Lehtikadon pakkaspurema 1#

// haluaaks joku roolata jotain, oisin täällä

Lumipentu katseli Juollukkapennun sinisiä silmiä ja vilkuili välillä aina ympärilleen, ja varmisti, ettei kukaan vanhemmista kissoista ollut katselemassa heitä. He olisivat molemmat kyllä todellakin pahassa pulassa, jos heidät huomattaisiin. Juollukkapentu saisi korvapuustia siitä, että hän hiippaili yöllä ympäriinsä, vaikkei se ollut sallittua ja Lumipentua nuhdeltaisiin siitä, ettei hän ollut kertonut Juollukkapennusta vanhemmille sotureille. "No en tietenkään kerro. Miksi ihmeessä minä niin tekisin? Mutta sinun ehkä olisi korkea aika palata pesään. Olemme molemmat pahassa pulassa jos jäämme kiinni. " Lumipentu naukaisi hiljaa ja huiskautti pienelle naaraalle häntäänsä, ennen kuin lähti itse edeltä kävelemään pentutarhan suuntaan. Uni tekisi nyt kyllä hyvää. Aamulla Lumipentu pääsisi auttelemaan Nuppulehteä parantajahommissa, eikä Lumipentu malttanut odottaa.

Punarinnan voimakas kuorsaus kaikui pitkin leiriä seuranaan tuulessa suhisevat kuivat heinikon pätkät, yövartioon jäänyt naaras oli torkahtanut heti sen ensimetreillä. Naaraan kuono lepäsi vasten oppilaidenpesää reunustavaa märkää sammaleista kivikkoa, ja soturin tassut vavahtelivat hänen uniensa villeissä seikkailuissa vasten peilijäistä leirinpintaa. Punarinnan valkea rinta kohosi suurien henkäysten tahdissa, ja sotureidenpesältä ryömivä Jänishyppy sihahti ärsyyntyneenä nukkuvalle sisarelleen. ''Onpa turvallinen olo'', kolli tuhahti ja käveli Punarinnan vierelle. ''Punarinta, hei-'', kolli nurisi ja töni kuorsaavaa tassullaan, ''-Punarinta!''. Jänishypyn kiekaisu kaikui leirissä ja naaras vavahti hätkähtäen hereille. ''Öh..Tota- en minä nukkumassa ollut!'', Naaras vakuutti huuliaan nuoleskellen. ''Mene sinä nukkumaan vaan, minä hoidan tämän yövartion'', Jänishyppy nurisi kiukkuisena ja tuuppi Punarintaa eteenpäin. ''Öö...okei, joo-ööh, kiitti'', naaras örisi huuliaan maiskutellen ja nousi seisomaan turkki sotkussa. Jänishyppy huokaisi väsyneenä ja tassutteli aukion laidalle, seuraten Punarinnan väsynyttä raahustamista... ''Punarinta, hei, se on oppilaidenpesä!'', kolli huikkasi, mutta korvat kuuroina Punarinta sukelsi kivenkolosta sisään. ''Äh, että tuo on kyllä niin-'', kolli kirosi töpöhäntä heilahtaen, olipa erittäin sievä ja käytöstapainen naaras! Punarinnan pitkä, tuuhea häntä katosi oranssin turkin kanssa pesän hämärään

SINERTASSU vaihtoi kylkeään, hetken päästä uudelleen. Oppilaan silmät avautuivat hetkellisesti ja väsyneenä, mutta tajusi vain nukkuvansa selälleen käpälät kohti oppilaidenpesän kattoa. Kolli päästi hiljaisen huokauksen kierähtäen kylelleen varovaisesti yrittäen olla tekemättä ääntä. Sinertassu oli aina ollut surkea nukkumaan paikoillaan eli oli mahdollista, että oppilaan löytäisi esimerkiksi toiselta puolelta pesää, vaikka hänen oma peti oli toisella. Lisäksi Sinertassulla oli tapana sihistä unissaan. Toisaalta, se oli jäänyt vähemmälle osalle. Joskus kissa pääsisi siitä tavasta eroon. Joskus. Tämän viikset värähtivät, niin varmasti! Siihen ei uskoisi edes kivi.
Oppilaan korviin kantautui kaikuja äänistä, mutta kyseinen oppilas oli sille välinpitämätön. Sinertassu pyöri hetken rinkiä pesällään vähin äänin laskeentuen siten kerälle. Kuin ollakseen karvainen pallo tämä luimisti korvansa sulkeakseen äänet korvistaan. Hännän tämä asetti nätisti nenälleen sulkien silmänsä. Kolli nosti kuitenkin päänsä korvat kääntyilen. Hetken hänen teki mieli tökkäistä lähimpänä nukkuvaa pesätoveria varmistaakseen ettei kuullut omiaan, muttei tehnyt sitä. Se tuntui itsekkäältä teolta, ei se ehkä ollut, mutta siltä se tuntui. Täten kissa tyytyi kääntelemään korviaan ja kuuntelemaan ja pitämään tassunsa aisoissa. Ketään ei saanut tökkiä tai Sinertassu juoksisi ja lentäisi.

KÄÄRMEHÄNTÄ pysähti metsäaukean laitamille. Lumesta törröttävät kasvit olivat kuuran peitossa ja valtava sadepilvi laski hiutaleita hengelle. Kun täysikuu vielä valaisi horisontista, oli talvinen maisema kuin pala tähtiklaania. Käärmehäntä siristi silmiään. Naaras tiesi, että leiriin ei olisi enää pitkä matka. "Tikki, sinun olisi hyvä jäädä tässä kohtaa matkasta pois. En halua, että klaani hyökkää kimppuusi", naaras naukui suurelle koiralle. Koiran hengitys hyyrysi ilmassa. "En ota vastaväitteitä vastaan - olemme jo ihan tarpeeksi lähellä leiriä, jotta Lintutassu voi kävellä", soturi jatkoi antaen katseensa pureutua Tikin silmiin. "Ara, sinun kanssa jatkamme huomenna jokiklaaniin", Käärmehäntä sanoi hajamielisesti. Oli hyvä tietää mitä tapahtuisi seuraavaksi, jos ei milloinkaan ennen ollut käynyt metsässä.

JUOLUKKAPENTU nyökkäsi Lumipennulle. "Kiva....Kiitos", hän kuiskasi ja oikaisi pikaisesti itseään nähdäkseen, mitä aukiolla tapahtui. Vanhempi pentu näytti olevan oikeassa. Soturit alkoivat hajaantua ja kokoontuminen oli ohi. Mitä nähtävää yöllä olisi? Yövahti varmasti saisi hänet kiinni ja Aamuvirta antaisi hänelle sellaisen luennon, ettei sellaista luentoa ole ennen nähty kissamuistiin. Juolukkapentu epäröi, vilkuili ympärilleen ja kiisi sitten pienillä tassuillaan Lumipennun perään.

