Hiirenkorvanajan ja Viherlehden tuulia [1]

Viime keskustelun tapahtumia, jotka ovat merkittäviä roolipelille ja sen juonelle:

~ Myrskyklaanin soturitar Kaislaruusu lavastettiin syylliseksi Jokiklaanin varapäällikön, Punataivaan murhasta - Kaislaruusu karkoitettiin klaanista

~ Kaislan lavastamisesta toistaiseksi tiedetyt syylliset: Kultaviima ja Saratassu Myrskyklaanista, Pilvitassu Jokiklaanista sekä Kermakuiskaus Pimeästä metsästä

~ Hohdesydämmestä nimitettiin Jokiklaanin uusi varapäällikkö

~ Käärmehäntä lähti etsimään kaapattua oppilastaan, Lintutassua (tapahtui jo keskustelussa aikaisemmin) ja löysi hänet vangittuna hylättyyn latoon, matkalla etsimään naarasta hän tapasi entisen Jokiklaanin soturin ja Myrskyklaanin parantajan jotka olivat karanneet elämään salattua rakkauselämää

~ Sadepisara, entinen oppilasystävä pyysi Käärmehäntää ottamaan mukaan tyttärensä Aran, Lintutassun sieppaajien motiivi on toistaiseksi tuntematon

~ Matkalla takaisin Varjoklaaniin Käärmehäntä, Lintutassu ja Ara törmäsivät pieneen luopiojoukkoon joita johti kissa nimeltä Kira, kovan kamppailun jälkeen lumimyrskyn avustuksella kissat pakenivat tilanteesta voittoisasti mutta vakavasti haavoittuneina

~ Käärmehäntä, Lintutassu ja Ara tapaavat jälleen Lintutassun sisaren, nuoren erakkokissan jolla on taito puhua koirille- nuoren saksanpaimenkoiran, Tikin avustuksella kissat palaavat takaisin Varjoklaaniin

~ Myrskyklaanin parantaja Nuppulehti on osoittanut kiinnostusta nuoreen pentuun, Lumipentuun, josta tuli myöhemmin Nuppulehden oppilas Lumitassu

~ Kermakuiskaus on saanut uuden oppilaan joukkoonsa pimeän metsän harjoitusalueelle, Joutsentassun, joka tästedes pääsee viettämään päiviään rankoissa harjoituksissa Kirsikkatassun, Pilvitassun ja Utupennun kanssa

~ Pilvitassu ja Ulpukkatassu taistelivat nenät vasten mäyrän kanssa, ja nyt heitä odottaa soturinimien kuuleminen





Muita tärkeitä, jo tapahtuneita asioita jotka on hyvä pitää mielessä:


~ Kiviturkki, Myrskyklaanin uskollinen soturi jäi kiinni monien klaanilaistensa ja päällikön murhaamisesta- kolli yritti kiistä tekonsa, kunnes jäi kiinni taistelussa Jokiklaania vastaan yrittäessään tappaa oman klaanitoverinsa ja pikkusisarensa, Kaislaruusun

~ Rastasturkki, edesmennyt Myrskyklaanin jäsen ja nykyinen Tähtiklaanin jäsen on ajettu Viiruhännän toimesta Pimeään metsään, motiivi tuntematon

~ Kaislaruusu joka karkoitettiin Myrskyklaanista aikoo työskennellä Lintutassun sisaren, Phylliksen kanssa saadakseen kynsiinsä Kiviturkin ja juonen jonka vuoksi hänet lavastettiin syylliseksi Punataivaan kuolemasta: vaikka suru klaanitoverien uskottomuudesta häntä kohtaan on suuri, Kaislaruusu tietää ettei hänellä ollut todisteita kiistämään osallisuuttaan

~ Lintutassua askarruttaa sisarensa erikoiset taidot ja se, mitä erakkonaaras haluaa hänestä- Kiviturkki on myös osoittanut kiinnostusta Lintutassun omaavaan taitoon, kommunikointiin koirien kanssa




PAJULINTU vaihtoi kylkiensä asentoa, valkea aamunkajo sukelsi parantajanpesälle pajupunosten pienistä väleistä kuin puhtaimman veden pienet putoukset, se valui hänen kellankultaiselle turkilleen ja syleili kollia lämpimin aalloin. Untensa seikkailuissa hänen käpälänsä kahlasivat lämpimässä rantavedessä, hiekka varpaiden välissä oli kuumaa vaikka vesi painoi hänen turkkiaan kasaan rentouttavan pienellä paineella. Aallot silittivät hänen kylkiään ja kultaiset kivet hohtivat hiekkapohjalta läpi kuulaan veden. Mitä pidemmälle hän käveli, sitä kuummemiksi kivet hänen tassujensa alla kävivät. Askel askeleelta, vaikka kivien kuumuu poltti hänen käpäliään vereslihalle oli kollin pakko jatkaa. Taivaanrannassa hohtavan, punaisen auringonlaskun kutsu oli väistämätön. Pajulinnun käpälät haravoivat maata, niin kauan hän käveli tuskaliaassa pohjassa että kivien kultainen hohde muttui punaiseen hohkaan, kuumuus oli sietämätöntä ja kollin oli pakko nostaa tassunsa hiekkamatosta. Heti tämän tehtyään alkoi pohja vääristyä vartalon alla, järven vesi kierähti kuperkeikkaa ja lämmin vesi syöksyi kurkkuun kuin se olisi odottanut hetkeään jo kauan, vaaninut aamun kauneudessa. Aalto kulki pitkin hänen henkitorveaan, täyttäen kissankokoiset, pienet keuhkot vedellä. Kaikkien Tähtiklaanien mukaan hänen käpäliensä olisi kuulunut liittyä esi-isien kulkuun, mutta sen sijaan pohjaton vesi nieli hengittämätöntä ruumista pimeyteensä kuin ahne petokala. Valkea aamunsarastus katosi pimeiden voimien alle, ja vaikka hänen käpälänsä huitoivat vedessä valoa ja ilmaa anellen uni ei antanut armoa. Se värjäsi hänen turkkinsa eebenpuun mustaksi ja repi tassujen palovammat avohaavoille. Avun huudot olivat kuin kutsu verelle ja roskalle liimautua hänen kurkkuunsa, tukkien hänen äänensä kuin pistävä kauhunkouristus! Pikkukivet raapivat vasten hänen kurkkuaan ja kieleltä vuotavan veren tuskainen maku levisi pitkin poskia tahrien jokaisen sävyltään yrttiä muistuttavan maun ja hajun tahmaisella, punaisella nesteellä...

