mukavalta nuoren kissan ajatuksissa. Naaras ei kuitenkaan enää viitsinyt häiritä klaanipäällikköä kysymyksillään ja vastaväitteillään, vaan rupesi miettimään klaanissa eläviä isän sisaren pentuja. Vai oli hänellä ainakin kaksi sukulaista klaanissa, joista kummatkin olivat saaneet pentuja? Millaisiakohan he olivat ja miten he suhtautuisivat Peiponkujerrukseen ja hänen kolmeen vastasyntyneisiin pentuihinsa?  

Pian paikalle saapui metallinhohtoinen kolli, jota naaras ei ollut vielä aikaisemmin nähnyt. Hän silmäili kollia hieman epäilevästi; Tuo ei tuoksunut aivan tavalliselle Myrskyklaanin soturille, vaan soturin ominaishaju pukkasi vahvasti Myrskyklaanin hajun läpi. Mutta mikä kissan vanha haju sitten oli? Sitä Peiponkujerrus ei tiennyt, mutta antoi asian olla. Tuo tuuhea turkkinen kissa oli selvästi nyt täysivaltainen Myrskyklaanin jäsen, jolla oli jopa oma oppilas. Millainenkohan soturin oppilas, Valkotassu, oli? Naaraan mielessä poukkoilivat tuhannet kysymykset klaanin jäseniin liittyen, erityisesti oppilaisiin ja Peiponkujerruksen sukulaisiin. Mutta nyt ei olisi kysymysten aika - hän oli väsynyt, nälkäinen ja pennutkin kaipaisivat luultavasti häntä. Naaraan olisi nyt pakko pyytää lupaa ottaa leirissä olevasta tuoresaaliskasasta ruokaa, kun ei vain jaksanut itsekään lähteä saalistamaan.
Tässä kohtaa naaras huomasi, että Kotkatähti oli määrännyt erityisesti jonkun oppilaan, Ohdaketassun, saalistamaan hänelle. "Anteeksi vain , mutta voin aivan hyvin saalistaa oman saaliini, jottei teidän muiden tarvitse vaivautua huolehtimaan minusta erityisesti" naaras naukui, mutta Kotkatähti ei selkeästi kuullut hänen sanojaa, sillä tuo tummanruskea turkkinen kolli oli jatkanut metallinhohtoiselle kissalle puhumista. Samaan aikaan paikalle saapui klaanin parantaja, jonka Peiponkujerrus jo tunnisti  - olihan tuo siniharmaa naaras auttanut hänen pentunsa tähän maailmaan. Naaras nyökkäsi pienoisesti parantajalle, ja hän samalla kuunteli mitä parantaja ja Kotkatähti puhuivat. Seuraavaksi olisi vuorossa selkeästi oppilasmenot ja hänet ilmoitettaisiin liittyneen klaaniin pentujensa kanssa. Tapahtuma ei kuitenkaan oikein kiinnostanut, joten Peiponkujerrus päätti luikkia takaisin parantajan pesään pentujensa luokse. Naaras nyökkäsi kunnioittavasti Kotkatähdelle, joka oli kuitenkin kiivennyt jos suurkiven päälle. Vähin äänin kuningatar siirtyi parantajan pesää.

"Oliko teillä jo ikävä?" naaras naukui lempeästi pennuilleen. Nuo olivat selkeästi jo kaivanneet häntä, sillä ne inisivät epätoivoisesti maidon perään. Peiponkujerrus levitti hieman sammalia, joita oli kerännyt tiukemmin pentujensa ympärille, ja laskeutui pentujen luokse. Kaksi suurempaa pentua löysivät heti emonsa nisille, mutta pienin ja selkeästi heikoin ei millään meinannut löytää, joten pentujen emo ohjasi tuota hieman hännällään. Pian pennut olivat syöneet tarpeeksi ja tuhisivat emon lämpimien vatsakarvojen vieressä. Peiponkujerrus kietoi häntänsä pentujen ympärille, laski päänsä etutassuilleen ja sulki silmänsä. Juuri ennen nukahtamistaan hän kuiskasi kohti kattoa: "Kiitos Tähtiklaani. Kiitos, että annoit minulle turvapaikan ja kolme kaunista pentua."

Lumipentu suki valkoista turkkiaan parantajanpesällä. Häntä innostutti ja jännitti samalla, sillä tänään hänestä tulisi oppilas! Ehkäpä jopa parantajaoppilas! Valkoisen naaraan käpäliä syhyytti jo päästä suurkiven juureen istumaan muiden tulevien oppilaiden kanssa. Entä jos Lumipentu ei osaisikaan tehdä kaikkea oikein? Hänen ajatuksensa kuitenkin keskeytti Peiponkujerrus, joka tassutteli juuri sillä hetkellä sisälle parantajanpesään. Lumipentu hymyili tälle ystävällisesti, ennen kuin nousi ylös ja lähti Nuppulehden luo. 'Kumpa vanhempani voisivat nähdä oppilasmenoni. He kai olisivat minusta ylpeitä...tai ainakin toivon niin', hän ajatteli hiukan haikeana. Lumipentu suoristi ryhtiään ja nuolaisi rintaansa vielä viimeisen kerran, ennen kuin vilkaisi jännittyneenä ulos leiriin Nuppulehden lavan ohitse. "Nuppulehti, haluan sanoa, että tämä kuu on ollut elämäni paras. Toivon kovasti, että pääsisin oppilaaksesi, mutta jos en, haluan kiittää sinua kovasti. Olet mahtava parantaja!" Lumipentu maukui hymyillen siniharmaalle naaraalle. Tämä yksi kuu oli ollut ainutlaatuinen. Lumipentu oli päässyt auttelemaan Nuppulehteä joka päivä, ja osasi nyt jo hyvin monta yrttiä. Kumpa hän vain pääsisi Nuppulehden oppilaaksi! Valkoinen pentu vilkaisi taivaalle ja sulki hetkeksi silmänsä. Tähtiklaani kyllä auttaisi häntä, vai mitä? Pian Lumipentu suuntasi kuitenkin käpälänaskeleensa suurkivelle, ja jäi hiukan kauemmaksi istumaan, katsellen klaanitovereitaan. Vaikka valkoinen nuori naaras istui paikoillaan, hänen häntänsä vääntyili hiukan hermostuneesti puolelta toiselle. Siniset silmät katselivat jännittyineinä ylös suurkivelle  kohti Kotkatähteä. Kumpa klaanikokous alkaisi jo! Lumipentu ei malttanut odottaa enää yhtään kauempaa!

ULPUKKATASSU katsahti Pilvitassuun hieman toruvasti. "Minä pärjään kyllä", hän lausui puoliksi kehräten, puoliksi tuhahtaen. Naaras puski pienesti kollin päätä, kuin peläten, että Pilvitassu menisi liian kovasta hellydenosoituksesta rikki. Sitten oppilas linkutti Ihalemmen perään. Ihalempi opasti Ulpukkatassun sammalpedille Pajulinnun ohjeiden mukaisesti enekuin soturi kipaisi auttamaan parantajaa Pilvitassun kanssa (?). Ulpukkatassu kävi kiitollisena kyljelleen pöyhkeille sammalille. Naaras oli hyvin uupunut mäyrän kanssa taistelemisesta sekä matkasta leiriin vuotavien viiltohaavojen kanssa. Hänen kuonoaan hivelivät lukuisien yrttien kitkerät tuoksut. Ulpukkatassu räpytteli silmiään pysyäkseen hereillä. Oppilas kumartui vahingoittuneen tajajalkansa ylle ja nosti toista raajaansa nähdäkseen viillot paremmin. Kissan koko valkeakarvainen käpälä oli värjäytynyt verenpunaiseksi, mutta verenvuoto näytti hiipuneen huomattavasti. Oppilasta huimasi, kun hän ajatteli miten lähellä valkeaa, pehmoista vatsaa mäyrän kynsien viillot olivat. Huokaisten Ulpukkatassu laski takajalkansa sammalpedille ja vetäytyi pitkäkseen. Oppilas laski poskensa pehmoisille kasveille. Naaras taisteli väsymystä vastaan, mutta parantajanpesän äänettömyys ja hämärä loivat täydellisen tilaisuuden nukkua. Mutta naaras ei halunnut nukahtaa. Pajulintu varmasti haluaisi vielä tutkia hänet. Ulpukkatassu räpytteli silmiään, jotka alkoivat lupsahdella kissan taistelusta huolimatta kiinni...