Lumipentu kääntyi katsomaan, oliko Juollukkapentu tulossa ja näkikin pienen naaraan juoksevan hänen peräänsä. Lumipentu räpäytti iloisesti silmiään, sillä Juollukkapentu oli kuunnellut hänen ehdotustaan ja nyt he kumpikaan eivät jäisi kiinni. Ainakaan toivottavasti. Lumipentu nosti katseensa taivaalle ja silmäili täysikuuta. Aurinko nousisi horisontin takaa aika pian ja nukkuma-aikaa oli jäljellä enää vähän. Lumipentu päästi Juollukkapennun edellään sisään pentutarhaan ja vilkaisi vielä ympärilleen. Muut klaanitoverit alkoivat jo hitaasti hajaantua kukin omaan pesäänsä. Aukiolle jäi istumaan vain juuri nimitetyt tuoreet soturit. Oli heidän vuoronsa pitää vahtia yön ajan. Lumipentu pörhisti valkoista turkkiaan kylmältä tuulelta ja katosi pentutarhan hämäryyteen. Hän varoi heti askeliaan ja hiippaili omalle vuoteelleen, jonne ei ollut pitkä matka. Suuaukon vieressähän se sijaitsi. Lumipentu käpertyi kerälle vuoteeseensa ja katseli vielä hetken aukiolle, ennen kun sulki silmänsä ja laski valkoisen hännän kuononsa päälle. Uni tuli heti, mistä Lumipentu oli enemmän kuin kiitollinen.

Lintutassu retkotti Tikin selässä kuin pala elotonta riistaa, hänen häntänsä huojui vasten Tikin kylkeä ja vihreä katse tutkaili talvimaisemaa hajamielisesti. Tikki nuuhki ilmaa suurella kuonollaan, hän oli käynyt jo aikamatkaa sitten hieman varovaiseksi- Lintutassusta oli huvittavaa tietää, että niin iso koira oli itse asiassa hieman peloissaan, tai ainakin varuillaan pienten kissojen vuoksi. ''-ja sitten minä ja emo jahtasimme sen kotikissan pois ladostamme, tosin eihän kukaan meistä osannut taistella paitsi emo, mutta-'', Aran taukoamaton pälpätys kaikui hiljaisessa maastossa, latokissan häntä huiski ilmaa hänen mielestään jännittävien kertomusten tahdissa, hän ei vaikuttanut olevan huolissaan siitä, että he olivat lähellä leiriä, olikohan kissa edes haistanut läheneviä hajuja? Tikki silmäili kissakaksikkoa epäileväisesti, kun häntä pyydettiin jättämään matkanteko kesken kaiken. Pärjäätköhän sinä nyt varmasti, Tikki haukahti epäluuloisesti ja käänsi niskaansa nähdäkseen Lintutassun. ''Joo kyllä minä tästä, leiri on jo ihan lähellä'', naaras virnisti pienesti, koira nosti hänet selästään kuin kissanpennun ja laski hankeen Käärmehännän ja Aran vietäviksi. Nähdään jälleen, jos ikinä tulee tarvis niin lähetähän sana kiertämään sille mustavalkoiselle mikä on maatilalla niin kyllä minä olen täällä taas nopeasti, Tikki haukkui ja käännähti ympäri paksu häntä heilahtaen. ''Öö...okei'', Lintutassu jupisi, hieman epävarmana siitä mitä Tikki olikaan itseasiassa sanonut.

// pakko mennä kouluun yh

ULPUKKATASSU kieri pedillään, vaikka aamuauringon säteet silpoivat leiriä kahteen osaan. Varjoihin ja valoon. Pehmeät säteet siivilöityivät oppilaittenpesään ohueksi sulaneen lumikerroksen ja punottujen pajujen läpi. Naaras liikutteli kaunista näkinkenkää käpälissään vaivaantuneena. Oppilasta väsytti, sillä hän oli nukkunut hirvittävän huonosti pohtien, miksi Pilvitassu oli äkäinen. Ulpukkatassu käänsi näkinkengän ympäri ja painoi poskensa sen sileään pintaan. Meren helmi oli lahja Pilvitassulta. Oppilas puhalsi ilmaa ulos keuhkoistaan. Se hyyrysi, mutta sumu ei ollut enää niin sakeaa kuin muutama kuunnousu sitten. Ulpukkatassu arveli sään lämpiävän vielä enemmän auringonhuipun jälkeen. Tukvisikohan joki tänä hiirenkorvana? 
Ulpukkatassu katsoi käytävän toisella puolella nukkuvaa Pilvitassua (?). Naaras kallisti päätään huokaisten. Hän asetteli näkinkengän paremmin petinsä koristeeksi ja nousi seisomaan venytellen. Ehkä suullinen ulkoilmaan virkistäisi mielen, hän ajatteli ja tassutteli pihalle. Aurinko sai hänen silmänsä sirrilleen, kun Ulpukkatassu asteli kohti jokiuomaa. Hän kyyristyi raaputtamaan jäätä kynsillään, mutta uoma oli vielä umpijäässä. Niinpä Ulpukkatassu söi janoonsa lunta ja jäi haaveksimaan virtaavasta vedestä ja ensimmäisistä kulauksista joen makeaa antia.