Pajulintu nousi sammalpediltään henkeä haukkoen, hänen turkkinsa oli pörhössä kuin aamunvalosta sokean mäyrän ja hän pälyili ympärilleen tahattoman epäuskoisesti. Oliko hän omassa pesässään? Pajupunosten välistä loistava valo kulki polkuaan hänen kasvoilleen, ja valon kirkkaudessa joutui hän siristämään silmiään. Vaikka tutun ja turvallisen parantajanpesän tuoksut alkoivta jälleen vaeltaa kuononpäällä, oli unen polttava tunne yhä hänen yllään kuin märkä turkki. Kollin kurkkua kuivasi kuin hän olisi niellyt aurinkokivien hiekkamatosta kivenpoikasia. Parantaja köhi ja yski, lima tuntui juttuneen kurkkuun kuin itse nuha olisi tullut kiusaamaan häntä viherlehden lämpimille kuille. Pajulintu sotki tassuillaan yrttivarastoa paniikinomaisessa tilassa, yrittäen löytää hunajaa arastavaan kurkkuunsa. Ilma ei kulkenut, ja kullankeltainen pelkäsi tukehtuvansa samoin kuin nielevässä unessa! ''Pajulintu, onko kaikki hyvin?'', Pilvitassun pehmeä ääni sointui hänen vasemmalta puoleltaan ja kuin petolintu parantaja heitti kollille pimeässä loistavan mulkaisun. Pajulinnun silmät suurenivat, suuriksi kuin edesmenneen kokouksen kirkkaana loistanut täysikuu. Pimeän unen piinaavat varjot kutittivat hänen käpäliään, mutta Pilvitassun siluetin varjoilema valo paistoi yhtä kirkkaasti kuin Tähtiklaanin kissan. Pienen hetken, vain silmänräpäyksen ajan Pajulintu saattoi nähdä kollin tilalla ylvään soturin, sellaisen jota hän ei ollut koskaan kohdannut, mutta kun silmät aukesivat uudelleen epäuskossa oli näky jo kadonnut. Hän avasi käheän suunsa haukkoakseen henkeä, mutta jälleen kerran happi kulki hänen keuhkoissaan vaivattomasti. Kirottu Tähtiklaani...jättäkööt hänet rauhaan, ei tämä lahja ollut kuten Hopealehti kuvaili, vaan kirous! Se tämä oli! Tassut arkoina unen poltteesta parantaja istui alas pienellä päänpudistuksella, Kuohutähden tuttu turvallinen kutsu klaanikokoukseen huuhtoi unta hänen mielestään. ''Kaikki hyvin...Pilvisydän, miten voit?'', parantaja huokaisi väsymyksissä. ''Pilvisydän?''. Pajulintu säpsähti, ''Pilvitassu, miten voit?'', hän toisti tyynesti sivuuttaen aiemman virheensä.

Pilvitassu siristi lämpimiä, kullanoransseja silmiään kummeksuen Pajulinnun epäilyttävää käytöstä? Oliko kolli nähnyt painajaista? Kovin tohkeissaan nuori parantaja oli, ja hänen tapaansa myös haavoittuneen kollin korviin sointui Kuohutähden kutsu. Klaanikokous näin aikaisin aamulla? Hädintuskin oli aamukasteinen valo saanut virkistettyä hänen turkkinsa yön kivunkouristuksista, hänen niskansa oli peitetty limaisilla ratamonlehdillä kaulaa myöten. Parantaja oli edellisyönä maininnut miten onnekas soturioppilas oli etteivät mäyrän hampaat vaurioittaneet selkärankaa, hänellä olisi ollut edessään ankeat kuut rampana. Tosin Pilvitassu ei ollut oikein uskoa asiaa, kukaan Jokiklaanissa ei ollut koskaan nähnyt halvaantunutta kissaa vaikka liikkui huhuja että Jokiklaanin naapurimailla oli joskus liikuntakyvytön kissa elänyt. ''Hyvin, kiitos kysymästä'', Pilvitassu vastasi kohteliaasti, virkistyneenä unen pienen määrän tuomasta levosta, Pajulintu oli kohdellut häntä hyvin ja parantanut hellästi, oli turha tiuskia hänelle. ''Miten Ulpukkatassu voi?'', Pajulintu hymyili ilkikurisesti, epäluonnollisen valkeat hampaat välkkyen. ''Mitä?'', Pilvitassu nyrpisti ihmeissään kuonoaan, mistäpä hän tietäisi miten laikukas oppilas menettelisi? Naarashan oli aivan toisella puolella... ''Öäh!'', nolostunut parkaisu karkasi hänen kuonoltaan kuin pennun joka oli astunut pehmeissä sammaleissa vaanineen neulasen päälle. ''Et halunnut jättää häntä yksin, taisit olla hieman unikonsiementen väsyttämä, mutta vaadit saada nukkua hänen vieressään'', viekas parantaja hymyili korvantupsut heilahtaen. Pilvitassu rämpi kömpelösti seisomaan, vieden Ulpukkatassun kyljellä levänneen hännän kauas naaraan sievästä olomuodosta. Väsyneen oppilaan etutassut veivät alta, ja ilkeän kuulloisesti leuka kolahti vasten ruohomattoa kollin syöksyessä velttona sitä vasten. Etutassun pehmeään lihaan isketty haava roihahti kivunliekkeihin kuin mäyrällä olisi yhä kynnekäs ote oppilaaseen. ''Pilvitassu!'', Pajulintu huo'ahti huolestuneena kollin kivunparkaisulle, hännällään Pilvitassu sihahti hänelle käskyn pysyä välimatkan päässä. ''Kyllä tämä tästä, ei hätää'', kolli sihahti hammasta purren, vilkaisi Ulpukkatassuun. Voi itku! Punastus levisi pitkin soturioppilaan korvannippuja, ja pienen närkästyneen puhinan kera kolli jätti ontuen parantajanpesän taakseen.

Lumitassu heräsi aamulla jonkun linnun lauluun, joka kuulosti sillä hetkellä aivan kamalalta kirkumiselta tuoreen parantajaoppilaan korvissa. Nuoren naaraan kulmat menivät kutrulle, ja hän luimisti korviaan, estääkseen linnun kaukaisen laulun. Silmät yhä suljettuina, Lumitassu yritti saada uudestaan unenpäästä kiinni. Valkoinen naaras makoili sammalpedillään, häntä kevyesti vaaleanpunaisen kuonon päällä. Pian täytyisi nousta ja mennä auttelemaan Nuppulehteä, taas yksi päivä edessä! Yksi päivä lähempänä parantajaoppilaaksi tulemista!
Lumitassu havahtui kuitenkin ajatuksistaan, kun outoja hajuja tulvi hänen nenäänsä. Siniset silmät rävähtivät auki, ja valkoinen naaras ponkaisi käpälilleen, turkki aivan pörrössä kaiken nukkumisen jälkeen. Pentutarhassa ei ole näin vahvaa yrttien tuoksua
Lumitassu katseli ympärilleen hetken hämmentyneesti, kunnes muisti edellisillan tapatumat. Hän oli parantajaoppilas jo! Tänään olisi hänen ensimmäinen kokonainen päivänsä Nuppulehden opissa! Hitaasti Lumitassun turkki sileni, ja hän nuolaisi etutassuaan, ruveten sitten putsaamaan turkkiaan. Samalla oppilas katseli ympärilleen, ja yritti saada yrttien nimiä mieleensä. Hänen suuret, siniset silmänsä vaelsivat hämähäkinseitissä, fenkolissa ja laventelissa. Kunpa oppisin tunnistamaan ja muistamaan yrtit nopeasti! Sitten Nuppulehden ei tarvitse käyttää arvokasta aikaansa vain minulle selittämiseen. Entä jos olenkin harvinaisen huonomuistinen kissa?
Pian Lumitassu saikin turkkinsa suittua, ja katseli ympärilleen parantajan pesässä. Vasta eilenhän täällä oli ollut niin paljon elämää, Peiponkujerrus, ja hänen kolme vastasyntynyttä pentua, sekä kolme erakkopentua, jotka olivat nyt oppilaita. Kuinka paljon ehtikään tapahtua yhdessä ainoassa päivässä! Nyt parantajapesällä oli enää vain hän ja Nuppulehti, kahdestaan. Mitäköhän mahdamme tehdä tänään Nuppulehden kanssa? Toivottavasti hän veisi minut leirin ulkopuolelle, vaikkapa yrttejä keräilemään, tai sitten hän voisi pitää minulle oppitunnin parantamisesta! Olkoon se mitä vain, kunhan saan opittua jotain uutta! Tietoa e koskaan voi olla liikaa!
Lumitassun silmät säkenöivät hämärässä valaistuksessa, kun se katseli tyyntä lampea. Hänen unelmansa oli toteutunut, hän oli päässyt parantajaoppilaaksi!