YÖKKÖNEN höristi innokkaana korviaan kuullessaan Kotkatäden klaanikokouskutsun. Minusta tulee oppilas!! pikkukolli riemuitsi mielessään ja ryntäsi parantajanpesälle juuri saapuneen Peiponkujerruksen ohi hirmuista kyytiä. Pennun kasvoilla säteili leveä virne ja likaisenvalkoisen kissan hampaat välkehtivät laskevan auringon viimeisimmissä säteissä. Yökkönen etsi katseellaan kissajoukosta Lummetta ja Kettua ja hän näki kaksikon istumassa(?) vierekkäin lähellä suurkiveä. Kolli askelsi reippaasti kohti sisaruksiaan pää koholla kuin päälliköllä. Lähelle suurkiveä kerääntyi moni klaanin kissa. Jopa juro Pellavahäntä köpötteli esiin klaanivanhimpien pesästä. Vanha naaras siristeli huononäköisiä silmiään ulkoilmassa. Myös Riekkosiiven pennut Vehnäpentu, Tomupentu, Marjapentu ja Salviapentu kiiruhtivat paikalle(?). Heistäkin tulisi tänään oppilaita, vaikka Yökkösen mielestä ainakaan Vehnäpentu ei ansaitsisi soturioppilaan arvoaan ainakaan vielä. Tuskasydän istui tyynesti suurkiven varjossa. Varapäällikön katse seurasi tarkasti kissajoukossa hiipivän Juolukkapennun tekemisiä. Kyllä minä nyt yhden hiiren kiinni saisin, pikkunaaras uhosi mielessään. Emo ei voi tulla hakeman minua täältä poiskaan. Yökköstä nauratti. Juolukkapentu oli hupsu karvapallo tuo salamyhkäinen ilme kasvoillaan. Kyllä hänkin aikanaan pääsisi oppilaaksi! Nokiselkä asteli varovasti esiin sotureidenpesästä Karhukynnen johdolla. Kaksikko näytti kääntävän katseita. Tummaselkäinen suuri kolli ja tummanruskea, tanakka naaras istuutuivat siivosti Sirokoiven seko Helmisiiven seuraan(?). Yökkönen yritti etsiä katseellaan Nupulehteä ja Hopeaturkkia, mutta nuori parantaja taisi olla parantajapesällä auttamassa Peiponkujerrusta, jonne myös Käenkello pujahti auttamaan tuoretta emoa siirtymään pentutarhaan nyt, kun siellä vallitsi edes hetken rauha. Hopeaturkki istui takana, eikä Yökkönen yltänyt näkemään kuin vain naaraan korvakarvat. Pentu kääntyi sisarustensa puoleen kuiskaten: "Jännitääkö teitä?"

KOTKATÄHTI heilautti tiikeriraidallisen häntänsä siististi etutassujen ympärille, ja antoi lempeän ilta-auringon tanssahdella säteineen hänen kasvoillaan. Kenties hän olisi voinut valita oppilaiden nimittämiselle paremman ajankohdan, mutta päivä oli ollut hänelle poikkeuksellisen kiireinen ja stressaava- tuoreiden oppilaiden olisi varmasti jännittävää levätä yön yli, ja valmistautua aamulla alkaviin koitoksiin. ''Haluan aloittaa klaanikokouksen tärkeällä ilmoituksella, joka koskee klaanissamme jo hetken aikaa vierailleita erakko pentuja ja varhain saapunutta kuningatarta'', päällikkö naukui rauhallisesti ja antoi meripihkanvärisen katseensa vaeltaa klaaniyleisössä. ''Soturilakia kunnioittaen ja noudattaen, Myrskyklaani ei jätä yhtäkään pentua oman onnensa nojaan. Olemme käyneet sisarusten kanssa keskustelun, he ovat päättäneet jäädä Myrskyklaaniin ja he vastaanottavat tänään oppilasnimensä klaanin muiden kuusikuisten pentujen joukossa'', kolli naukui, korva nytkähtäen. Klaanin läpi vaelsi aalto sekasortoisia tunteita, joku päästi turhautuneen murahduksen, joku loi klaanin ulkopuolisiin pentuihin halveksivan katseen, joku yritti rauhoitella närkästynyttä yleisöä lempein hännänheilautuksin. Nuppulehden vaaleanharmaa, kuulaansininen turkki välkähteli yleisöstä kuin pikkukivi läpikuultavan lammen pohjalla. Parantaja nyökkäsi lämpimästi tohkeissaan ohi kulkevalle Lumipennulle, ''Pidä korvat tarkkana ja innostus hännänpäässä'', naaras murahti lempeästi, viiksikarvat väristen. ''Peiponkujerrus, nuori kuningatar joka vaelsi klaanimme reviirille ja synnytti terveet kolme pentua on hyväksytty klaaniin'', Kotkatähti naukui lyhyesti. Jo valmiiksi levottoman oloinen klaani tuntui puhkeavan helmeilevään kukkaan, ja tyytymättömät naukaisut täyttivät kiireisen leiriaukion. Päällikkö pyysi hiljaisuutta näpäkällä hännänheilautuksella. ''Kenties mieltänne saattaa lämmittää tieto, että hän on vastikään menehtyneen Kuusipiikin pojantytär'', kolli naukui, aukio hiljeni satunnaisten mutinoiden saattamana. Kermankultainen kuningatar, Aamuvirta pisti päänsä ulos pentutarhasta kasvoillaan väsynyt ilme. Harvinaisen nuori kuningatar oli saanut klaanin runsaslukuisimman pentueen vuodenaikoihin, hänen entinen kumppaninsa Kotkatähti nyökkäsi hiljaisen tervehdyksen uteliaasti tarkkailevalle naaraalle.