Pilvitassun häntä nytkähti hermostuneesti, kun hän seurasi pimeän metsän varjoista sinertävällä niitynkätkelmällä kamppailevaa Kirsikkatassua. Pilvitassu oli paljon häntä vanhempi, hän oli seurannut tuuliklaanilaisen koulutusta jo naaraan ensimmäisistä oppilaspäivistä asti- tähän metsään astuessaan hän oli ollut ujo ja laiha, heikkorakenteinen naaras jolle kärpäsen vahingoittaminen teki ilkeää. Kollin teki pahaa, siinä tuo mustavalkoinen naaras nyt kamppaili. Arvet turkissaan ja lihakset sinisten sienien valossa väreillen, tyhjä tuike valaisi Kirsikkatassun elottomia silmiä kun hän huitaisi kynsillään Kermakuiskauksen kauemmas. ''Kirsikkatassu, oikealle!'', Pilvitassu kannusti, Kermakuiskaus sihahti kiukkuisena kun oppilas potkaisi häntä takatassulla kuonolle. Kirsikkatassu hymyili voitonriemuisesti ja sukelsi Kermakuiskauksen käpälien ali viime hetkellä kivisora pöllyten, ennen kuin keltaturkkisen naaraan kynnet iskivät kovaa mattamaata. ''Kirsikkatassu, uskomatonta!'', Pilvitassu henkäisi hymy suupielessä kun naaras työnsi etutassuillaan Kermakuiskauksen kuonon maahan. ''Äh, jo riittää! Älä ala turhan ylimieliseksi!'', Pilvitassun emo sylkäisi tomua ja käänsi lantiotaan niin että takajalat heitti yli Kirsikkatassun selän. ''Oof!'', naaras puhahti keuhkot tyhjiksi kun Kermakuiskaus laskeutui koko painollaan selän päälle, ja hetkessä taistelu oli ohi.
''Hyvää työtä Kirsikkatassu, ensimmäinen ja paras oppilaani'', Kermakuiskaus virnisti silmät kiiluen ja näpäytti naarasta kuonolle. ''Voi kiitos!'', Kirsikkatassu hengitti hymyillen, hänen kasvonsa kirkastuivat kehuista. Pilvitassu hymyili raukeasti, tänään kukaan ei saanut haavoja turkkiinsa. ''En ole nähnyt Joutsentassua, onko hän yhä täällä?'', Pilvitassu uteli, kullankeltaiset silmät viiruina. Kermakuiskaus pyyhki hiekkaa Kirsikkatassun turkilta, kasvoillaan yllättävä, emollinen lempeys. ''On toki poikaseni, mutta en voi ottaa sinua Utupennun tai Joutsentassun koulutukseen ennen kuin olen varma ettet petä minua uudelleen'', naaras naukui varoittavalla äänensävyllä. ''Noh, noh, menkäähän nyt molemmat siitä kun aamukin on jo nousemassa'', naaras hekotti kuivasti. ''Huomiseen, Kermakuiskaus!'', Kirsikkatassu puuskutti, ja tuuli kuljetti hänen hajunsa mennessään. Pilvitassu kohtasi emonsa mantelinvärisen katseen, naaras räpäytti silmiään. ''Huomiseen, Pilvitassu'', naaras naukui ja yritti koskettaa kollin lapaa. ''Ei kiitos, minulla on huomenna harjoitukset Tuliturkin kanssa'', kolli murisi ja sulki silmänsä.
Kolli havahtui hereille, oppilaidenpesässä leijaili lämpöisen ilman pilvi joka tuntui pysyttelevän kaukana hänestä. ''Hiirenpapanat!'', Pilvitassu sihahti kiukkuisesti ja venytteli etutassujaan. Hän oli lopen kyllästynyt Kermakuiskaukseen ja Kirsikkatassuun, joka ikinen yö pimeässä metsässä veloitti hänen voimiaan enemmän kuin joka ikinen päivä partioissa! Tuliturkki oli niin kyllästynyt herättelemään häntä, että työnsi hänet joka ikiseen mahdolliseen partioon! Soturioppilas haukotteli huulet irvessä ja loikkasi seisomaan häntä nytkähdellen. Venyttele! Kolli ojensi tassujaan niin että kylkiin otti, venyttely ei helpottanut polttelevia lihaksia! Pilvitassu antoi häntänsä laahata maata ja päänsä roikkua miltei käpälissä kun hän poistui oppilaidenpesältä, oliko Punataivaan kuolema hänen syytään? Voi kenen syy se oli? Jos sen vain tietäisi, hän saisi hiukan enemmän mielenrauhaa! Oppilaan sydäntä kirpaisi niin että irvistys nousi naamalle, joka kerta kun hän räpäytti silmiään, ihan vain sekunniksi Kaislaruusun epätoivoinen ilme välähti hänen mielensä pimeydessä! ''Voi kiltti Tähtiklaani, auta minua!'', Pilvitassu sihahti hampaidensa välistä ja istuutui aukion reunalle selkä korkeakantoa vasten.

Aaltopentu köllötti selkä vasten Nauharusetin pehmeää vatsaa, naaraan pienet hännänpäät nykivät leppoisan unen tahdissa ja rinta kohosi viiksien heilahtaessa. Aukiolla vinkuva viileä ilma tulvi pentutarhalle keveinä kiehkuroina, ja sai pikkunaaraan käpertymään tiukemmin ruskean turkin läheisyyteen. Emon maidon tuoksu sai nenän vavahtamaan kuin pikku pupusella, ja pentu avasi hitaasti lammensiniset silmänsä ammolleen. Omenapennun simpukankuoren punertava tulkki punersi mukavasti aamuauringon keveissä säteissä, kun naaras penkoi sammalia. ''Omenapentu, mutta mitä ihmettä sinä teet?'', Aaltopentu huokaisi väsyneenä ja vilkaisi nukkuiko emo yhä kun oli niin aikainen. ''Minä yritän etsiä...sitä, no tiedäthän sinä, sitä!'', naaras kiekaisi kuono rypyllä, ja taas käpälät alkoivat kaivaa sammalpesää. ''Emo, voithan pyytää Omenapentua lopettamaan? Tuosta tulee niin inhottava ääni!'', Aaltopentu marmatti ja nuolaisi sinisenhopeaa, juovaista turkkiaan. Hopeasydämen haju tuntui vahvana ilmassa, kolli oli varmasti ollut täällä tervehtimässä Omenapentua kun muut olivat olleet nukkumassa. Naaraan valkeaa rintaa vihlaisi kateus, miksi Hohdesydän tervehti aina vain Omenapentua? Kyllä hän oli kiva Aaltopennulle ja hänen veljelleenkin, mutta Omenapentu sai huomiosta suurimman osan ja he kaksi vain jämät! Aaltopentu painoi käpälillään korvat päätä vasten. Raaps. Riips. Raaps. Omenapennun tassut huitoivat hurjasti sammalia kun hän etsi, sitä, no tiedäthän sinä, sitä! ''Omenapentu, mitä sinä etsit?'', Aaltopentu kiekaisi turhautuneena ja nousi seisomaan. ''No sitä näkinkenkää minkä minä Hohdesydämeltä sain, mutta voi, minä onneton hukkasin sen!'', Omenapentu parkaisi ja hautasi kuononsa tunkkaisen tuoksuisiin sammaliin. ''Voi emo kiltti, yritä nyt sanoa tuolle jotain!'', Aaltopentu puhahti turhautuneena ja heittäytyi vasten emonsa vatsaa.

NAUHARUSETTI nosti päätään unisena, mutta samalla hituisen vihoissaan herättämisestä. Tämän kääntäessä katseensa kahteen pentuun vihaisuus poistui kuningattaren päästä vaihtuen takasin uniseksi. Aaltopennun heittäytyessä emon vatsaa vasten väräytti naaras korviaan siirtäen kuononsa kohti Omenapentua pää pienesti kallellaan päästäen haukotuksen ennenkuin avasi suunsa. ''Voisit-..'' Nauharusetti aukaisi suunsa uudelleen, uusi haukotus. ''..etsiä sitä hituisen myöhemmin? Ymmärrän, että Hohdesydämen antama..näkinkenkä on tärkeä sinulle, mutta..'' naaras naukui varovaisesti ja samalla väsyneenä. Tätä kuitenkin samalla hävetti, ensiksi hän olisi halunnut vain käskeä pentua pitämään tassunsa kurissa ja painua takaisin nukkumaan, vaikka mikä olisi. Sitä hän ei kuitenkaan sallinut itsensä sanoa, Omenapentu oli pentu muiden joukossa. ''Toki voit jatkaa etsimistä, mutta hieman hiljempaa?'' naaras ehdotti ja pienen pieni hymy käväisi väsyneillä kasvoilla.