ULPUKKATASSU heilautti hämmennyksissään korviaan. Kuka häntä halusi häiritä näin aikaisin aamusta? Naaras tunnisti unensa läpi Pilvitassun ja Pajulinnun äänen, mutta puhe oli utuista, miellyttävän kuuloista - kuin joku olisi puhunut hänelle luolassa, kuinka ääni kaikuikaan... Oppilas tunsi kuinka Pilvitassun läsnäolo kaikkosi hänen viereltään ja samalla kaikkosi kollin tuoma lämpö ja se sai kissan turkilla kulkemaan vilunväreitä vipeltävän hiiren lailla. Ulpukkatassu ravisti päätään pienesti ja nosti niskakarvoja pystyyn. Motoriikka ei tuntunut toimivan lainkaan. Naaras avasi varovasti silmänsä. Siis mitä? Klaanikokousko? Kissa ravisteli itsensä hereille ja nousi hitain liikkein, kuin ensimmäiseen auringonpaisteeseen hiirenkorvana noussut kyy. "Kas huomenta", hän maukui hieman pöpperöisesti hymy vaaleanpunaisen kuononsa alla. Ulpukkatassu räpytteli silmiään auki, jotta uninen mieli virkeäisi ajattelemaan. Kuinkahan paljon olen syönyt unikonsiemeniä? hän ajatteli toinen silmä kiinni, Ainiin se klaanikokous!! Ulpukkatassu valpastui ajatuksistaan, heitti Pajulinnulle sievän, hieman vajaavaisen näköisen hymyn ja lähti linkuttamaan kohti puhujankantoa. Mistähän mokomat ovat riidelleet? Ulpukkatassu hymähti - kollit.

Oppilas oli verrattavan hyvällä tuulella, vaikka eilisestä illasta liikkunut ei naaraan päässä kuin sekalaisia mielikuvia. Aurinko kutitteli kissan viiksiä veikeästi, aamulokit lensivät taivaalla kaarta päästäen kirkaisuja suistaan. Kuohuturkki istui puhujankannolla häntä huolitellun näköisesti kiedottuna tassujen ympärille. Aurinko paistoi päällikön takaa saaden kollin turkin näyttämään kirjavalta liekkimereltä. Ulpukkatassu siristi silmiään. Miksi klaanikokous pidettiin näin aikaisin? Kuohutähti odotti kunniallisesti vielä hetken, jotta kaikki klaanikissat olivat saapuneet paikalle ja ryhtyi sitten puhumaan: "Jokiklaanin kissat! Olemme eläneet ankeita aikoja, Punataivaan kuolema kosketti meitä kaikkia", päällikkö painoi päänsä hetkeksi alas kunnioittaen edesmenneen varapäällikön muistoa. "Tänä kauniina auringonnousuna on minun ilo ilmoittaa, että saamme kaki uutta soturia! Ulpukkatassu ja Pilvitassu, astuisitteko eteenpäin".

//TÄMÄ JÄÄ NYT KESKEN, ANTEEKSI, YRITÄN ROOLIA MAHDOLLISIMMAN NOPEASTI LOPPUUN. (Tosin voit Jenni heittää tähän väliroolin, jos tahot )

NUPPULEHTI tunsi lämpimien auringonsäteiden pilkuttavan turkkiaan kullankeltaisilla läiskillä läpi kukkaan puhjenneiden puunlehtien, lämpimän, valkean aamun usva ui käpälissä kuin matala rantavesi parantajan tassutelessa unisella aukiolla. Yövartiossa aikaansa viettänyt Kaktusapila virnisti lempeät tervehdyksensä, seuranaan entinen Jokiklaanin jäsen Vesiniitty. Hopeaturkkinen, pilkkujuovainen naaras oli yhä kuutamolla Myrskyklaanin tavoista vaikka yritti kovasti ymmärtää heitä. Hänen olemuksestaan näki että hän yritti kovasti, muttei se ollut ainoa mitä hänestä pystyi päättelemään. Vesiniitty tunsi itsensä ulkopuoliseksi ja hyljeksityksi vieraassa klaanissa, kukapa ei tuntisi? Tunne oli varmasti vahva ja voimakas, musertava. Siinä missä hänen Varjoklaanilainen kumppaninsa, Metallikorva oli jo saanut oppilaan koulutettavakseen ja oppinut Myrskyklaanin tavallisille tavoille Kotkatähden suosiossa Vesiniitty rypi itsesäälissä. Nuppulehti huokaisi, jos Vesiniitty ei uskaltaisi avartaa itseään uudelle klaanille ja suhteille parantajalla ei ollut epäilystäkään siitä etteikö naaras musertuisi lapoja yhteen painavan taakan alla. ''Huomenta Vesiniitty'', hän toivotti lämpimästi väsyneen, mutta tuttavallisen hymyn saattamana. Parantajan pehmeä ääni helmeili hiljaisella aukiolla kuin kovasti räksyttävän rastaan epävireinen laulu. Varmastikaan sievän soturittaren olotilaa ei parantanut Myrskyklaanin harvinaisen huonot välit hänen synnyinklaaninsa kanssa, eikä hänen hyvän ystävänsä, entisen Jokiklaanin varapäällikön Punataivaan kuolema. Koko hänen sukunsa oli kääntänyt naaraalle selkänsä, paitsi hänen isoveljensä Kotkatähti joka yhäti yritti ylläpitää naaraan kunniaa. ''Samoin'', Vesiniitty tuhisi hiljaa antaen käpäliensä johdattaa hänet pentutarhalle. Siellä hän loikoili päivät pitkät isoveljenäsä entisen kumppanin, Aamuvirran pentuja hoitaen.

Nuppulehti silmäili huolestuneena soturittaren huojumista pentutarhalle, naaralle olisi puhuttava järkeä ja saatava hänet ymmärtämään ettei hän ollut vähäpitoisempi kuin sisaruksensa. Parantaja pudisti päätään, auringonlaskun aikaan olisi paras ja rauhallisin hetki syvälliselle keskustelulle vanhemman naaraan kanssa- nyt käpälissä syyhyttivät päivän tulevat kiireet ja työt jotka jo odottivat tekijäänsä. Hänen olisi herätettävä Lumitassu vettava töihin, päivä oli nuorille parantajille kiireinen ja eriskummallinen- Nuppulehti oli sopinut tapaamisen Jokiklaanin parantajan, Pajulinnun kanssa aurinkokivillä. Eriskummallinen syystä, että Nuppulehti pääsisi kertomaan Lumitassulle miten parantajilla oli lupa pitää ystäviä lähellä sydäntä muista klaaneista. Hän tiesi että Pajulintu oli nuori parantaja kuten hänkin, heillä oli paljon yhteistä ja he olivat läheiset ystävykset vaikka nuori kollinryökäle äksy tapaus olikin. Tänään he olivat sopineet vaihtavansa yrttejä, mikä oli kätevä tapa ylläpitää kahden sotaisissa tunnelmissa elävän klaanin rauhaa yllä. Pajulintu oli viime parantajan kokouksessa kertonut kärsivänsä hunajan ja hämähäkinseitin puutteesta Jokiklaanin reviirillä, Nuppulehti puolestaan oli paljastanut että tämän hiirenkorvanalun kultapiisku sato oli alkanut heikosti. Vaihtokauppa oli hauska tapa tavata ystäviä ja saada tarvitsemiaan yrttejä, siksi Nuppulehti oli viimepäivinä ahkeroinut kerätäkseen hämähäkinseittiä tarpeeksi Pajulinnun varastoihin- toivottavasti kolli oli ahkeroinut yhtä kovasti saadakseen heidänkin kultapiisku varastonsa tasapainoon. Lämpimät auringonsäteet herättelivät jo aukiota, Pajulintu olisi varmasti jo lähtenyt liikkeelle kohti aurinkokiviä, Nuppulehden olisi jo lähdettävä ettei parantaja joutuisi odottelemaan.  Se vanha hapankuono olisi huonolla tuulella jos joutuisi vartomaan heitä, voi kylläpä se kurpitsaturkki yllättyy kun saa tervehtiä minun uutta oppilastani!