''Pitemmittä puheitta, aloittakaamme auringonlaskun nimitysmenot, tänään klaanikokous tulee olemaan poikkeuksellinen oppilaiden laajasta määrästä johtuen- tänään emme hurraa oppilaille mestaria annettaessa, vaan tuemme kaikkia vasta nimitysmenojen loputtua hurraahuudoin'', Kotkatähti maukaisi kuuluvasti, kalastaen jokaisen kissan herpaantuneen huomion. ''Marjapentu, Tomupentu, Salviapentu, Vehnäpentu, Lumipentu-'', kolli loi pikaisen silmäyksen kylki kylkeen käpertyneille erakkopennuille, ''-Yökkönen, Lumme ja Kettu...astukaa eteenpäin''. Kotkatähti seurasi huvittuneena ujostelevien, innokkaiden, hermostuneiden ja monenlaisia tunteita kokevien pentutarhan kasvattien tassutuksia kohti korkeana kohoavaa, arvokasta suurkiveä. Astuisiko joku näistä pennuista hänen paikalleen, ja pyytäisi Myrskyklaanin kokoontumaan jo vuodenaikoja kunnioitetulla klaanin kutsuhuudolla? ''Te olette täyttäneet kuusi kuuta, vaikka aika on saattanut tuntua pitkältä ja ajoittain kenties puuduttavan tylsältä arvostakaa rauhallisuutta joka vallitsi pentutarhassa-'', päällikkö aloitti juhlallisesti, ''-oppilaiden tehtävät ovat ikäkuiden mittapuulla yhä haastavempia, ja tämä viherlehden aika on alkanut poikkeuksellisen vaarallisesti''. Lumpeen vaaleanpunainen nenä nyrpistyi uutisille. ''Tästä päivästä lähtien teidät tullaan tuntemaan Marjatassuna, Tomutassuna, Salviatassuna, Vehnätassuna, Yökköstassuna, Lummetassuna ja Kettutassuna''. Kettutassu, hoikkarakenteinen, harvinaislaatuisen älykäs kupariturkki loi Lumipentuun hilpeän katseen, pikkukolli oli huomannut valkean naaraan innokkuuden parantajanpesällä- Kotkatähti ei maininnut hänen nimeään tuoreiden soturioppilaiden joukossa, mikä oli vallan mainio merkki. ''Mahlapilvi, olet edesmenneen Kuusipiikin viimeisin oppilas etkä jo osoittamastasi taidokkuudestasi huolimatta ole saanut tilaisuutta huostaanottaa omaa oppilasta- nyt on sinun tilaisuutesi, sinusta tulee Vehnätassun mestari, toivon että siirrät oveluteesi ja vikkelät taistelutaitosi tälle oppilaalle'', puhuessaan Kotkatähti loi aavistuksen varoittavan katseen naaraaseen, Mahlapilvi heilautti kilpikonnakuvioista häntäänsä ja tassutti pehmeä virne naamallaan Vehnätassun, uuden oppilaansa vierelle. ''Käenkello, olet kouluttanut oikukkaasta Karhukynnestä erinomaisen soturittaren-'', lempeä naurunkohahdus levisi päällikön sanojen saattelemana, ''-toivottavasti osaat kouluttaa myös hiljaisesta Salviatassusta hänen veroisensa klaanikissan''.

''Hopeaturkki-'', Kotkatähti naukui pehmeällä äänensävyllä, hänen silmänsä lepäsivät hopean soturin turkilla kiusallisen pitkään, ''-olet osoittanut poikkeuksellista ahkeruutta ja halua edesauttaa klaaniasi, sinusta tulee Marjatassun mestari''. Marjatassu räpäytti arvioivasti kurpitsankultaisia silmiään, päällikkö siirsi katseensa jo malttamattomana käpäliään painelevaan Tomutassuun. ''Sirokoipi, viimekuina turkkiasi kiusaavista verisiteistä huolimatta olet pysynyt moitteettoman uskollisena klaanillesi, toivon että koulutat Tomutassusta kaltaisesi uskollisen soturin'', kolli naukui lopulta ja piti rauhallisen tauon Sirokoiven tassutellessa oppilaansa vierelle. Sirokoipi kosketti neniä kullankeltaisena hohtavan naaraan kanssa. ''Nokiselkä, emosi Hopeaturkin tavoin olet osoittanut poikkeuksellista ahkeruutta ja intoa-'', päällikkö nyökkäsi varovasti, hän ei halunnut päästää suustaan sammakoita Kaislaruusuun liittyen, ''-sinusta tulee Lummetassun mestari''. Hopeamaskinen Lummetassu luimisti talven pakkasissa paleltuneita korviaan hermostuneena. ''Helmisiipi, olet ollut innokas palvelemaan klaaniasi ja osoittanut erityistä taitoa nuorten kissojen kanssa- sinusta tulee Yökköstassun mestari''. Tummanharmaa, mustajuovainen Helmisiipi pörhisti ylpeänä pitkää turkkiaan ja loikki häntä heilahdellen kohti suurkiveä. ''No hei, mitä kuuluu?'', naaras kehräsi lempeästi, työntäen tummanharmaan kuononsa kiinni Yökköstassun omaan(?). ''Kettutassu-'' Kotkatähti naukui napakasti, kiinnittäen oppilaan harhailevan katseen itseensä, ''-sinusta tulee minun oppilaani''. Kettutassu siristi pähkinänruskeita silmiään, Kotkatähti laskeutui suurkiveltä koskettamaan neniä oppilaansa kanssa. ''Odotan sinulta paljon'', kolli kuiskasi, ja istuutui suurkiven laelle antaen ohikulkevalle Nuppulehdelle tilaa. ''Samoin...'', Kettutassu kuiskasi hiljaa, väläyttäen huolestuneen hymyn sisaruksilleen.

Nuppulehti käveli rauhallisesti suurkiven päälle, antaen tassujensa vaeltaa sen tulikuumalla auringon lämmittämällä pinnalla. Tämä oli hänen ensimmäinen kertansa parantaja koko klaanin edessä, hänen turkkiaan kihelmöi jännitys. Entä jos hän epäonnistuisi, ja koko klaani nauraisi hänelle? Hymyä Nuppulehti, naaras muistutti itseään ja veti kuonolleen rennon ilmeen. ''Rakas Myrskyklaani, olen palvellut teitä vastan pienen hetken, mutta ajat ovat vaikeutuneet-'', hän aloitti, tarkkaillen kissoja laakeanruskealla katseellaan, ''-emme voi ottaa riskejä, tarvitsemme enemmän parantajien osaamista kuin koskaan ennen ja siksi olen päättänyt ottaa itselleni oppilaan...Lumipennun''. Klaanin katse haparoi aukiota, etsien silmiinsä valkeudessa hohtavan, nuoren sinisilmäisen naaraan. Muodollisuuksia noudattaen, Lumipennun olisi kuulunut antaa virallinen hyväksyntänsä oppilaan virkaansa, mutta olihan sievä naaras suorittanut sen jo! Kun Kotkatähti avasi suunsa kysyäkseen, halusiko Lumipentu vastaanottaa virkansa oli innokas, pirteä parantaja jälleen äänessä. ''Seuraavan puolikuun aikana vaellamme kuukivelle, jotta Tähtiklaani voisi lämpimästi toivottaa sinut tervetulleeksi muiden parantajien joukkoon- kulkekoot Myrskyklaanin parhaimmat onnentoivotukset mukanasi, Lumitassu''. Kotkatähti pyöräytti silmiään, ja klaanissa kohosi huvittunut metakka kun hekin noteerasivat Nuppulehden virheen. ''Oh- kappas...anteeksi Kotkatähti'', Nuppulehti virnisti lempeästi, ja loikki alas arvokkaalta kiveltä. ''Klaanikokous on ohi, iltapartioon lähetävät Käenkello ja Tuskasydän oppilaineen, myöhäiseen metsästyspartioon Kultaviima, Karhukynsi sekä Metallikorva ja Valkotassu'', Kotkatähti lopetti, ja antoi klaanilleen merkin palata puuhiinsa. ''Isä, se meni hienosti!'', siniharmaa Mustikkapentu heilutteli innokkaasti päällikölle häntäänsä. ''Samalla tavalla se menee joka kerta'', Kotkatähti hymyili lempeästi, ja otti suunnakseen pentutarhan. Aamuvirta hyvästeli Riekonsiiven lämpimällä nuolaisulla, nyt kun kuningattaren pennuista oli tullut oppilaita hän ei olisi enää vahtimassa Aamuvirran kullannuppuja tämän torkkuessa.


// suokaa anteeksi kiireinen rooli

KUUTAMOKUISKE kallisti pienoisesti päätään. Edelleen pieni muisto unesta ja pelon tunteesta painoi hänen mieltään. Hän oli jälleen omissa ajatuksissaan, mutta toinen korva oli todellisuudessa ja valmiina kuuntelemaan toisen kissan jokaisen sanan. Kollin sanat oikeastaan kysymys puisteli hänet ajatuksistaan kuin tuuli lehden puusta. ''Umn, toki.'', soturi naukui pienoinen epäröinti ajatuksissaan. Hän oli surkea metsästäjä. Surkeuden huippu! Kyllä häneltä taitoja löytyi, mutta nekin taisivat olla samaa maata mitä oli pikkuruisella pennulla. Kuutamokuiske ravisteli päätään, pientä itsevarmuutta! Naaras pomppasi päättäväisesti jaloilleen.