Nuppulehti heräsi varhain, kauan ennen auringonsäteiden aikaista tanssia sievällä, pilvettömän vaaleanpunaisella taivaalla. Aamun värit värjäsivät metsää kuin siveltimellä, punainen valo liukui puiden väleistä kuin terävähampainen käärme joka etsi saalista leukoihinsa. Väsymys kolotti jäseniä kuin edellispäivän pakkanen, hänen olisi tehnyt mieli käpertyä voikukkapumpulin pehmeälle sammalpedilleen ja nähdä lisää ihania unia Hiirenkorvanajan lämpöisistä tuulahduksista. Hänen mantelinruskeat silmänsä olivat jo sulkeutumaisillaan unen seikkailuihin, mutta Ohratassun turhautunut sihahdus havahdutti hänet takaisin todellisuuteen. Todellisuus ei aina ollut se mieluisin vaihtoehto, tarpeillaan poikennut kilpikonnakuvioinen oppilas oli aamuvarhain haistanut ilkeän katkun ja löytänyt yhden klaaninvanhuksista sammalpediltään menehtyneenä. Kuusipiikin kaarnanruskea turkki hehkui yhä menetetyn elämän kiiltoa, vaikka hänen vihreät silmänsä tuijottivat tyhjinä kiiluen vanhustenpesän vankkaa murattiseinämää. Nuppulehti huokaisi, lehtikato oli aina kamalaa aikaa monesta syystä, yksi oli vanhusten sairastuminen. Kuusipiikki oli jo hetken aikaa sairastellut, kenties parantaja oli arvioinut kollin kunnon väärin? Nuppulehden päätä kalvasi ajatus väärin todetusta kunnosta, mutta hän sai rauhan tassuilleen hyvin nopeasti. Kuusipiikki oli tukehtunut aikaiseen aamusaaliiseensa, kaikki olivat olleet sikeästi nukkumassa eikä kollin kuolema ollut kenenkään harteilla. Se oli moneen muuhun mahdollisuuteen verrattuna helppo ja aikamoisen kivuton tapa poistua, tietenkään tukehtuminen omaan riistaansa ei ollut kaikista kunniallisin tapa poistua. Parantaja nuolaisi tassuaan ja sulki elottoman kollin silmät, rauha hänen sielulleen Tähtiklaanissa, naaras ajatteli ja laski kunnioittavasti päätään. Kuusipiikki oli ollut hieno soturi, ja ansainnut terveinä päivinään tarpeeksi kunniaa monelle kissalle.
Nuppulehti poistui klaaninvanhimpien pesältä, taivaan riehuvat lieskat värjäsivät hänen kuunkivenkalpean turkkinsa lehtisateen sävyttämän punertavaksi, hän kuuli pentutarhan aikaisin heräävää elämää. Mustikkapentu kinasteli Sadepennun kanssa siitä kumpi saisi herättää Aamuvirran, vaikka tyytymättömästä mutinasta päätellen kermankultainen kuningatar oli herännyt omin avuin. Parantajan korvat heilahtivat uteliaina kun Tomupennun pää putkahti ulos pentutarhasta, Tomupentu oli erittäin sievä pentu. Hänellä oli karkea turkki, ei niin loistava kumppani lehtikadon kylkeen, mutta hänen turkkinsa oli huomiota herättävän pilkukas ja hänen kasvonpiirteensä olivat vertaansa vailla. Emoonsa tullut, Nuppulehti ajatteli lempeästi. Riekonsiipi ei ollut kaikista mukavin naaras, ja hänen tyylinsä kasvattaa pentuja oli omalaatuinen, mutta Myrskyklaanin sievimpien naaraiden kärkipäässä nuori kuningatar tepasteli häntä pystyssä. ''Onkos Lumipentu siellä?'', Nuppulehti hymyili lempeästi, nyökkäsi tervehdykset Tomupennulle. ''On, hän heräsi juuri'', Tomupentu hymyili sievästi, suuret silmät räpsyttäen. Marjapentu tassutteli pesältä pitkä, tumma tiikeriraitainen turkki pörhössä. Nuppulehti kallisti päätään, Marjapentu viihtyi omissa oloissaan, kauempana sisaruksistaan ja emostaan. Hänet tuntien, kolli oli matkalla... Marjapentu nuolaisi rintaansa ja istuutui vasten suurkiveä, siinä hän istui kaikki päivät pitkät.

Lumipentu heräsi aika varhain seuraavana aamuna. Valoa tulvi sisään pentutarhan suuaukosta ja Lumipentu avasi suunsa ammolleen isoon haukotukseen. Hän nousi hitaasti ylös pediltään ja venytteli maireasti selkäänsä samalla kuunnellen Mustikkapennun ja Sadepennun kinastelua. Hän vilkaisi kaksikkoon huvittuneena, sillä Aamuvirta oli jo herännyt, ei ollut mitään syytä tapella enää. Lumipentu nuolaisi käpäläänsä ja alkoi putsata itseään. Hän suki valkoisen karvapeitteensä huolellisesti ja katseli nuorempien pentujen temmellystä. Lumipennun korvat kääntyivät innokkaasti siihen suuntaan, mistä kuuli Nuppulehden äänen. Parantaja kyseli häntä! Lumipentununun häntä huitoi iloisesti puolelta toiselle, kun hän nuolaisi pari kertaa rintaansa ja tassutteli ulos aukiolle.Taivas oli erityisen kaunis sinä aamuna, muttei Lummipentu jaksanut paljoakaan huomiotaan siihen kiinnittää. Hän naukaisi pikaiset kervehdykset parilla klaanitoverille ja pinkaisi aukion poikki Nuppulehden luo. Lumipentu pysähtyi käpälät maata raastaen parantajan luo ja räpäytti innokkaasti silmiään. "Huomenta" Lumipentu sanoi ja hänen häntänsä nyki malttamattomana puolelta toiselle. Ensimmäinen koknainen päivä, kun hän pääsisi auttamaan Nuppulehteä parantajahommissa. Hän ei malttanut odottaa!

Nuppulehti hymyili veikeästi ja taputti pirteän pennun selkää hännällään, olipa hyvä että tällaisena aamuna oli tuollainen valkea päivänsäde temmeltämässä hymy suupielessä! ''Onpas sinulla puhtoinen turkki, sievähän sinä olet aina ollut kuten isäsi'', parantaja virnisti lempeästi, vilkaisi sivusilmällä kuonoaan nyrpistävään Tomupentuun. Olipa katkera ja kateellinen naaras, toinen pikkupentu joka oli tullut isäänsä. Kiviturkki oli aina ollut erittäin ylpeä, huomionhakuinen kissa joka viihtyi muita pompottamassa. Ylpeys ja vallanhimo oli ajanut harmaaturkkisen kollin maanpakoon, olipa siihen ollut vakavampiakin syitä, mutta ei ollut hänen tehtävänsä tuomita ketään vanhempien perusteella- hän ei tuntenut omia Jokiklaanivanhempiaan. ''Valitettavasti joudumme tänään aloittamaan murheellisilla uutisilla-'', parantaja heräsi ajatuksistaan ja väläytti Lumipennulle haikeat kasvot, ''-Kuusipiikki on menettänyt tänään henkensä, olen pahoillani''. Kuusipiikki oli monelle pennulle varmasti loisto kumppani, hänellä sykki huumorintajuinen sydän rinnassa ja hän oli aina hyvällä tuulella! Siitä oli vain pari kuuta kun Nuppulehti itsekin oli ollut oppilas ja kuuntelemassa tarinoita Kuusipiikiltä, ai että se vanha ryökäle sai ne kuulostamaan ihan hurjan jänniltä! Oli aina vaikka mitä erilaista, raakoja taisteluja aurinkokivistä, uskomattomia ystävyyssiteitä, ja joskus jopa hassuja kertomuksia Myrskyklaanin edesmenneistä kissoista kuten Vesitähdestä, Pörrötähdestä ja Haavatähdestä jotka olivat kaikki menehtyneet nuorella iällä ja mitä uskomattomimman kuuloisilla tavoilla! Nuppulehdellä oli hämäriä muistoja Haavatähdestä, silloinhan hän oli ollut vasta pentu mutta se naaras vaikutti ihan hauskalta kaverilta. Nuppulehti rykäisi kurkkunsa tyhjäksi, eiköhän Lumipentu ollut nyt saanut tarpeeksi aikaa surra edesmennyttä ystävää. ''Kissan ruumis alkaa haiskahtaa nopeasti, joten minä hieron Kuusipiikin turkkiin laventelinnuppuja ja mintunlehteä-'', parantaja naukui ja hymähti lempeästi, ''-sinun ei tarvitse auttaa jos et halua, joillekin parantajille kuolema on välillä vaikea aihe''. Tietysti, kuolema oli toisen kissan poistuminen heidän keskuudestaan. Nuppulehti ymmärsi sen hyvin, mutta hän ymmärsi myös että jokaisen elämän oli loputtava joskus. Hän ei ottanut kuolemasta turhia paineita lavoilleen, se oli elämän kiertokulkua vaikka se joskus tuntui epäreilulta.