Nuppulehti hyvästeli seurassaan aikaa viettäneen Kaktusapilan ja suuntasi häntä heilahdellen takaisin parantajanpesälle, yllätyksekseen Lumitassu ei tarvinnutkaan hänen herätteleviä sanojaan. Valkea naaras vaikutti olevan jo pirteänä ja tassuillaan, täydellistä! Mitä nopeammin he pääsisivät liikkeelle, sitä nopeammin he saisivat noudettua kultapiiskun ja tapaamaan Pajulintua! Lumitassu tapaisi normaalisti muut parantajat kuukivellä, nyt olikin eriskummallinen päivä ja tilanne! ''Huomenta Lumitassu'', naukui parantaja pehmeällä äänellään ja kumartui noukkimaan lehtikääröihin yön aikana pakkaamansa yrtit. ''Tänään onkin hieman erikoinen päivä, menemme aurinkokiville Jokiklaanin parantajaa tapaamaan'', Nuppulehti lauloi iloisesti kuin varpunen, loikkien ympäri pesää kaisloja etsien. Hän nappasi hampaisiinsa pisimmät heinät ja antoi käpäliensä viistää takaisin yrttinyyttien luo. Naaras kieritti heinistä näppärän nauhan käärön ympärille, olisi helpompi kantaa kääröjä pienen nauhan varassa! Sanojen sanominen helpottui, kun koko suu ei täyttynyt lehtien vehreästä, kitkerästä mausta- olisi paljon mukavempi seurustella Lumitassun kanssa matkalla aurinkokiville kuin kävellä aamuauringon hiljaisuudessa. Vaikka sievä aamukaste ja utu, metsässä leijaileva rauhallisuus olikin leppoisaa tykkäsi pirteä parantaja enemmän kuulumisten vaihtamisesta! Lumitassullakin oli varmasti monenmoista mielipidettä ja kysymystä uudesta virastaan, ja mikä sen parempi paikka keskustella kuin vanha kunnon Myrskyklaanin aamuinen metsä! Vai näinkö oli? ''Tulehan, nappaa tämä nyytti suuhusi niin selitän matkalla, olemme jo myöhässä!'', parantaja hoputti lempeästi, taputti hännällään Lumitassun selkää ja kaappasi suuhunsa toisen kääröistä ennen kuin antoi aukion auringon ottaa hänet huomaansa.



KAMELEONTTITASSU istuutui rauhallisin elein emonsa Koirahampaan vierelle, pentutarhan kuivat vaihtamattomat sammaleet pistelivät epämiellyttävästi varpaiden alla. Polkuanturat rapisuttivat sammalta, se kutitti ja nipisteli tassuissa kiertelevän painonvaihtelun aikana. ''Onko kaikki hyvin, Kameleonttitassu?'', Koirahammas naukui lempeästi lipaisten kielellään parantajaoppilaan korvanpäitä, siitä päivästä asti kun Heinä oli tullut tapaamaan pentujaan asiat hänen perheessään olivat olleet sotkuisia kuin katurotan karvoitus. Naaras oli toivonut uusien pentuje lähentävän heidän välejään, hän olisi halunnut Hanhitassun ja Sävytassun saada isosisaruksina tukea pikkusisarustensa eloa mutta miten he nyt hyväksyisivät uudet pennut? Nyt kun he tiesivät oikeasta isästään, luulivatko he että Kuusijalka ja Koirahammas yrittivät korvata heidät uusilla pennuilla? Luulivatko he, että Koirahammas halusi aidon perheen? ''Et kertonut, että odotat pentuja'', Kameleonttitassu naukui rauhallisesti, kihartaen hassunkurisesti kuvioitetun häntänsä etukäpäliensä ympärille, hänen ajatuksensa olivat muualla eikä kuuro kolli ollut keskittynyt emonsa sanoihin kuullakseen niitä. Koirahammas nyökkäsi, ''En tiennyt'', vastaus oli vaatimaton ja hiljainen, totuudenmukainen. Ei hän tiennyt, ja jos rehellisin viiksin puhuttiin ei hän odottanut pentujen tulevan- oli niin hiljaista, eikä hän ollut havainnut kehossaan muutoksia kuin vasta puiden puhjettua kukkaan. Kuka olisi odottanut hänen saavan näin pian pentuja vasta nuorimmaistensa muutettua oppilaidenpesälle, asia tulisi varmasti yllätyksenä monelle, vai tulisiko sittenkään? Voi kunpa hänen virheensä ei hämärtäisi hänen tulevien pentujensa elämää, kunpa he ja isosisaruksensa voisivat elää sopusoinnussa ilman katkeruuden tai kateuden tunteita...Olisiko se liikaa pyydetty? Voi, jos Lainekäpälä olisi yhäti elossa olisi hänen neuvonsa varmasti enemmän kuin tarpeen tälläisen vaikean hetken äärellä!

Kiusallinen hiljaisuus hiipi kuin peltojen usva kaksikon käpäliin, oliko Kameleonttitassu kuullut ja ymmärtänyt hänen sanansa vai liikkuivatko hänen ajatuksensa yrttien tuoksuissa ja lehtien rapinassa? Kameleonttitassun korvat heilahtivat uteliaina tuulten hiljaisille kuiskauksille, mitähän tarinoita ne toisivat mukanaan heidän aurinkoisiin päiviinsä? Surullisia tarinoitako? Toivottavasti ei, parantajaoppilaana hänen olisi tehtävä parhaansa huolehtiakseen klaaninsa hyvinvoinnista...eikö niin? ''Ei se mitään, turha sinun on huolehtia- oletko kertonut Kuusijalalle?'', naukui kolli kuonollaan lempeä hymy, ei hänen olisi aika käydä emoaan tuomitsemaan. Kuusijalka ja Koirahammas olivat heidät kasvattaneet, se ettei hänellä ollut biologisia siteitä ruskeaturkkiseen kolliin ei murtanut heidän välillään vallitsevaa rakkautta. Olisivatko Sävytassu ja Hanhitassu samaa mieltä hänen kanssaan? Höpösöt naaraat, sitä he tosiaan olivat kun piti niin kauehea näytös järjestää niin pienen asian eteen! Vai oliko se sittenkin iso asia, olisiko Kameleonttitassun pitänyt ottaa se vakavammin? Tuskinpa, höpsis! ''Kiitos Kameleonttitassu, olet niin ymmärtäväinen'', Koirahammas naukui lempeästi noustessaan seisomaan rapisevilta pehmusteilta, ''-on vielä aikaa ennen kuin joudun asettumaan tänne, mennään kertomaan Kuusijalalle hyvät uutiset, jooko?''. Kameleonttitassu nyrpisti kuonoaan, korvissa kuului hiljainen surina...hän ei enää erottanut sanoja. Olivatko hänen viimeisimmätkin kuulonrippeet katoamassa? Kuinka hän pystyisi olemaan parantaja, ellei voisi kuulla mikä heillä oli vikana? Parantajaoppilas nyökkäsi, lukien tutut sanat emonsa kuonolta, seuraten naaraan johdattelevia merkkejä- hännän heilahduksia, viiksien värähtelyä... Hänen täytyisi vaihtaa sananen mestarinsa kanssa, josko hän ei haluaisi kuuroa oppilasta opetettavakseen- kuka ties, jos Sulkakukka halusi terveen ja kykenevän kollin seuraavaksi parantajaksi? Halusiko Varjoklaani heitä palvelemaan tarkkakuuloisen kissan? Toivottavasti hän kelpaisi.... ''Mennään vain'', hän naukui reippaasti, ja vanhat sammaleet narahdellen loikki pilkullisen emonsa perään.