Lumipennun silmät loistivat innostuneesti, kun Kotkatähti aloitti vihdoin klaanikokouksen. Nuoren naaraan hännänpää vääntyili jännittyneesti puolelta toiselle Kotkatäden kertoessa Peiponkujerruksesta. Hänestä erakkokuningatar oli vaikuttanut oikein mukavalta, mutta ei näköjään kaikkien mielestä, sillä aukiolla kuului kissojen tyytymättömiä maukaisuja. Lumipennun kasvoille levisi hymy, kun Kotkatähti ilmoitti hyväksyneensä Peiponkujerruksen pentuineen klaaniin. "Mahtavaa", valkoturkkinen naaras ajatteli tyytyväisenä. Uudet pennuthan olivat aina hyvästä, eikö? Lumipennun korvat nousivat hiukan hämmentyneesti pystyyn, kun päällikkö kertoi Peiponkujerruksen olevan Kuusipiikin pojantytär. Valkoiselle naaraalle nousi mieleen kuva vanhasta kollista, joka makasi velttona klaanivanhimpien pesällä, ympärillään laventelien makea tuoksu. Lumipentu ravisteli kuvan pois päästään ja nosti katseensa ylös Suurkivelle. Kotkatähti nimittäisi pian heidät oppilaiksi!

Lumipennun tassuja kihelmöi jännityksestä ja innosta, kun hän otti muiden tavoin askeleen eteenpäin. Hän oli toki hermostunut, mutta ei klaanin edessä olemisesta, vaan siitä, että ehkä hän ei pääsisikään parantajaoppilaaksi... Lumipennun korvat nousivat valppaasti pystyyn ja silmät siristyivät, kun Kotkatähti ei sanonutkaan hänen nimeään. Valkoinen naaras huomasi vierellään olevan vastanimitetyn Kettutassun hilpeän katseen, ja räpäytti ystävällisesti silmiään vastaukseksi. Lumipennun sydämessä oleva solmu löystyi huomattavasti. Hänestä siis tulisi parantajaoppilas! Tai sitten Kotkatähti ei nimittäisi häntä ollenkaan, mutta jälkimmäinen vaihtoehto kuulosti niin kohtuuttomalta, että Lumipentu sysäsi sen automaattisesti pois mielestään. Lumipentu virnisti iloisena Kettutassulle, kun Kotkatähti ilmoitti hänestä tulevan Kettutassun mestari. Oli suuri kunnia päästä päällikän oppilaaksi. Lumipennun katse viesti tsemppausta ja iloisuutta Kettutassun puolesta. Valkoturkkinen naaras hymyili iloisena jokaiselle tuoreelle oppilaalle, kun heidän mestarinsa tulivat koskettanaan neniään heidän kanssa.

Lumipennun taivaansininen, lempeä katse seurasi Nuppulehteä, kun tämä tassutteli rentona Suurkivelle. Lumipentu siirteli kärsimättömänä painoaan tassulta toiselle, kunnes Nuppulehti avasi vihdoin suunsa. Valkoinen naaras nuolaisi rintaansa pari kertaa peittääkseen jännittyneisyytensä. Tyytyväinen huokaus pääsi naaraan huulilta, kun Nuppulehti lausui hänen nimensä. Lumipentu nosti vilpittömän katseensa Nuppulehteen ja otti tähän katsekontaktin. Lepeä hymy valkoisen naaraan huulilla leveni, kun klaani naurahti Nuppulehden tehdessä virheen. Lumipentu tassutteli klaanikokouksen päätyttyä Nuppulehden luokse. Kotkatähti jakoi kauempana käskyjä iltapartioon liittyen, joka meni Lumipennulta aivan ohi, ei se kuitenkaan häneen liittynyt. Valkoinen naaras painoi poskensa Nuppulehden tummaa turkkia vasten. "Ihanaa olla oppilaasi", hän kuiskasi hiljaa.

SINERTASSU siristi hieman silmiään Vapaudensiiven änkeytyessä kylki kylkeen saaden toisen olon yllättävän tukalaksi. Tuo soturiko hänen setänsä? Pikemminkin veli! Oppilas huokaisi ja erkaantui sukulaisestaan häntä ärtyneenä puolelta toiselle piiskaten, hän halusi vain syödä rauhassa lintunsa ilman jatkuvaa häirintää. Sinertassu oli kyllä seurallinen ja utelias muista, mutta Vapaudensiipi ja oikeastaan koko klaani oli jo tuttu tapaus. Korkeintaan Punarinta meni ja tietenkin päällikkö Pöllötähti. Ei kolli milloinkaan mestarilleen tai päälikölleen naama mutrussa väkättäisi vastaan, tässä oli kaksi kissaa joita hän kunnioitti. Vilkaistessaan setänsä suuntaan näytti Vapaudensiipi pettyneeltä, mutta huokaisi päätään toiseen suuntaan kääntäen ja lähti pois luutavammin koko leiristä. Siinä oli varsinainen erakko.. Sinertassu sekä Vapaudensiipi olivat luonteiltaan täysin vastakohdat, mutta oli muutama asia joka yhdisti kahta kollia, molemmat halusivat vain olla hyödyksi klaanilleen, mutta Vapaudensiipi ei tehnyt sen ajatuksen kannalta mitään, oppilas taas halusi vain tehdä parhaansa aina!
Yhtäkkiä kollin katse kääntyi taivaalle ja tämä tiputti puolet näykkimistään höyhenistä maahan, hänen silmänsä olivat pyöreät kuin kuu taivaalla öisin. Hän tiesi mitä halusi, mutta se oli väärin..niiin väärin. Oppilas himoitsi päästä tutkimaan metsää, himo oli iskenyt aivan yllättäen ja kissasta tuntui kuin tukehtuisi. Ehkä oli vain parempi odottaa seuraavaa partiota tai Punarinnan mukana pääsemistä pois leiristä. Tämä laski katseensa takaisin lintuun ja jatkoi syömistä halunsa kanssa päästä ulos.

Pöllökynsi tallusteli Sielujenlaulun takana ja katseli samalla iloisena ympärilleen. Sielujenlaulun kysyessä tuntemattomien kissojen hajusta Pöllö veti syvään henkeä ja haistoi vieraiden kissojen läsnäolon lähistöllä. Pöllön selkäkarvat nousivat hetkessä pystyyn ja silmät suurina hän katseli ympärilleen mutta ei nähyt mitään. pöllö nyökkäsi hätäisesti Sielujenlaululle. Pöllö meni panikkiin kuullessaan ettei hän haluaisi kissojen näkevän heitä `oliko jotain pielessä? miksi meitä ei saa nähdä` pöllö ajatteli hädissään ja kun kuuli Sielujenlaulun pyytävän hänen mennä pyörimään läheisessä mättäässä Pöllö epäröi ja laski versot maahan ja oli sanomassa mitä oli ajatellut mutta kuuli epämääräisen räsähdyksen lähistöllä jota säikähti ja pomppasi mättääseen piiloon ja kieri epämukavan märässä ja haisevassa mättäässä.Pöllö pomppasi pois mättäältä ja askelsi ripeästi Sielujenlaulun viereen ja nosti versot suuhunsa ja katseli tarkkaavaisena ympärilleen.