Lumipentu hymyili leveästi, kun Nuppulehti kehui hänen turkkiaan. "Putsasin sen juuri" hän sanoi iloisesti häntä heilahdellen. Hän toivoi, että oppisi nopeasti Nuppulehden opettamat asiat, eikä parantajan tarvitsisi sitten kertoa niitä toiste. Opittavaa oli kyllä niin paljon, mutta ei se häntä haitannut, päinvastoin. Lumipennun iloisesti heiluva häntä valahti maahan, kun Nuppulehden kasvoilta katosi hymy ja tämä kertoi Lumipennulle mitä oli tapahtunut Kuusipiikille. Lumipentu ei ollut tuntenut Kuusipiikkiä kovinkaan hyvin, mutta oli kuullut, että tällä oli aivan loistava huumorintaju, ja klaanin parhaat mahdolliset tarinat. "Olen hyvin pahoillani" Lumipentu sanoi ja väläytti Nuppulehdelle yhtä surullisen ilmeen kuin mikä tälläkin oli. Vaikkei Lumipentu tuntenutkaan Kuusipiikkiä, klaanitoverin menettäminen oli silti kova paikka jokaiselle. "Tietysti minä autan. Kuoleminenhan on ihan normaalia. Kaikki kuolevat joskus. Maahan jää vain kissan kuori, heidän sielunsa, kuten nyt Kuusipiikinkin sielu, on tähtiklaanissa. Tai ainakin minä uskon niin." Lumipentu sanoi rinta ylväästi pystyssä. Hänelle ehkä joskus avautuisi vielä mahdollisuus tustustua Kuusipiikkiin ja kuunnella tämän tarinoita muista kissoista, ja ajoista monta monta vuodenaikaa sitten. "Voinko olla jotenkin avuksi?" Lumipentu kysyi pääyään kallistaen.

Nuppulehti nyökkäsi lempeästi, kosketti Lumipennun kuonoa hännänpäällään. ''Rohkea pentu'', parantaja kuiskasi raukeasti, Lumipennulla sykki parantajan sydän rinnassa eikä kuolema tuntunut pelottavan naarasta sen kummemmin. Se oli hyvä, sillä jokaisen parantajan elämässä tulisi olemaan hetki jolloin hoito menisi mönkään ja kuolema olisi ollut vältettävissä- silloin tulisi vain nostaa kuono pystyyn ja oppia virheestä, jos kuolema säikäytti kissaa liikaa mielenterveys saattaisi heilahdella kuin lammikko johon joku onneton viskasi männynkävyn. ''Noh, ensin mennään minun pesälleni ja haetaan sieltä yrttejä joita levitetään Kuusipiikin turkkiin, sitten herätämme Pellavahännän, Kuusipiikin kanssa vanhustenpesällä asuvan naaraan ja kerromme suru-uutiset'', parantaja naukui lempeästi ja otti kevyitä tassahduksia pesäänsä kohti. Pellavahäntä ja Kuusipiikki olivat olleet hieman hullunkurinen kaksikko, viihdyttämässä muita omituisella suhteellaan. Eivät he rakastavaisia olleet, pikemminkin vanhoja ystäviä jollainen jokainen toivoi joskus olevansa omien ystäviensä kanssa. Nuppulehti hekotti lempeästi ja sukelsi pesän hämärään, sieltä lehahtivat suupielelle hänen rakkaiden yrttiensä tuoksahdus joka joka päivä tuntui toivottavan hänet yhtä tervetulleeksi omaan, yksityiseen valtakuntaansa. ''Tiedätkös mitä, Lumipentu?'', Nuppulehti hekotti ja alkoi kaivelemaan mintunlehtiä sotkuisten yrttien seasta, ''-minä synnyin ilman kynsiä, veikkaatko yhtään miksi?''. Tähtiklaani oli kaikkivoipa klaani, noh ei nyt ihan, mutta niin moni tykkäsi miettiä. Nuppulehden mielestä oli kiva ajatella että hän oli syntynyt ilman kynsiä, jotta ei voisi tehdä kenellekään pahaa ja monen mielestähän se oli hupsua! Hän olisi voinut yhtä hyvin olla soturi joka taistelee vain hampailla, mutta parantajan elämä oli hänen polkunsa ja pehmeät pumpulitassut auttoivat häntä kohtelemaan potilaita hellästi kuin herkkiä kukkasnuppuja!

ULPUKKATASSU käyskenteli kaihosti takaisin aukiolle. Hänen vatsassaan kiemurteli epätoivon viileä iilimadot ja vaivaannus poltteli hänen tassujaan kuin nokkosen myrkky. Tuolla Pilvitassu nyt oli. Kollin turkki oli rankkojen päivien jälkeen taskussa ja epäsiisti, mutta valkea pitkä karva kiilsi silti auringossa (?). Naaras ei tiennyt mitä hänen tulisi tehdä. Eilen kolli oli torjunut kaikki hänen yrityksensä lähestyä, joten tuskin oppilas tänäänkään hyväksyisi Ulpukkatassua. Naaras laski alistuneena päätään ja mietti mitä tehdä. Hän kynsi kuivuutta järvilietettä kuin se olisi tehnyt hänelle jotakin pahaa. Kuohutähti ei ollut luvannut koulutusta, eikä Ulpukkatassua huvittanut lähteä yksin saalistamaan. Uni oli vältellyt häntä koko yön, eikä tuoretta sammaltakaan ollut saatavilla. Niinpä naaras istahti maahan ja alkoi sukia turkkiaan Pilvitassua kulmiensa alta mulkoillen.