PILVITASSU kiersi läpi aukiolle kokoontuneen väkijoukon päästäkseen istumaan lähelle suurkiveä, kuullakseen Kuohutähden sanat ja osoittaakseen olevansa kuulolla- syyllisyys Kaislan tuomiosta ja Punataivaan kuolemasta nipistelivät hänen nahkaansa kuin rotan hampaat...Pystyisikö hän mitenkään hyvittämään tekonsa Jokiklaanille? Eihän kukaan tiennyt, tarvitsisiko hänen hyvittää yhtään mitään kenellekkään? Hänhän suojeli itseään ja klaaniaan suostumalla Kermakuiskauksen ehtoihin...eikö? Muistaisiko kukaan kieroutunutta, kermakarvaista naarasta? Tarvitsisiko hänenkään muistaa? Jos hän kykenisi päästämään irti menneistä ja jatkamaan elämää kuten se oli, mahdotontako? ''Pilvitassu, hienosti tehty!'', Saukkoviiksi kehräsi lempeästi, pitkä, ruskea häntä heilahdellen. Naaras loikki ketterästi kuin varpunen ontuvan oppilaan luo, parkkeeraten takalistonsa hänen läheisyyteensä, ''-uskomaton juttu siellä aurinkokivillä! Sinä ja Ulpukkatassu annoitte kuulemma mäyrän kuulla kunniansa!''. Pilvitassu nyrpisti kuonoaan, koko homma oli naurettava- ei siinä ollut mitään syytä elvistellä, me olisimme voineet kuolla! Ulpukkatassu loukkaantui vakavasti! ''Ei siinä ollut mitään uskomatonta, sen auringonlaskun olisin voinut jättää väliin'', kolli ärähti itsepäisesti ja hyppäsi askelman kauemmas jo soturinimensä ansainneesta ikätoverista, kihartaen paksukarvaisen häntänsä etutassujensa lämpimiksi. Kaikki tuntuivat olevan hänen puolestaa iloisia ja innoissaan, vaikka todellisuudessa oppilas olisi voinut mielihyvin lähettää kaikki puhumaan asiansa sille hiirenaivoiselle mäyrälle! Lojukoot se kuolleena Myrskyklaanin reviirillä, tukehtukoot se elukka omaan vereensä... Elämän tasapaino, siitä Hopeatähti oli aina selittänyt- siitä miten jokaisella eläimellä oli tehtävä ja tarkoitus, velvollisuuksia! Ja silti se hopeinen irvinaama oli loikkinut pakoon omia velvollisuuksiaan häntä koipien välissä kuin pikkuisella koiranpennulla! Häpeä Jokiklaanille...Hopeatähteä ei jäänyt kaipaamaan edes hänen omat veljensä...

Pilvitassu höristi korviaan Kuohutähden ylpeille sanoille, kaksi uutta soturia? Kuinka monta vaihtoehtoa klaanin nuori oppilaskaarti ylläpiti? Kurpitsatassu oli liian nuori, Pakkastassu vasta kuusikuinen...Ajatus tuntui mahdottomalta, uskomattomalta, jännittävältä...olisiko mäyrän kanssa käyty taistelu vakuuttanut harmaansävyisen päällikön heidän pätevyydestään? Vaikka hän oli hädintuskin kuullut eilisillan tapahtumista, vai olisiko joku mahtanut kehua heitä päällikölle? Ihalempi? Pilvitassun katse harhaili kokoontuneessa väkijokossa, etsien oranssien silmiensä tukkeeseen hopeaturkkista soturitarta. Ihalempi oli istuutunut siivosti isoveljensä, Jokiklaanin varapäällikön Hohdesydämmen viereen kuuntelemaan Kuohutähden sanoja. Pilvitassunkin olisi varmasti kannattanut kiinnittää huomiota päällikönsä sanoihin, mutta unikonsiementen tuoma levollisuus kutitti yhä unihiekan muodossa silmäripsien yläpuolella... ''Pilvitassu, hei-'', Saukkoviiksi hymähti lempeästi ja kuonollaan kiinnitti oppilaan huomion, ''-Kuohutähti kutsuu sinua''. Ai kutsuu vai? Kolli höristi kummissaan korvia, hänen turkissaan poltteli kissojen katseet- hän näki mite Ulpukkatassu ontui korkeakannon juureen ja antoi tassujensa johdattaa hänet naaraan vierelle. Tätä päivää Pilvitassu oli odottanut monet kuut ja päivät, katkerin tuntein...mutta nyt kun soturinimen noutaminen oli edessä, ei se tuntunut oikeutetulta lainkaan. Jos Jokiklaani vain tietäisi hänen tekosensa, kävelisikö oppilas enää heidän keskuudessaan? He olisivat varmasti ajaneet hänen kaltaisensa juonittelijan matkoihinsa, voi miten syyllisyys kipittikään niskavilloissa! Kuin kuusenneulaset olisivat hänen ihoonsa uponneet, siltä tuntui syyllisuus! Kuin raskaat kivet olisivat hänen kylkiään murskanneet...! Kolli antoi kuonolleen luvan ottaa väkinäisen hymyn pitääkseen yllä esitystään, kauanko hän kykenisi pitämään tämän salaisuutena? Kauanko hänen kuononsa pysyisi supussa... ''Huomenta'', kolli murahti karskisti, sivusilmällä vilkuillen Ulpukkatassua vierellään. Niin kauan kuin naaras pysyi siinä, kenties hänen ei tarvitsisi huolehtia niskassa piikittävästä tunteesta....

Pajulintu kieritti häntänsä hermostuneesti tassujensa ympärille, voihan variksenruoka! Hänen  pitäisi jo olla aurinkokivillä Nuppulehteä tapaamassa eikä leirissä mätänemässä, kuunnellen ikivanhaa jo ulkoa opittua soturiseremoniaa! Uusia sotureita? Hieno juttu! Lisää hoidettavaa...lisää vastuuta, lisää velvollisuuksia! Tähtiklaanin hänelle suomat, tuhannet todempaakin todemmat unet olivat uuvuttaneet hänet kuin liian rajusti leikkineen pikkupennun! Joka yö hänen täytyi elää hänen pahimmat painajaisensa, hukkua uudestaan ja uudestaan nielevään suohon, palaa elävältä metsää riepottelevissa liekeissä, repiä auki kurkkunsa erämään kuumudessa...! Jättäkää minut jo rauhaan, mitä te minusta haluatte? Epätoivoinen rukous Tähtiklaanille eksyi aamuiseen tuuleen kuin voikukan valkeahuppuiset siemenet, mitä ne kammottavat unet tarkoittivat? Ei hän sitä tiennyt...kunpa ne loppuisivat! Niin poikki hän jo oli...! Miksi Hopealehti oli halunnut hänestä parantajan? Tiesikö hän tästä kaameasta kirouksesta? Jos Pajulintu olisikin soturi kuten Pilvitassu ja Ulpukkatassu, noutamassa nimeään palvellakseen taisteluissa piinaisivatko nämä unet yhä hänen tajuntaansa? Onneksi olkoon, hän lausui hiljaiset onnittelut loukkaantuneelle kaksikolle, olivathan he sen ansainneet pitkän odotuksen jälkeen. Turha olla katkera oman häviönsä vuoksi... Kunpa hän kykenisi tulkitsemaan unia ja löytämään niistä merkitystä, tälläisessä kunnossa ei hänestä ollut Kuohutähdelle tai klaanilleen apua vaikka kovasti toivoikin! Hänen pitäisi vain yrittää saada unista selkoa, kenties matka kuukivelle olisi tarpeen. Mahdollisimman pian! Eihän kissan mielenterveys kestänyt tälläistä riepottelua! Nyt se oli päätetty, hän lähtisi kuukivelle vaihtamaan unia Tähtiklaanin kanssa, tänä iltana! Heidän olisi parempi selittää ilkeät keppoisensa ja hänelle langettamat unensa. Heidän olisi parempi jättää hänet rauhaan ja kertoa jotain hyödyllistä. Niin heidän olisi parempi tehdä...kunpa hänen uhmakkaat ajatuksensa eivät suututtaisi heitä.