(sori tää paussi ja tän roolauksen laatu 6/5 yritän saada järjestettyy vapaata et voin taas roolii )

KAARNAPILVEN kasvoilla karahteli hymynpoikanen, joka kuitenkin hiipui hetken päästä kadoten iltatuuleen. Kolli oli ajatellut liian tiukasti naaraan parasta - ajatuksien saamista metsästykseen. Mutta Kuutamokuiske ei juuri osannut metsästää! Kuutamokuiske ja Pujotassu olivat molemmat yhtä toivottomia metsästäjiä. Pujotassulla sentään oli intoa oppia, mutta ei halua metsästää muiden kanssa, joka teki opettamisesta vaikeaa. Entä jos Kaarnapilvi saattaisikin klaanitoverinsa noloon tilanteeseen, niinkuin varmasti tulisi käymään, ja aiheuttaisi Kuutamokuiskeelle toistuvan epäonnistumisen olotilan. Mutta mennyt mikä mennyt - naaras oli suostunut metsästämään. Kolli veti rennomman asenteen päälleen ja lähti sulavasti kuin saukko veteen, jolkottelemaan heinikossa. Hevosniityllä oli helppoa saalista ja sitäpaitsi, hevoset eivät enää olleet pihalla, vaan kaksijalat olivat ottaneet ne sisälle suureen punaiseen latoon. Heinikon suhinassa kaksi kissaa lähtivät liikkeelle illan hämärtyessä heidän yllään.

KUUTAMOKUISKE kallisti hieman päätään katsellessaan Kaarnapilveä ja sitä kuinka hymy valui pois kuin ylimääräinen vesi turkilta. Naaraan omilla kasvoilla saattoi näkyä varsinainen kysymysmerkki ja suu oli tiukkana viivana, mutta silmänräpäyksessä se oli hävinny ja ilme oli utelias. Hän olisi halunnut kysyä oliko kollilla itsellään mitään mieltä painamassa, muttei ehtinyt muotoilla kysymystä ääneen, kun toinen lähti heinikkoon jolloin naaras luimisti hieman epäröiden korviaan. Tuntui kuin kurkussa olisi ollut pala joka jumitti eikä suostunut laskemaan alas, lopulta tämä nielaisi ja antoi korviensa kääntyä viistoon päättäväisenä. Vaikka kömpelö sai olla niin ei täysin toivoton! Soturi lähti automaattisesti seuraamaan Kaarnapilveä kaikkia aistiaan availlen ja päättäväisenä siitä, että tällä kertaa onnistuisi paremmin kuin koskaan tai yhtä hyvin kuin viimeeksi oppilaana. Vaikkei sitä uskonut, Kuutamokuiske oli joskus jopa osannut metsästää paremmin kuin nyt. Mihinköhän ne taidot hävisivät? ajatus pyyhkiytyi nopeasti mielestä.
Nopea vilkaisu taivaalle sai hieman toivoa häneen ja naaras siirsi katseensa Kaarnapilveen. ''Hei, menen tähän suuntaan. Käykö se?'', kysyessään kissa näytti suuntaa hännällään. Suunta oli vasemmalle päin jossa näkyi lisää heinikkoa, mutta sitä ei jatkunut pitkälle vaan sen jälkeen ilmestyi muutama pensaikko ja aluskasvillisuutta jonka jälkeen tuntui ilmestyvän lisää heinikkoa. Ennenkuin Kuutamokuiske sai vastausta otti tämä muutamia sivullisia askelia osoittamaansa suuntaan kääntämättä selkäänsä kollille. Jossain syvällä mielessään tämä halusi näyttää toiselle, että hänkin osasi.

KAARNAPILVI pysähtyi lipuen heinikkoon ja siirsi katseensa Kuutamokuiskeeseen. Soturi kuunteli kysymyksen korvat terhakkaana höröllä. Kolli haki katseensa naaraan osoittamaan suuntaan. Paikka näytti hyvältä metsästykseen. Pensaassa, johon oli juuri puhjenneet lehdet, luultavasti vilisi ainakin lintuja ja pieni aukio, joka jäi pensaan ja heinikon väliin loi oivan näkyvyyden vaanimiselle. Toki kollia harmitti, että Kuutamokuiske lähtisi omille teilleen saalistamaan. Pieni epäonnistumisen tunne lietsoi tuulta kissan rinnassa - hän ei ollut onnistunut helpottaan Kuutamokuiskeen oloa. "Käy se", Kaarnapilvi kuitenkin naukui hehkeästi hymyillen, "nähdään leirissä". Taivasklaanin kissa heilautteli häntäänsä hyvästiksi. "Metsästysonnea!" Hän toivotti viekkaasti sihahtaen. Sitä todellakin tarvittaisiin, kolli ajatteli toiveikkaasti ja lähti omaan suuntaansa häviten hiljaa hiipien Kuutamokuiskeen näköpiiristä. Vain kollin kivinen tuoksu sekä hennosti heiluvat heinät jäivät muistoksi Kaarnapilven askeleista.

KUUTAMOKUISKEEN häntä heilahti kuin innostuneella oppilaalla, mutta rauhallisemmin ja vain kerran vilkaisten itsekkin vielä osoittamaansa suuntaan päätään mietteliäästi kallistaen huomaamattomasti. Hän olisi täysi hölmö karvapallo, jos ei tällä kertaa saisi edes ruipeloa hiirtä vietäväksi leiriin. Naaras vei katseensa piakkoin Kaarnapilveen korviaan käänellen suuntaan ja toiseen kunnes rauhoittui paikoilleen nostaen pienen hymyn kasvoilleen. ''Selvä, nähdään.'', pitkäturkkinen raidallinen harmaa naaras naukui ottaen muutamia pareja hiljaisia askeleita omaan suuntaansa kunnes pysähtyi kuulessaan sihahduksen nostaen enemmän hymyä huulilleen ja tämän pitkät viikset värähtivät huvittuneesti. ''Samoin!'', Kuutamokuiske naukaisi vilkaisten vielä viimeisen kerran kollia jonka näkisi luutavammin seuraavan kerran leirissä ennenkuin tämä katosi näköpiiristä, silmiään siristäessä tämä kykeni näkemään heiluvia heiniä jättäen merkin mistä soturi oli kulkenut. Naaras ravisteli päätään ja puhdisti ajatuksensa kaikesta muusta kuin metsästyksestä lähtien siten omaan suuntaansa.
Kissan mustat tassut ottivat hiljaisia sekä rauhallisia askelia, häntä kulki nättinä jatkona paksu turkkisen eläimen perässä sekä korvat olivat suunattu viistoon. Edessä avautui aukio joka oli kooltaan pieni, heinät ympäröivät luoden täydellistä mahdollisuutta vaania saalistaan miltä tahansa eläimeltä joka ei sählännyt kuin koira kissan perässä. Naaras jäi heinikkoon juuri niin paljon, että oli kykenevä katsomaan aukiota meripihkan värisillä silmillään tarkkaavaisesti ja laskeutui makaamaan sillä juuri nyt pensaikon tai puun lähellä ei tuntunut tapahtuvan liikettä saatika syntynyt ääntä yhtikäs mistään. Kuutamokuiske käänteli korviaan ajoittain tarkkailakseen ympäristöään antaen siten ajan kulua. Hän oli yrittänyt aina etsiä riistaa ja kulkea perässä, ehkä tämä taktiikka olisi parhain tälle kömpelölle kissalle ja saisi itsevarmuutta myöhemmin yrittää muuta. Naaras raotti pienoisesti suutaan saaden monta eri hajua, muttei juuri nyt merkkiäkään riistasta. Kuutamokuiske nyrpisti kuonoaan nousten mahdollisimman hiljaisesti ympäri asettaen askeleensa kiertääkseen toiselle puolelle joka näytti olevan enemmän suojaisempi. Yllättäen naaras näki silmänkulmassaan liikettä, kun jokin pieni eäin kipetti aukion poikki heinikon suojista paljasten itsensä vaanivalle kissalle. Koostaan päätellen se saattoi olla hiiri tai vastaava ja naaras jähmettyi niille sijoille kääntyen kasvot kohti aukiota.