PELLAVAHÄNTÄ istui turtana Kuusipiikin ruumiin vierellä. Naaraan silmät olivat kirkkaat, mutta hän ei nähnyt. Katse oli terävä, mutta klaanivanhimman ajatukset kaukana poissa. Pellavahännällä oli ollut rankka aamu, vaikka auringonsäteet vasta kiipesivät ylös taivaankantta. Ensin kissa oli tehnyt selväksi, ettei tarvinnut hautaamisapua. Tuskasydän oli tullut hänen luokseen ja paloitellut menetystä heti alkuun ja Pellavahäntä oli vastannut pojalleen raivolla. Naaraan mielessä pyöri Kuuturkki ja Vuokkopentu ja Kuohupentu ja Säiepentu. Ajatukset tanssivat ympäri hänen päätään kuin liihottelevat perhoset kivikossa. Ne eivät löytäneet sijaa asettua, ei ollut kukkaa missä levätä. Ajatukset vaelsivat ja törmäilivät, kunnes kietoutuivat yhdeksi epämääräiseksi köntiksi. Se peitti yhteyden nykyhetkeen ja vangitsi Pellavahännän menneeseen. Naaraan jäseniä kolotti ja nälkä kurni vatsassa, mutta siinä hän vain kökötti, eikä suostunut liikkumaan. Mutta kyyneltäkään ei hän itkenyt.

Hohdesydän koukisti selkäänsä väsyneen marinan tahdissa, ja jokin luu siellä naksahti inhottavasti ja sai koko kehon vavahtamaan. Vaaleanhopeinen turkki lehahti makeanpunaiseksi kuin hattarapilvi valossa joka valaisi aukiota lämmöllään, heräilevän aukion äänet olivat keveänä soivaa musiikkia varapäällikön korville- oli hyvä kuulla että Punataivaan kuolemasta huolimatta leiri oli yhä ennallaan äänineen kaikkineen. Hohdesydän tassutteli häntä heilahdellen aukiolle, vihreät silmät tutkivat hereillä olevia kissoja arvioiden. Aamu olisi hyvä aloittaa kunnon perinteisellä rajapartiolla, kuka ties josko kissakot saisivat matkalla jotain riistaa muistuttavaa eilisen lumisateen jälkeen! Olipas sää ollut tänäkin lehtikatona kumma, ja nyt höyryävästä hengityksestä katsottaen sää sen kuin jatkui! ''Heippa Ulpukkatassu, mitä kuuluu?'', kolli aloitti tuttavallisesti loikkiessa täplikkään naaraan luokse. Varapäällikön viikset värähtivät hyväntuulisesti, Kuohutähti ansaitsi vapaapäivän, ja ilman sen kummempia vastaväitteitä tänään olisi se päivä! ''Haehan sotureiden pesältä Ihalempi ja Säiejuova, ota kainaloon Pilvitassu ja lähtekää aamupartioon jooko?'', varapäällikkö hymyili lempeästi, kallisti päätään kysymyksen tahdissa. Vilpoisa tuuli pörrötti mukavasti karkeaa turkkia, Hohdesydän oli aina nauttinut kirpeistä pakkaspäivistä erityisen paljon! Pilvitassun korvat heilahtivat, utelias valkoturkki oli selkeästikin salakuunnellut heidän keskustelujaan. Turhautuneesta murahduksesta päätellen oppilas ei ollut järin onnellinen kun hänen asioitaan sukiva kissa ei ollutkaan Tuliturkki, mutta se oranssiturkkinen pölkkypää oli huonompi mestari kuin tuoresaaliskasassa yksinäisenä lojuva hiirenhäntä!

Lumipentu vilkaisi hieman surullisena klaanivanhempien pesän suuntaan. Kuusipiikki ei ollut enään heidän seurassaan, vaan tähtiklaanissa. Hän metsästi ikivanhojen klaanien kissojen henkien kanssa siellä, jossa oli loputtomasti riistaa. Mitään surtavaa ei siis ollut. Lumipentu käänsi päänsä Nuppulehden suuntaan ja seurasi tämän tanssahtelevia askelia parantajanpesään. Ihana yrttien tuoksu tavoitti Lumipennun pienen kuonon ja hän avasi suutaan tunnistaakseen yrttien hajut. Hän tunnisti heti kissanmintun, se tuoksui ehdottomasti parhaalle ja Lumipentu muistasi sen tuoksun koko lopun ikänsä. Lumipentu käänsi kirkkaat silmänsä Nuppulehden selkään tämän kertoessa tarinaansa. Eikös Nuppulehdellä ollut kynsiä? Miten outoa. Lumipentu itse työnsi pienet kyntensä esiin ja tarkasteli niitä. Hän mietti hetken miten vastaisi Nuppulehden kysymykseen. "Kynnet ovat soturin tärkein väline taistelussa. Olisi todella outoa taistella ilman kynsiä." Lumipentu aloitti miettivä ilme kasvoillaan. Vastaus välähti hänelle kuin kirkas salama taivaalta. Se oli selvä kuin tyyni järven pinta. "Sinun polkusi on erilainen kuin muiden. Sinut on tarkoitettu parantajaksi, sillä parantajat ovat lempeitä, eivätkä kohtele ketään kaltoin. Kynnettömät tassut ovat vaarattomat, avoimet ja lempeät. Niinkuin parantajakin. " Lumipentu sanoi silmät ihailevasti ammollaan. Olipa hienoa! Hän käveli Nuppulehden rinnalle ja katseli tämän kaivelemia lehtiä. Ne haisivat jotenkin nenää kirpistelevällä tavalla. "Minttua?" Lumipentu kysyi iloisesti. Hän oli kuullut ennenkin tästä yrtistä ja tiesi miltä se haisi. "Mihin sitä käytetään? " hän kysyi keskittyneesti ja käänsi katseensa Nuppulehteen. Lumipentu ottaisi kaiken irti, ennen kun pääsisi oppilaaksi. Hänen oli näytettävä Nuppulehdelle innostustaan ja aktiivisuuttaan.