Lumitassu nuolaisi vielä pari kertaa rintaansa. Hänen turkkinsa kiilsi valkoisena, kuin lumi auringonpaisteessa, ilman takun takkua. Nuppulehden pehmeä ääni tunkeutui Lumitassun korviin, katkaisten hänen mielessään kehää pyörivät ajatukset. Hänellä kesti hetken tajuta, että Nuppulehti oli toivottanut huomenet hänelle, hän oli Lumitassu, eikä enää pieni Lumipentu.
"Huomenta Nuppulehti!", valkoinen oppilas naukaisi pirteänä, ääni täynnä tarmoa ja innostusta. Hänen valkeat korvansa nousivat uteliaina pystyyn, kun Nuppulehti ilmoitti edessä olevan hiukan erikoisempi päivä. Siniset silmät suurenivat parantajan kertoessa minne he menisivät, ja mitä tekemään.
Aurinkokiville?! Jokiklaanin parantajaa tapaamaan?! Aivan mahtavaa!
Lumitassun silmät välähtivät innostuksesta. Hän pääsisi taas leirin ulkopuolelle, tapaamaan jokiklaanilaista kissaa! Kuka olisi Jokiklaanin parantaja? Olisiko hän yhtä mukava kuin Nuppulehti? Toistaiseksi ei valkoinen oppilas yhtä lempeää ja mukavaa kissaa ollut tavannut. Lumitassu oli täysin varma, että jos Myrskyklaanin parantaja olisi ollut joku ärtyisä ja kiukkuinen vanha kissa, hän ei olisi ikipäivinä halunnut tämän oppilaaksi. Hän piti parantajaa todella tärkeänä, mutta mitä järkeä olisi ollut opiskella kaikkien yrttien salat, ellei olisi pitänyt opettajasta?
Lumitassun siniset silmät seurasivat innostuneena Nuppulehteä parantajanpesän päästä toiseen. Valkoinen oppilas katseli tarkoin, silmiään räpäyttämättä, kuinka Nuppulehti kieritti pitkistä heinistä nauhat lehtienkääröjen ympärille. Näin niitä olisi helpompi kantaa. Kuinka näppärää. Valkoinen naaras kelasi mielessään vielä uudestaan, kuinka Nuppulehti oli kierittänyt heinän lehtikäärön ympärille. Lumitassu oli aika varma, että tajusi miten parantaja oli sen tehnyt. Näin Nuppulehden ei tarvitsisi tassuista pidellen häntä opettaa, kun hän tiesi jo suurin piirtein, miten asia hoidettiin!
Jälleen kerran, Nuppulehden lempeä hoputus katkaisi Lumitassun mietteet. Oppilas sulki äskeisen tapahtuman tiukasti muistiinsa, jotta voisi myöhemmin sitä muistella, jos oli tarve.
Lumitassu katseli, kun Nuppulehden siniharmaa katosi aukiolle. Innostus säteili Lumitassun silmissä. Hän pääsisi ensimmäisenä päivänään parantajaoppilaana tekemään jotain sellaista, mitä useat klaanitoverit eivät saaneet! Nimittäin tapaamaan kissaa toisesta klaanista! Valkoinen häntä halkoi ilmaa, kun utelias ja samalla jännittynyt Lumitassu noukki maasta lehtikäärön, jonka Nuppulehti oli jättänyt hänelle. Muistaessaan parantajan sanat myöhässä olemisesta, Lumitassu pinkaisi Nuppulehden perään, käpälät maata takoen. Hän ei halunnut olla myöhässä ja viivyttää muita ensimmäisenä päivänään Nuppulehden opissa!

kiilu painoi nenänsä kiinni ikkunaan ja katsoi kun puut huojui hurjan näköisinä tuulessa. Kiilu pomppasi tähystys paikaltaan maahan ja meni raapimaan takapihan ovea saadakseen omistajansa huomion. Nojatuolin rasahdus ja raskaat askeleen lähenivät häntä ja takapihan ovi avautui varovasti josta Kiilu jolkotteli ulos viileään ja raikkaaseen ulkoilmaan. Kiilu hypähti ketterästi aidalle ja nopeasti sen toiselle puolelle. Tuuli puhalsi kollin korviin inhottavasti kun tämä tassutteli aidan viertä kohti edessä olevaa siltaa. Sillalle päästyään Kiilu istahti ja jäi kuuntelemaan lintujen kujerrusta.

NUPPULEHTI tanssahteli aukiolle kevein, ilmavin loikin kuin itse ilma olisi häntä maanpinnan yläpuolella kuljettanut. Hänestä tyntyi keveältä kuin höyhen, väsymys ja uurastukset eivät painaneet tassuja raskaina kuin kivenlohkareet- tummavetiset painajaiset olivat valuneet kuin sadeveden kastelemana kauas hänen hopeisestä, sinisen sävyttämästä karkeasta turkistaan. Aamun valkeus tervetoivotti parantajan jälleen syleilyynsä, parantajanpesän viileiden varjojen jälkeen aukiolle palaaminen tuntui kovin virkistävältä. Päivästä oli tulossa lämmin, ellei jopa paahteinen sillä niin korkealle oli aurinko taivaalla jo noussut vaikka aamunsarastukset olivat hädintuskin välkähtäneet hänelle.
Kuonon edessä keikkuvat yrtit tuoksuivat huumaavan mukaville, vaikka eihän hunajassa mitään erityisen erikoista hajua ollutkaan. Aamukasteisen ilman saattelemana, märän ruohon tuoksuisena aamuna se oli kuitenkin raikas ja uusi- harvinainen tuoksu. Siitä olikin jo pitkä aika, kun nuori naaras oli viimeksi haistanut märkää ruohoa- märkää vihreää, tuoretta ruohoa jossa oli ihan oma erikoinen hajunsa ja arominsa. Niin monta tuoksua ja kasvia toisi hiirenkorvanajan maustava viherlehti mukanaan, Nuppulehti toivoi sateisia ilmoja- sulaneet lumet olivat hädintuskin kastelleet pohjakasvustoa kun jo auringon sarastus oli kuivattanut metsän. Onneksi öiset tihkusadekuurot pitivät metsää elossa raikkaalla otteellaan.