VEERAN MYRSKYKLAANILAISET
Yökköstassu pörhisti rintansa korvat pystyssä, vaikka hän tunsi monen mulkoilevan erakkopentua ilkein katsein. Helmisiipi loikki Yökköstassun luokse säteillen iloisuutta ja naaraan innokkuus säikäytti hetkellisesti arkaa kollia. Tuore oppilas väisti ensin mestarinsa puskun, mutta ymmärsi nopeasti, että se oli tapana ja kosketti Helmisiiven mustaa kuonoa omallaan kevyesti. "H-hei Helmisiipi", kolli naukui hieman epävarmana pälyillen ujosti ympärilleen. Oliko hän nyt ihan typerä karvapallo, kun ei ollut rohkea?

Nokiselkä oli hyvin hämmentynyt siitä, mitä oli juuri tapahtunut. "Sait oppilaan, mene tervehtimään häntä", Karhukynsi sihahti turran kollin korvaan ja töytäisi häntä kylkeen. Nokiselkä vilkaisi Karhukynttä, nyökkäsi tälle hitaasti ja ryhtyi etsimään Lummepentua katseellaan. "Onnea Sirokoipi!" Karhukynnen ääni kehräsi taaempana. Nokiselkä lukitsi katseensa oppilaaseensa ja lähti hitaasti lipumaan naarasta kohti. Vai oppilaan, kolli pohti tassutellessaan kohti Lummetassua. "Tervehdys", hän naukui lempeästi yrittäen peittää turtuisuudensa hännänheilautukseen. Nokuselkä veti kasvoilleen pienen hymyn. "Vaikka olen iso, minua ei tarvitse pelätä", kolli jatkoi ja kumartui oppilaansa tasolle. Minun täytyy keskittyä häneen, Nokiselkä sätti itseään ankarasti, lopeta Kaislan miettiminen hetkeksi. Isokokoinen soturi kurottautu koskettamaan pienen naaraan kuonoa varoen - kuin pelkäisi Lummetassun hajoavan ja leviävän tuuleen kuin voikukansiemet viheralehden aikana.

Käenkello ei ollut yllättynyt. Hän oli mielestäänkin hoitanut Karhukynnen koulutuksen kunnialla. Soturi nyökkäsi varmasti Kotkatähdelle, päällikölleen, nousi ja askelsi kevyesti pyöreät kasvot hymyillen eteenpäin. Kolli heilautteli keveästi pörröistä häntäänsä, uuden oppilaan tapaaminen jännitti aina soturia. "Hyvää auringonlaskua, Salviatassu", Käenkello toivotti ja kosketti kuonollaan naaraan päätä. Nuori oppilas tuoksui vielä pentutarhalta ja se loi myrskyklaanilaisen mieleen sinfonian omista nuoruusajoistaan. Pentuja oli ollut vain kaksi. Hän ja sisar, Kärppäpentu. Kolli ei tiennyt enää miten Kärppäpennulla meni. Oliko hän edes pitänyt klaaninimeään? Kenties, soturin sisar edes elossa olisi. Käenkello veti kuononsa irti ja tarkkaili Salviatassua hetken, ei liian kauaa, hetken vain. Pieni muisto Kiviturkista tässä naaraassakin näkyi, mutta se ei ollut niin voimakas. Käenkello oli nähnyt kuinka Nokiselkä katsoi Tomutassua. "Me aloitamme heti auringonnousun aikoihin - pääset tutustumaan reviiriin".

Hopeaturkki höristi korviaan. Olihan naaraalla ollut oppilas aikaisemminkin. Nuppulehdestä oli kasvanut hieno parantaja, mutta soturikoulutus oli aivan erilaista kuin yrttien ja hoitokeinojen opettaminen. Harmaaturkkisen kokeneen naaraan katse lipui väistämättä myrskyklaanin parantajaan hakien pientä rohkeutta päässä ammottavaan aukkoon. Hopeaturkki nousi kepeästi seisomaan seuraten katseellaan Nokiselän hiiviskelevää menoa. Naaraan silmissä hävähti sääli, mutta se katosi, kun naaras käänsi katseensa oppilaaseensa, Marjatassuun. Nuori kolli tiiraili mestariaan arvioiden, joten Hopeaturkki vastasi katseeseen samanlaisen tutkivasti. Tiesiköhän kolli, että hän oli entinen kotikisu? Katsoisikohan oppilas häntä halveksuen, jos saisi tietää? Hopeaturkin olisi ansaittava Marjatassun luottamus. "Tervehdys", naaras moukui ja kohottautui koskettamaan Marjatassun kuoroa.

HELMISIIPI virnisti lempeästi nuoren oppilaansa säikähtäneelle reaktiolle, voi poloista, ei ollut tarkoitus säikytellä pikku arkajalkaa! Lempeä tuuli tuiskutti naaraan turkilla kuin hiekkaa pyörittelevä pyry, vaikka illat olivat jopa viherpuiden aikaan tavallista viileämpiä oli sää kuin oppilaita onnitellakseen laskenut lempeän lämmön kovasti touhuavan ja pälisevän kissajoukkion ylle. Olihan uusien oppilaiden nimittäminen tosi suuri juttu, varsinkin Myrskyklaanille joka oli joutunut kohtaamaan jos minkämoisia haasteita viimekuiden aikana, ja jo ennen sitä aikaa kun soturittaren tassut tassutivat ulkona pentutarhan pehmeistä maidontuoksuisista sammalista ja sotkuisesta tomumatosta. ''No heippa vaan, mitä kuuluu? Taitaa vähän jännittää?'', naaras naukui reippaasti kuin vanha oppilastoveri olisi istunut rinnalla, eipä siitä niin kauan aikaa ollutkaan kun naaras itse oli saanut mestarinsa ja päässyt aloittamaan soturioppilaan koulutuksensa! Tosin Yökköstassun koulutus jännitti häntä tavallista enemmän, sillä jos omalla tavallaan huono tuuri kävisi kuun tai kahden päästä hänellä saattaisi olla omat pikkuruiset karvapallonsa kierimässä hänen käpälissään nuuskutellen aukion hullunkurisia tuoksuja pentutarhan puolelta! Olipa hiukan huono ajoitus saada oppilas, mutta ketä hän saisi siitä syyttää? Itseään varmaan, kun oli hiukan varomattomasti tullut pidettyä suu supussa- mutta miksi puhua asiasta josta ei voisi olla viiksenkarvaakaan varma? Pienen hetken ajan Helmisiipi haravoi sinisellä katseellaan aukiolta Järvihuurretta, mutta soturi tuntui olevan omissa puuhissaan eikä kollin mustavalkea turkki pistänyt silmään puheliaasta väkijoukosta. Noh, minkäs sille nyt enää mahtaa, jos käy niin että joudun pentutarhalle niin ainakin yritän kouluttaa Yökköstassua parhaani mukaan ennen sitä! Naaraan katse kulkeutui oppilaan hassunkurisen väriselle turkille, voi miten pieneltä toinen näytti vaikka käpälissä jo oppilasikä! Tai noh, mistäs sitä tiesi minkä ikäinen erakkopentu mahtoikaan olla, mutta tarpeeksi iso näihin edessä odottaviin velvollisuuksiin eikös juu?