Nuppulehti vieritti valkealla käpälällään homehtuneelta tuoksahtavia sammalpalloja pois kuivahkona rapisevien yrttien päältä, hänen ei tarvinnut hetkeen kajota yrttivarastojen tähän osaan hännänpäälläkään. Kuivattua yrttejä oli aina inhottava käyttää, ne maistuivat pölyltä ja tuhkalta eivätkä ne olleet käyttökelpoisuutensa puolestakaan eläneet viimeaikoina parhaita päiviään. Kissa kikatti pirteästi kun varpaiden välistä hyökkäsi kuonoa kutittavat heinänpätkät, olihan siitä jo kuu tai parikin kun Aamuvirran pennut olivat ryömineet pienine kuonoineen parantajanpesälle ja sotkeneet kaikki yrtit mullin mallin! Vieläkin Nuppulehdellä oli joskus vaikea löytää omia yrttejään hänen valtakunnastaan, tänään olisi hyvä päivä pitää siivouspäivä kun Lumipentukin oli tuossa kainalossa auttelemassa! Nuppulehden korvat heilahtivat tarkkaavaisesti kun hän kuuli Lumipennun ensimmäisiä aatteita hänen arvoituksestaan. Hyvä, hyvä oikein hyvä, parantaja ajatteli viiksikarvat huvittuneesti värähtäen, valkoturkki teki hyviä havaintoja pienistä asioista kuten hänen tassujensa pehmoisuudesta. Oli hyvä aloittaa arvoitus niistä asioista mitkä tiesi varmaksi, kyllä Lumipentu oli oikein nokkela! Kiharteleva, lämmin kehräys nousi pitkin Nuppulehden kurkkua, hitaasti ja varmasti kuin vastatuuleen puhaltavan kosken vesi. Lumipennun pohtiva ilme oli vertaansa vailla, jokainen pieni ryppy naaraan poskipäillä kertoi pikkupennun pohtivan kysymystä kaikkine aivosoluineen. ''Aivan! Aivan, kyllä!'', Nuppulehti kiekaisi karva pörhistyen kun Lumipentu selvitti hänen arvoituksensa, oli tuo Lumipentu kyllä niin nokkela! ''Hyvin tehty'', parantaja kehui ja taputti Lumipennun kuonoa pehmeällä tassullaan. Lumipentu ei ehkä tiennyt sitä, ja ehkä hänen mielestään parantajan kysymys oli kuulostanut hupsulta, mutta se oli tarkoitettu mittaamaan Lumipennun yleistä ajatustoimintaa ja järjenjuoksua. Parantajan tulisi osata vastaanottaa Tähtiklaanin lähettämiä  viestejä, tietenkin oikea viesti olisi hurjan paljon vaativampi! Nuppulehdellä tulisi pää kipeäksi, hän ei ollut koskaan saanut Tähtiklaanilta merkkiä mutta eiköhän se päivä ollut kohta kuonon edessä!
Nuppulehti pudisti päätään hymy herkässä, vaikka Kuusipiikin menetys kirpaisikin yhtä rinnassa kuin terävän kiven huomaamaton pinta. ''Ei se minttua ole, se on kamomillaa'', naaras naukui ja katsahti alas makealta tuoksuvaan yrttiin, jonka vieressä makasivat hänen etsimänsä.... ''Laventelia, ai oli se kamomilla joka piilotteli niitä tällä kertaa!'', parantaja hekotti lempeästi ja poimi kuivat kukkaset hampaisiin. ''Kamomilla tuoksuu kyllä tosi samalta kuin minttu, mintunlehdet eroaa kyllä ulkonäöltä tosi paljon kamomillasta'', hän naukui ja peruutti kauemmas kuivaantuneista ja pilaantuneista yrteistä, hän ei malttanut odottaa niiden siivoamista! Hän saisi kaiken takaisin järjestykseen, eikä hänen tarvitsisi pitkään aikaan joutua etsimään mitään, sillä kaikki olisi paikoillaan! Onni sykki Nuppulehden rinnassa, ''Minulla on kaikki minttu täällä omassa kasassa, kamomilla on vahvistamaan sydäntä'', naaras naukui ja ahmaisi mintunlehtiä leukoihinsa. ''Otas tuo sammalpallo ja kostuta sitä pesän perukoilla olevassa lammessa niin pestään Kuusipiikin turkki'', parantaja osoitti palleroa hännänpäällään. Hän oli nukkunut koko yön miltei kiinni pesän pienessä lammessa pitääkseen sen juoksevana, mutta eiköhän tämäkin pakkaspäivä sen jäädyttäisi, ai että pakkanen pänni inhottavasti!

Lumipennun kurkusta kumpusi hitaasti mutta varmasti iloinen kehräys, kun Nuppulehti kehui häntä. Hänen silmänsä menivät pahasti kieroon, kun hän katsoi Nuppulehden pehmoista tassua kuonollaan. Se todellakin oli pehmeä ja pumpulimainen. Olisipa hänelläkin joku merkki tähtiklaanilta, joka kertoisi hänen polkunsa. Joku merkki, josta hän tietäisi, että hänenkin käpälänsä olisivat parantajanpolulla. Lumipentu käänsi katseensa yrtteihin, jonka äärellä Nuppulehti hyöri. Ne haisivat epämiellyttäviltä ja näyttivät kuivahkoilta, sellaisilta, ettei niitä olisi kovinkaan mielellään syönyt. Hän haisteli yrttejä ja käänsi katseensa aina välillä Nuppulehteen tämän selittäessä kaikenlaista. Tämä osa parantajanpesästä taisi ehkä kaivata järjestelyä, sillä Nuppulehdellä oli näköjään hieman vaikeuksia löytää täältä yrttejä. lumipentu pinkaisi juoksuun samalla häntäänsä heilauttaen, jolla kuittasi Nuppulehden puheen. Hän noukki sammalpallon leukoihinsa ja käveli lähemmäs lampea. Sen pinta oli peilityyni ja Lumipentu pystyi jopa näkemään epätarkan kuvansa siitä. Valkoinen pentu, jolla oli sammaltukko hampaissaan. Hänen silmänsä heijastuivat vaaleasta näkymästä kuin kirkas tähti yötaivaalla. Lumipentu käänsi katseensa pois itsestään ja kastoi sammalpallon lampeen pitäen siitä tiukasti kiinni. Lumipennun viikset osuivat jääkylmään veteen. "Miten sait lammen pysymään juoksevana yön yli?" Lumipentu naukaisi epäselvästi sammalpallon alta. Siitä valui kylmää vettä Lumipennun leukaa pitkin. "Vesihän jäätyy." Lumipentu mutisi samalla kun käveli takaisin Nuppulehden luo.

Nuppulehti tassutti pesänsä suuaukolle hännänpää iloisesti heilahdellen, hänen oli yhä hieman ikävä Hopeaturkkia jonka soturintehtävät olivat vetäneet häntä kauemmas, kauemmas ja kauemmas parantajanpesältä. Hopeaturkki ei ollut parantaja, mutta hän oli silti kouluttanut Nuppulehteä kun edellinen parantaja, Rastasturkki oli kuollut Jokiklaanilaisen soturin kynsissä. Parantaja siristi pähkinänruskeita silmiään, kynnet oli kissoille langetettu kirous joka velvoitti jokaisen soturin olemaan kykenevä haavoittamaan toista. Klaanimenetelmät tuntuivat hänestä ihan hulluilta, miksi ihmeessä joku haluaisi vahingoittaa toista oman etunsa tähden? Tässä metsässä väkivalta ja verenvuodatus tuli jokaisen yli kuusi kuisen pennun kuonon eteen, olikohan jossain maailman kolkassa paikka jossa pennut saisivat olla pentuja ja kasvaa omaan yksityiseen rooliinsa kuiden vieriessä? Nuppulehti huokaisi. Kunpa olisi, Kunpa olisi. Parantaja odotti kärsivällisesti Lumipennun paluuta, ja taputti sitten naarasta hännällään. ''Joskus parantajan on tehtävä töitä pitääkseen asiat jonkin sortin järjestyksessä-'', naaras naukui ja käveli ulos pesästään lavat nytkähdellen, ''-minä nukuin selkä lammessa kiinni ja suljin itseni risuilla kallion väliin jotta vesi pysyisi juoksevana''. Ajatus pienen kallion väliin sulkeutumisesta karmi yhä Nuppulehteä, ja kylmä väre juoksi kuin vesikiitäjä pitkin hänen selkärankaansa. Ahdas kallio oli puristanut hänen kylkiään, ja jos jokin olisi hyökännyt hänen ainoa pakoreittinsä olisi ollut Tähtiklaaniin- hänen oli kuitenkin ajateltava miten tärkeää oli saada juoksevaa vettä leiristä käsin, ja luovuttava mäyräpelostaan. Mäyriä ei ollut näkynyt reviirillä hyvään toviin, ja siitäkin sai jälleen olla kiitollinen, olihan tässä kaiken raakuuden keskellä nyt kuitenkin varsin loistosyitä näyttää hymyhuulta! Punainen auringonvalo värjäsi Kotkatähden ylvästä turkkia kuin kuuma lieska, päällikkö makasi suurkiven vieressä ja vaihtoi kieliä poikansa Marjapennun kanssa. Kotkatähden polku Aamuvirran kyljessä ei ollut kestänyt kauaa, mutta hän oli hyvä ja kärsivällinen isä ja vietti jokaisen vapaapäivänsä pentujensa kyljessä keskustellen. Leikkiminen ei ollut ylvään päällikön vahvuus. ''Huomenta Kotkatähti, huomenta Marjapentu'', Nuppulehti hymyili ja kietaisi häntänsä Lumipennun ympärille, hänen huulilleen kiri kettu hymy. Hänen mielestään oli hyvä näyttää miten hyvin he tulivat Lumipennun kanssa juttuun, sillä edellispäivänä Kotkatähti ei ollut vaikuttanut turhan vakuuttuneelta siitä, että Lumipentu oli oikea pentu juttuun. Kotkatähti ei olisi voinut olla enempää väärässä!