Nuppulehti vilkaisi taakseen varmistaakseen, että siistiksi suittu Lumitassu seuraisi reippaasti hänen perässään. Naaraasta oli aina huvittavaa miten tuo valkoturkkinen piti itsestään niin hyvää huolta, kukapa ei haluaisi näyttää edustavalta toisen klaanin parantajan edessä? Nuppulehti ei ollut koskaan järin piitannut ulkonäöstä tai muiden miellyttämisesta, yhdessä hauskassa parantajien tapaamisessa kolli oli sanonut että naaraalla oli luontainen karisma tulla toimeen kissojen kansa...pyh! Mitähän se kurpitsaturkki mahtoi oikei sepittää, ei kukaan luontaisesti tullut toimeen kissojen kanssa eivätkä kaikki Nuppulehdestä pitäneetkään. Joillekin hän oli ärsyttävämpääkin ärsyttävä, ylipirteä kissa jonka seurassa alkoi hermoja kiristää. Ei sillä ettäkö Nuppulehti asiasta tietäisi tai tunnistaisi omia, negatiivisia piirteitään- häntä ei vain kauheasti kiinnostanut, turha asiaa oli murehtia sen suuremmin eikö totta?
''Pajulintu on vähän kärttyisä, älä säikähdä häntä'', naaras hymyili lempeästi tahtiaan kirivälle Lumitassulle, Nuppulehti muisti oman ensitapaamisensa Jokiklaanin parantajan kanssa. He olivat molemmat melkein samanikäisiä, silloin Nuppulehdestä oli juuri tullut parantaja Rastasturkin kuoltua- ja parantaja ilman koulutusta...hän oli ansainnut Pajulinnulta monet halveksivat katseet, mutta heidän ystävyytensä oli puhjennut kukkaan kollin inhosta huolimatta ja nyt heidän yhteistyönsä toimi hyvin Jokiklaanin ja Myrskyklaanin rauhan ylläpitäjänä. Jos totta puhuttiin, olivat klaanit kenties riippuvaisia toistensa yrttivarastoista. Myrskyklaanin halveksunta Varjoklaania oli niin syvä ettei yrttienvaihdosta olisi tullut mitään vaikka Sulkakukka mukava ja lempeä, ujo parantaja onkin...Jotkin asiat oli parempi jättää tekemättä, vaikka toivonkin ettei Varjoklaani ala sotaiselle tassulle.
Leirin tomumatto tuntui hieman nihkeältä ja kostealta lämpimien polkuanturoiden alla, metsän ruoho ja aluskasvillisuus tuntuisi varmasti mukavammalta ja pehmeämmältä. Märät kasvit olivat kuitenkin petollisia, eikä tassunsijaa saanut oikein antaa heidän mutkikkaalla reviirillään märille kasveille. ''Muistahan sitten, että märät sammaleet ja kivet ovat tosi liukkaita- pitää olla varovainen'', parantaja muistutti lempeästi Lumitassua, samalla nyökäten tervehdyksensä heitä odottavalle Kuulammelle. Kuulampi oli hyvin erikoinen ja hassu naaras, hän kertoi löytävänsä merkityksiä unista- soturittaren mukaan unet kertoivat kissan tunnetiloista.... Nuppulehti ei oikein uskonut naaraan sepityksiä, mutta hänen unensa olivat niin tukehduttavan piinaavia että välillä teki mieli kysyä häneltä neuvoa rauhattomaan mieleensä. Millainen parantaja hän kuitenkin olisi, jos pyytäisi nuoren soturittaren avukseen tulkitsemaan uniaan?

''Huomenta Lumitassu, mitä kuuluu?'', Kuulampi jupisi ympäristöä tähystellen, ja ripein askelin kolmikko jätti unisen, vastaheränneen leirinäkymän taakseen. Mustavalkean kissan katse haravoi märkää maastoa valppaana, huhut Punataivaan kuolemasta, erakkopentujen vanhemmat riepotelleesta koirasta ja mäyrän hajusta olivat saaneet kaikki kissat varpailleen- Nuppulehti ei kuitenkaan halunnut säikytellä Lumitassua moisilla huhuilla ja oli pyytänyt Kuulampea tukkimaan suuren kuononsa, toivottavasti nuori parantajaoppilas ei aistisi ilmassa välkkyvää hermostuneisuutta. Se kipinöi kuin salama, jokainen räsähdys ja aistimus olisi voinut olla merkki toisen eläimen tai kissan läsnäolosta, parantaja ei halunnut pelotella itseään. Hänellä oli vilkas mielikuvitus, sitä oli turha päästä valloilleen kuin liekinleimahdusta kuivassa heinikossa!
Kostea, aamu-utuinen metsä oli kaunista maisemaa. Tähtien tavoin välkkyvät sadepisarat kimmelsivät sekametsän lehtipuissa sievästi kuin sumuinen taivas, Nuppulehti olisi voinut ihastella sitä tarpeettoman kauan mutta aurinkokivien läheisyydessä hänen oli siirrettävä ajatuksensa kauniista aamusta jo heitä odottelevaan Pajulintuun. Siitä oli kulunut taas hetki kun kaksikko oli viimeksi tavannut, mitähän Jokiklaanille mahtoi kuulua? Kantaisiko Pajulintu hänelle kaunaa Punataivaan kuolemasta, jonka hengen Myrskyklaanin kissa oli riistänyt kollin omalla reviirillä? Kai parantaja ymmärsi, ettei Myrskyklaani halunnut sotaa yhden kissan petoksen vuoksi? Nuppulehti halusi ylläpitää heidän välistään rauhaa ja toveruutta, mutta Kotkatähden noudettua yhdeksän henkeään ja Hopeatähden hylätessä Jokiklaanin kaikki oli muuttunut...

''Nuppulehti, herätys'', Kuulampi muistutti lempeästi, hän huomasi miten parantajan askellukset muuttuivat pienen hetken ajan levottomiksi ja huolettomiksi, niin huolettomiksi että olisi saattanut sattua vahinko. Nuppulehti keskittyi jälleen tassujensa liikkeisiin ja käveli aurinkokiville, siellä Pajulintu istuikin jo heitä odottaen. Jokiklaanin parantajan kurpitsankeltainen, tiikeriraitainen turkki kimmelsi kirkkaasti keltaisen auringonvalon sävytyksessä. Kollin lyhyt, tummanruskea häntä heilahti levottomasti ja korvanpäissä tanssivat hullunkuriset tupsut. Nuppulehden mielestä Pajulintu oli hassun näköinen kissa, pienikokoinen kuin jäniksenpoikanen! Hänen seurassaan istui Revontulitaivas, harmaapohjainen kilpikonnakuvioinen sievä naaras. Hän oli kuullut tarinoita Revontulitaivaan ketteryydestä!
''Nuppulehti'', Pajulintu tervehti nyökkäyksellä. Hänen olotilansa oli silminnähden närkistynyt, hän oli livistänyt kesken klaanikokouksen leiristä yrttejä vaihtamaan- varmasti Kuohutähti ymmärsi että Jokiklaani tarvitsee hämähäkinseittiä? Kollin tummankeltainen, meripihkaan valuva katse tuumaili Nuppulehden saattajia. ''Huomenta Pajulintu, mitä kuuluu?'', Nuppulehti hymyili lempeästi, parantajat tervehtivät toisiaan lempeillä nuolaisuilla korvanpäille. Siniturkkinen perääntyi askeleen Lumitassun vierelle, ''Tämä tässä on minun oppilaani, Lumitassu''. Pajulintu siristi silmiään arvioivasti, vaan ei sanonut sanaakaan. Lumitassu vaikutti nuorelta ja heikkomieliseltä, olisiko valkeasta naaraasta Myrskyklaanin parantajaksi? Tulevat, sotaiset aikakaudet veroittaisivat kissoja, naaras joutuisi työskentelemään vaarallisissa tilanteissa ja joku päivä hautaamaan Nuppulehden. Olisiko Lumitassusta sulkemaan edesmenneiden klaanitovereiden silmiä? ''Minä olen Pajulintu'', kolli jupisi hampaat irvessä, oliko hän kateellinen vai onnelinen Nuppulehden puolesta? Siinä missä naaraalla oli oppilas, kolli oli yksin kurkkua raatavien unien kanssa.