Lummetassun naama venähti omalla tavallaan innostuneesta, pikkuruisesta hymystä kauhistuneeseen irvistykseen kun mustavalkea kolli oli aikeissa koskettaa oppilastaan kuonollana. Naaras oli ymmärtänyt muiden käytöksestä että näin oli kissoilla Myrskyklaanissa tapana, mutta silti koko homma tuntui ihan hirvittävältä! Jos hän vetäisi kuononsa pois kosketuksen alta, olisiko se epäkohteliasta? Kosketus oli nopea ja hiljainen, eikä se loppujen lopuksi kalvanut pikkunaaran turkkia nyt niin kauheasti... ''Hei...'' naaras pärskäytti nopeasti ja pirteästi kuin vedenpintaan happea haukkaamaan polskahtanut kala, vaikka hermostuneisuus kutisi viiksikarvoissa, tälläisenkö kissan kanssa hänen pitäisi olla useammin kuin sisarustensa? Hänhän oli kooltaan samaa mittaluokkaa kuin vanhempien raajat erikseen riepotellut katukoira! Kenties ei nyt sentään...mutta oli sitä pelottavia kissoja ennenkin tavattu, ja kaikki omalla tavallaan muistuttivat tätä soturia! Kuka ties minä hetkenä kolli voisi paljastaa kyntensä ja raapaista häneltä kurkun auki... Naaraan korvat heilahtivat, ja Kettutassun pirteä supina kantautui korviin kun kolli tassutti alas suurkiven juurelta oltuaan pikkuruisessa keskustelussa Kotkatähden kanssa. Kettutassu ei oikein pitänyt Myrskyklaanin päälliköstä, jokin kollin olemuksessa sai oppilaan hermostumaan...olipa epämiellyttävä tunne. ''Tervehdys'', kolli jupisi hiljaa saapuessaan sisarensa ja tämän uuden mestarin seuraan, hän antoi hännälleen luvan silittää Lummetassun selkää ennen kuin istuutui kaksikon keskuuteen. Odotan sinulta paljon. Päällikön sanat tuntuivat kuin kasalta kiviä hänen harteillaan, miksi ihmeessä hänen täytyi lausua ne sanat hänelle kaikista kissoista? Hän oli erakkopentu, pienempää kokoluokkaa kuin monet muista kissoista ja vaikutti varmasti heiveröiseltä kuin mikä-! Silti Kettupennulla oli kutittava aavistus siitä että Kotkatähti suunitteli ongelmia hänen käpälilleen, kuka ties toisivatko ne ongelmat koskaan ylpeyttä tai vaikutusvaltaa, vai nimensä mukaisesti...ongelmia? Voih, nyt ajatukseni sotkeutuvat toisiinsa kuin kaksi hiirenhäntää! ''Vaikutat hieman...väsyneeltä, onko kaikki hyvin?'', kolli naukui epäilevästi tarkkaillessaan Nokiselkää, jokin tässäkin soturissa tuntui olevan vinksallaan. Jotenkin hänestä huokui sellainen energia, joka sai Kettutassun käpälissä kutiamaan omituisen tunteen...jotenkin...turruttavan.

Salviatassun lumenvalkea, pilvihattaroiden tapaan pörröinen turkki huojui kovassa auringonlaskun tuulessa kuin lehtikadon aikaiset kellerlehdet. Jokainen tuulahdus tuntui siltä kuin tuuli yrittäisi riepotella häntä jonnekin, eteenpäin, eteenpäin, se hoputti! Naaraan tassut riipivät maata kuin tuuli olisi yrittänyt kiskoa naaraan mukanaan, voi kuinka petollisen lämmin oli kova tuulenvire, ja silti se yritti kieroilla hänen kustannuksellaan! Kömpelösti Kiviturkin tytär kosketti kuonoja uuden mestarinsa kanssa, Riekonsiiven viskaama halveksiva katse toiselta puolelta aukiota tuntui kuin kynneniskulta! ''H-hyvää auringonlaskua...Käenkello'', naaras vastasi hiljaisesti, kohteliaasti ja tuijotteli pää allapäin tomuisia tassujaan. Olipa hermostuttavaa saada klaanin varapäällikkö mestariksi, vaikka Kettupennulla oli varmasti tukalampi paikka Kotkatähden kyljellä...mutta Käenkellosta oli puhuttu niin paljon, ja pelkkää hyvää! Oli puhuttu kollin viisaudesta ja taidosta, ja moni soturi salaa kuiskinut kuinka Käenkellon tulisi olla päällikkö arvaamattoman Kotkatähden sijaan! Ei Salviatassu tiennyt mitä huhuista uskoa, jokainen tuntui rantaviivan tuulessa huojuvien kaislojen kuiskinnoilta, merkityksettömiä ääniä joita kissat kuulivat. Oliko Kotkatähti huono päällikkö? Hyvä isä hän ainakin oli, vaikkei varmasti paras kumppani...niin yksinäisen oloinen Aamuvirta oli maatessaan sammalpedillään. Salviatassu höristi korviaan, ai olisi lähtö heti auringonnousun aikaan? Luonnollisesti, tosin yleensä kaikki oppilaat vasta nimitettiin aamuauringossa. Jollakin tapaa tuntui hiukan ahdistavalta nukkua yö -tassu pääte nimensä päässä, hassua nukkua oppilaidenpesällä vaikka ei ollut ollut päivääkään toteuttamassa minkäänlaisia oppilaiden tehtäviä... ''O-okei'', naaras jupisi ujosti hymyillen, uskaltamatta nostaa katsettaan pörröisenpehmoisista tassuista, hän olisi varmasti kuin häpeäpilkku Käenkellolle! Karhukynnen kaltaisen röyhkeän...ei, se oli väärä sana- rohkean ja vahvan naaraan jälkeen tälläinen hiirulainen tuntui varmasti mitä huonoimmalta koulutettavalta! Voi kunpa naaraalla olisi keino tulla hieman rohkeammaksi, mutta kaipa se olisi vain ajansaatossa koettava ja opittava miten tuli olla! Jospa tuikkivat tähdet valaisisivat hänen polkujaan, ja Kiviturkin tummat varjot eivät estäisi valon kulkua.

Marjatassu poimi nopeasti Hopeaturkin arvioivan katseen, olihan se ollut jo odotettavissa, että hopeaturkkinen soturitar vastaisi takaisin samoin mitoin. Minkälainen mestari Hopeaturkki olisi? Hän oli jo kouluttanut parantajan, mutta pystyisikö hän kouluttamaan myäs soturin? Ajatus olla saman siiven alla kuin Nuppulehti tuntui halveksuttavalta...jos Hopeaturkki yrittäisi tumputtaa hänen kuonoonsa sitä miten tuli olla lempeä ja huolehtiva- hiirenpapanat! ''Hei'', oppilas vastasi yrmeästi kuin vasta pesästään auringonvaloon herännyt mäyrä. Jos Hopeaturkki ei onnistuisi kouluttamaan hänestä vanhempiensa veroista oppilasta- ei, ei hän halunnut olla heidän veroisensa vaikka kovin Riekonsiipi toivoikin... Marjatassun meripihkan keltaiset, kurpitsansävyllä varjostetut silmät kiiluivat nälkäisinä tuleville harjoitustuokioille. Hänen kyntensä tulisivat vielä repimään turkkia jokaiselta joka uskaltaisi asettaa tassunsa satuttaakseen niitä keitä hän halusi suojella... Viis Myrskyklaanista tai rajoista, niistä hän ei piitannut! Kollin katse harhautui Tomutassun kullankeltaiseen karvoitukseen, kun hän ja Sirokoipi ottivat mittaa toisistaan pistävällä tuijotuksella. Kunpa vain Tomutassukin tajuaisi astua pois vanhempiensa odotusten alta...Salviatassun ja kahden muun sisarustensa perässä hän kulkisi vaikka pimeään metsään, ei epäillystäkään- mutta halusiko hän sitä? Se oli jo asia erikseen, eikä sillä mitä hän halusi ollut viimeisen hengenvedon aikana mitään arvoa, kuka ties jos kaikki tämä olisi vain kuvitelmaa. Unen kaltaista illuusiota, jota kissat halusivat elää karkoittaakseen ruman todellisuuden? Jos todellisuus olisi oma ulottuvuutensa, voisiko se olla rumempaa kuin maa jonka päällä hänen tassunsa jo astelivat?