ULPUKKATASSU nosti verkkaisesti päätään kohdatakseen Hohdesydämmen katseen. "Ihan hyvin", naaras naukui automaattisesti, tajusi, että se kuulosti aivan vaiheelta, joten hän lisäsi nopeasti: "Vähän väsyttää". Oppilas lipaisi rintaansa tasoittaakseen siihen jääneen ilkeän töyhtön. Oli outoa, että Hohdesydän pyysi häntä keräämään partion kasaan - yleensä se oli sotureiden hommaa. Ulpukkatassu hymähti suostumisen merkiksi. "Minä käyn hakemassa heidät", oppilas lupasi. "Kuka johtaa partiota?"

//Jäipä lyhyeksi

"Nukuit selkä lammessa kiinni?" Lumipentu toisti epäuskoisena. Hän kääntyi takaisin katsomaan lampea, jonka pinta väreili edelleen hieman sammalleen kosketuksesta. Nuppulehti oli todellakin käyttänyt paljon vaivaa sen juoksevana pitämiseen. "On oltava jokin parempi keino." Lumipentu mutisi sammaltuppo suussaan. Hän käveli Nuppulehden perässä ulos otsa mietteissään kutrulla. Veden pitäisi liikkua ja virrata koko ajan, jottei lampi jäätyisi. Miten veden voisi pitää liikkeellä? Tuuli? "Minä aijon keksiä, miten lampi pysyisi juoksevana ilman että pitäisi nukkua kylki siinä kiinni." Lumipentu kertoi aikeensa Nuppulehdelle. Jos veteen laittaisi lehtiä? Ei, lehdet jäätyisivät veden mukana. Jos katosta voisi tippua vettä aina hetken välein? Kyllä, se pitäisi lammen juoksevana, mutta lampi oli kuitenkin aika iso. Tarvittaisiin siis aika montakin paikkaa, josta vettä tulisi. Mistä vesi edes tuisi? Eihän kattoon mitään reikää voinut jynssätä kynsillä. Sammaltukosta valui vettä Lumipennun leukapieliä pitkin ja Lumipennun ilme kirkastui. Sammaleesta tietenkin! Sellaisen voisi kiinnittää kepillä, ja siitä tippuisi vettä lampeen. Mahtavaa! "Huomenta!" Lumipentu naukaisi iloisesti häntäänsä heiluttaen. Hän räpäytti silmiään kunnioittavasti päällikölle samalla kun jatkoi miettimistään. Keppi voisi sojottaa pystyssä lammen yläpuolella ja sen päähän voisi kiinnittää sammalpallon, joka aina kastettaisiin veteen. Lumipentu kehräsi tyytyväisenä. Hän kertoisi ideastaan joskus toiste Nuppulehdelle, sitten kun heillä molemmilla olisi riittäväst aikaa, mutta kuitenkin melko pian, ettei Nuppulehden tarvitsisi enää montaa yötä nukkua lammen vieressä, eikä ahdata itseään kallion väliin.

Hohdesydän hymyili lempeästi Ulpukkatassun lyhyelle vastaukselle, kyllähän hän huomasi milloin pesätovereita harmitti eikä se varmasti jäänyt Ulpukkatassullekaan epäselväksi. Kolli taputti tuttavallisesti naaraan lapaa hännällään, hän oli ollut soturikoulutuksessa jo kahden oppilaan edestä eikä Hohdesydän totta puhuen ymmärtänyt miksi. Hän ei ollut koskaan osallistunut Ulpukkatassun koulutukseen, kulkenut samaa metsästyspartiota tai opastanut häntä rajoja pitkin mutta nuori naaras vaikutti varsin tunnolliselta klaanikissalta. Toki hänellä oli hiukan huono huumorintaju ja hän oli harvinaisen omapäinen kissa jolle käskyjen noudattaminen saattoi poltella korvannippuja, mutta niin oli moni muukin kissa! Hyvänä esimerkkinä Pilvitassun mestari ja hänen veljensä Tuliturkki! Siinäpä vasta oman onnensa onkija, joka tykkäsi kulkea omia polkujaan! Se punaturkki käyttäytyi kuin pikkupentu, toisinaan kuin klaaninvanhus ja sitten oli toki niitäkin päiviä milloin hän oli kuin teini-ikäinen oppilaanretale! ''Hmmm...'', Hohdesydän päästi pohtivan äänen, kuka johtaa aamupartiota? Säiejuova oli nelikosta vanhin, Ihalempi oli ollut soturinimestään saakka erittäin tunnollisen tuntuinen nuori soturi. ''Säiejuova johtaa'', kolli ilmoitti ja taputti Ulpukkatassun lapaa toistamiseen, jos hän antaisi Ihalemmen johtaa partiota Pilvitassun kapinanhenki saattaisi nousta rintaan ikätoverin komentamisesta eikä kukaan ollut hyvällä tuulella aikaisin aamusta.
Hohdesydämen korvat heilahtivat uteliaina, kun Ihalempi poistui pesästä pitkäturkkinen häntä heilahdellen. Ei ollut mikään yllätys että sieväturkkinen soturitar oli varmasti herännyt aamuaikaiseen sukimaan turkkiaan, jotta voisi näyttää päivänsäteeltä poistuessaan sotureidenpesältä. Vaikka Ihalempi panosti nykyään kovin käytökseensä, hän tykkäsi silti laittaa turkkiaan ja näyttää hyvältä, Vesiniitynhän sisko tuo selkeästi oli. Hohdesydän kehräsi lempeästi ja nousi seisomaan, niin kauan kuin Ihalempi ei löytäisi mieltymystään Varjoklaanilaisista, varapäällikkö olisi ylpeä siitä miten paljon hän oli tullut sisareensa. Molemmat ihan fiksuja naaraita. ''No, pitäkäähän hauskaa'', kolli naukui ja väläytti Ulpukkatassulle kainon hymyn ja varapäällikkö jatkoi matkaansa valkeanharmaa häntä heilahdellen.