NUPPULEHTI riemuitsi muiden klaanitovereidensa tapaa uusista oppilaasta, ja antoi ilmoille lempeät hurraahuutonsa. Voi miten ihanaa oli jälleen nähdä kärsinyt Myrskyklaani kokoontuneena yhteen ja näin riemuissaan! Uudet oppilaat toisivat varmasti vain hyvää hänen rakastamalleen klaanille, mutta voittoisat kuut eivät olleet ainoat mitä hän haistoi lämpimässä ilmassa! Tulisi olemaan paljon ongelmia, naarmuja, tauteja, pistoksia- hänen pitäisi olla valmiina ja yrttivarastot täysinä tulevia, vaikeita aikoja varten! Hänen pitäisi hioa taitojaan yhä enemmän ja enemmän ollakseen edesmenneen parantajan, Rastasturkin arvoinen kissa! Rastasturkki... Sievän punaturkkisen naaraan nimi kaikui hänen päässään kuin vasten kallionseiniä, miksi parantajan nimen muisteleminen sai hänen niin levottomaksi? Miksi hänen käpäliään syyhytti päästä kuukivelle ja vaatia Rastasturkin tapaamista? Nuppulehti nyrpisti kuonoaan ja siristi lehmuksensävyisiä silmiään, miksi naaraan olemassaolo tuntui niin...olemattomalta? Vaikka hän oli tavannut Rastasturkin pari vaivaista kertaa, tuntui siltä kuin häntä ei olisi koskaan ollut olemassakaan. Kuin jokainen kissa olisi jo unohtanut hänet, eikä ollut ketään suremassa hänen muistolleen. Olo oli yököttävä, Nuppulehden olisit tehnyt mieli kierähtää tomumaastolle selälleen ja itkeä vuolaasti Rastasturkin nimeä. Hänellä oli huono tunne...tunne kuin jotain pahaa olisi tapahtumassa, kuin jotain todella kamalaa olisi virtaamassa hänen käpälilleen vuolaana kuin auki revityn kurkun veri. Nuppulehti huokaisi rauhoittaakseen olotilaansa ja vei katseen jo öisen tuntuiselle taivaalle, verisen punaisena hohtava kuu sokaisi hänet punaisella valollaan. Naaras sulki silmänsä kirkkaalta loistolta, mutta kun hän avasi ne katsoakseen kuuta uudelleen oli jäljellä vain sen tuttu ja turvallinen, hopeinen loisto...

''L-Lumipentu- tassu!'', naaras räpäytti yhä äskeisestä tuohtuneena ja hämmentyneenä silmiään, punaisen kuun valo kellui yhä hänen mielessään eikä huono enne jättänyt hänen turkkiaan rauhaan...kihelmöi kuin lauma tulimuurahaisia olisi seikkaillut hänen turkkillaan, upottanut myrkkyään hänen nahkansa alle vaikka hän yritti kynsin taistella vastaan! Valkean oppilaan lempeä kosketus hänen turkillaan oli kuin edesmenneen auringonhuipun lähettämä lämmin, lauhkea ja rauhoittava aalto. Se kulki pitkin hänen turkkiaan karistaen kuumottavan poltteen, ja kiitokseksi Nuppulehti antoi nuorelle naaraalle hellän lipaisun päälaelle. ''Ihana saada sinut tänne kanssani'', parantaja naukui pieni hymy huulilla, viiksikarvat kehräyksen soinnuissa väristen. Ajatus äskeisistä tapahtumista valui kaiken tärkeän alle kuin lehdeltä pudonnut aamukasteinen pisara, ja ajatukset edessä odottavista tehtävistä alkoivat jälleen heräämään. ''Tule, näytän sinulle missä nukut'', Nuppulehti naukui pehmeästi, ja kutsui Lumitassua perässään rauhallisin hännänheilahduksin. Häntä rauhoitti ajatus siitä ettei yön pimeys ollut enää hänen ainoa seuransa, vaan nyt Lumitassun valkea turkki loistaisi pesän ankeudessa kirkkaana kuin täysikuu- ei hän ollut koskaan katunut päätöstään hyväksyä Rastasturkin viimeinen pyyntö ja ryhtyä parantajaksi...mutta ei ollut voinut karistaa tunnetta yksinäisyydestä pois hartioiltaan. Nyt Lumitassu rinnallaan, hänestä tuntui entistä varmemmalta. Hän oli valmis kohtaamaan odottavat vaikeudet silmästä silmään, ja omalla tavallaan tehdä parhaansa klaanin hyväksi. Toivottavasi Lumitassu tiesi mihin ryhtyi, ja nuoren parantajan rinnalla tekisi parhaansa sekä hänen että klaaninsa puolesta... ''Taidankin olla nuorin mestari koko metsässä'', Nuppulehti virnisti lempeästi, olihan hänen vähäkuinen elämänsä harvinaisen suunittelematon, Lumitassun ottaminen huostaansa parantajanpesälle ei ollut lainkaan hullunkurisin asia mitä Myrskyklaani oli nähnyt! Sitäpaitsi nyt kun Hopeaturkilla oli oma oppilaansa, hän ei enää auttaisi Nuppulehteä parantajanpesällä. Nyt hänen ja Lumitassun oli pärjättä kaksin.

AAMULLA


KUOHUTÄHTI kuunteli pesänsä ulkopuolisia ääniä. Lintujen laulu nousi ilmoille melodioiden kuorona, joka ympäröi kaiken muun kirkkaalla äänellä. Leiri oli herännyt - matalaa nau'untaa kuului sotureiden suusta ja pian kaislat suhisivat. Kuohutähti arveli Hopeasydämmen lähettäneen aamupartion matkaan. Jokiklaanin klaanipäällikkö venytteli selkäänsä haukotellen nautinnollisesti. Kolilla oli kerrankin pirteä olo. Kenties unikonsiemenet olivat auttaneet, mutta joka tapauksessa päällikkö tunsi taas olevansa valmis palkkaamaan klaanin tarpeet. Kuohuturkkia hymyilytti. Säiejuova oli niin tohkeissaan kertonut kuinka Ulpukkatassu, Kuohuturkin oma oppilas, sekä Pilvitassu olivat ajaneet mäyrän tiehensä aurinkokiviltä. Tosin molemmat olivat saaneet vakavia vammoja, mutta yhtä asiaa kollin sisar oli tolkuttanut - he taistelivat kuin soturit. Niin, Kuohuturkki ajatteli, olisi hienoa polkaista päivä käyntiin uusien sotureuden nimittämisellä. Molemmat oppilaat olivat reilusti vanhempia kuin muut oppilaittenpesän kissat. Kuohuturkkia hävetti, että Ulpukkatassun koulutus oli venynyt, sillä sehän oli hänen syytään. Päällikkö oli ollut tassut niin tiukasti kiinni ongelmissa, kuin tahmaisessa hunajassa, että oli sivuuttanut oppilaansa kokonaan. Kuohutähden mieltä piristyttäisi saattaa oppilaitten koulutus viimein päätökseen. Kuohutähti tassutteli ulos pesästään ja työntyi lempeään aamuaurinkoon. Säiejuova virnisteli silmiään siristelevälle päällikölle tietäväisenä. Kuohutähti tarkasteli leiriä pieni hymy kasvoillaan. Jokiklaanin leiri kylpi oranssia hehkuvassa aamukasteessa. Vaikka auringonnousu kutitteli vasta kissojen trukkeja, Jokiklaanin leiri näytti olevan täynnä liikettä. Niinpä päällikkö hyppäsi puhujankannon päälle pitkä turkki valtoimenaan hulmuten ja kajautti ilmoille klaaninsa kutsuhuudon: "Jokainen uimaan kykenevä jokiklaanin kissa kokoontukoot puhujankannolle klaanikokoukseen!"