LINTUTASSU tunsi pehmeän tihkusateen katseleman sammaleen varpaidensa alla, tavallisesti oli Varjoklaanin metsä kuivilla sateen jälkeen suojelevien havunoksien ja korkealla kasvavien mäntyjen vuoksi- mutta nyt sateisten päivien jälkeen oli heidänkin synkkä, kuiva metsänsä saanut kasvustoa risujensa sekaan. Vihreä ruoho paistoi myrskyssä pudonneiden oksien läpi miltei luonnottoman vehreinä, ja ulpukkakoskea ympäröivä kasvusto oli puhjennut kukkaan. Kaislat kukkivat, kullankeltaiset ulpukat hohtivat ja päivänkakkarat kimmelsivät lähellä vedenpintaa sadepisaroiden lannistamana. Koski ei tavallisesti tulvinut, mutta nyt vedenraja oli siirtynyt useammallakin hännänmitalla. Pari nuorta oppilasta oli edellispäivinä uskaltautunut harjoittelemaan uintia ajoittain matalassa, rauhallisena virtaavassa koskessa. Lintutassukin oli ujuttanut käpälänsä vedenpinnalle ja potkaissut pari askelmaa, mutta tassuissa särkevä kipu ja yhä lehdin peitetyt haavat kalvoivat kesän hellepäivinä. Olisi ollut mukavaa nauttia kesän antimista, juosta harvinaislaatuisella nurmikasvustolla ja nuuhkia heidän klaanilleen harvinaisia, vuolaana kasvavia kukkia.
Naaras tassutti rauhallisesti ulpukkakosken virtaa seuraten, lauhkea aamu oli vasta herätellyt kissoja hänen klaanissaan, mutta Lintutassun mielestä leirin hälinä oli korvia riipivää. Kaikki mitä oli tapahtunut viimekuun aikana oli saanut hänen päänsä pyörälle...naaras ei tiennyt mitä ajatella, mistään. Itsestäänkö hän oli huolissaan? Käärmehännästä? Kehen hän kykenisi luottamaan tässä metsässä? Hän ei ollut koskaan tiennyt omaavansa sisarta, kuita hän oli luullut koko perheensä menehtyneet tuhoisassa tulitanssissa joka hukutti liekkeihinsä punalautaisen ladon jossa hän oli perheineen asunut. Kunpa olisi vaihtoehto, jonka avulla h'n voisi pyyhkiä kaiken muististaan... Hän ei halunnut muistaa korvia palelevaa lumimyrskyä, veren tahrimaa lunta kun hän ja Käärmehäntä palasivat klaaniin. Hän ei halunnut muistaa ruskeaturkkisen sisarensa kammottavia sanoja ja vihreitä, liekkeihin leimahtavia katseita. Hän olisi halunnut jatkaa elämäänsä ihan tavallisena Lintutassuna...Lintutassuna, joka säikähti tassulla vipeltävää koppakuoriaista. Oppilaana, joka oli niin sinisilmäinen että uskoi kissojen perimmäiseen hyvyyteen.

Kilpikonnakuvioista turkkia kuumottivat nousevan auringon hempeät säteet, tänään oli tulossa lämmin ja kaunis päivä- toinen päivä, jonka hän viettäisi reviirinsä varjoissa piilotellen valkeaa valoa. Toinen tavallinen päivä piilottelemassa unelmilta, joita muut kissat jahtasivat tassut lipsuen... Metsä oli villi paikka, sen tunteminen vaati taitoa ja uhrauksia- olisiko Lintutassu valmis tutustumaan sen pimeimpiin kolkkiin? Kuinka monta pimeää salaisuutta hänelle vielä paljastuisi? Hänellä oli huono tunne, sellainen joka kertoi että jotain pahaa oli tulossa...ymmärtäisikö hän sitä? Ei hän halunnut ymmärtää! Lintutassu antoi käpäliensä kuljettaa hänet solisevan kosken polulta kohti sammaleisia suokiskoja- hän oli kuullut hurjia tarinoita metallisilla puilla liikkuvista, valtavista hirviöistä! Se oli tarina jota oli vaikea uskoa, kuinka niin suuri hirviö saattoi olla, että se kykeni näillä valtavilla kiskoilla liikkumaan vaivattomasti ja nopeasti kuin lintunen? Kuka ties minkälaisia salaisuuksia tämä maailma piti tassunsa yllä- ja kaikki johtivat ulos tästä homeisesta metsästä! Voi miten tassuja polttikaan halu seikkailla tuntemattomille poluille...pelottaville poluille, mutta mitä kaikkea riskin arvoista matka kykenisikään hänelle antamaan!
Pyh, turha edes unelmoida- sellaiseen ei hänellä olisi riittävästi voimia tai rohkeutta, haaveilla saisi... ''Lintutassu!'', iloinen vihellys sai karvat naaraan niskassa nousemaan, kuka häntä huuteli? Ääni ei kuulunut klaanikissalle, oliko joku tullut hyökkäämään hänen kimppuunsa? ''K-kuka siellä?'', Lintutassu kiekaisi kammoksuen, hänen vihreä katseensa seikkaili suokiskojen sammaleisella aukealla alueella- kunnes yhtäkkiä, silmiin pisti tuttu, pikkuruinen ja hassunkurinen kolli! Hänen harmaanruskea, valkoisen täplittämä turkkinsa välkähteli puiden pusikoimasa maastossa. Kotikissan punainen panta pisti silmään kuin mäyrä matalassa heinikossa, mitä tuo pentu täällä teki? ''Pekka, mitä ihmettä sinä täällä teet?'', naaras murahti huolestuneena, vilkaisi ympärilleen vaaran varalta ja ylitti vanhat kiskot reviirinsä takaosaan. Pikkukolli virnisti leveästi kuin olisi ylpeä kepposestaan, hän kipitti puskemaan Varjoklaanin oppilasta ja antoi tälle lämpimän nuolaisun poskelle. ''Minä halusin että saatat minut kotiin, kun sinun kanssasi on niin kiva olla!'', pentu kikatti onnellisena, puskien päätään vasten solakan naaraan etutassuja. Sellaisenko roskan takia kolli oli tehnyt vaarallisen matkan kaksijalkalasta Varjoklaanin reviirille? Tiesikö hän mitä siitä voisi seurata!?

''Hyvä on, sinne sinut vien- mutta ethän tule uudelleen, täällä on vaarallista kotikissalle, ymmärrätkös?'', Lintutassu torui lempeästi, ja yltyi jopa nappaamaan kollia hennosti korvanpäästä. ''Hyvä on, hyvä on!'', Pekka murahti katuen, vaikka äänensävystä päätteli ettei pikku paholainen ollut vakavissaan! Huokaisu karkasi Lintutassun kuonolta, kun heidän askeleensa ottivat suunnakseen kaksijalkalan vanhoilta kiskoilta- puusillan kautta kulkeminen olisi näppärin tapa, kuten viime kerrallakin... Tämä pikkupentu ajaisi hänet vielä ongelmiin! Mutta olihan hän kovin suloinen...Hymyillen sujui loppumatka, kun Pekka kertoi hauskoja tarinoita joita oli naapurinsa kissoilta kuullut. Joki oli maistanut hapanta maitoa, joku napannut ensimmäistä kertaa kahdeksaankymmeneen kuuhun hiiren! Ihan hauskoja kotikisujuttuja, matka sujui leppoisasti vaikka muiden klaanien hajut saivatkin naaraan hermostumaan nelipuun maisemissa, vastanoussut aurinko ei ollut enää punaisten pilvien peittämä vaan nyt väri oli jo selkeän keltainen. Lintutassu räpäytti silmiään tassujensa haroessa puusillan vanhoja lankkuja, hän näki mustavalkean kotikissan istuvan sillan toisessa päässä. ''Kiilu!'', Pekka kehräsi ja ryntäsi juoksuun. Kuka on Kiilu?

Lumitassu hyppelehti iloisena Nuppulehden perään, lehtikääröä varovasti roikottaen. Miksi he tarvitsivat yrttejä tavatakseen Jokiklaanin parantajan? Oliko tämä niin pahasti sairas, että tarvitsi toisen klaanin parantajan apua? Ei kai nyt sentään.
Lumipentu vilkaisi Nuppulehden kantamaan lehtikääröön. Mitäköhän siellä mahtoi olla? Siniset silmät kääntyivät myös arvioivasti hänen omissa hampaissaan roikkuvaan vihreään kääröön. Mitä hän itse taas mahtoi roikottaa suussaan? Ainakaan ne eivät tuoksuneet mitenkään erityisen vahvoilta. Lumitassu käänsi uteliaana päänsä Nuppulehden suussa olevaan kääröön. Se tuoksui sentään joltakin, hänen omansa, taas ei oikein miltään.
Valkoinen oppilas laahasi hiukan tassujaan kosteassa ruohikossa. Hän oli niin tottunut Myrskyklaanin leirin tomumattoon, olihan hän viettänyt kuusi kuuta! Nyt hän vihdoin pääsi taas leirin ulkopuolelle. Ruoho tuntui paljon mukavammalta polkuanturoiden alla! Lumitassu veti sisäänsä raikkaan metsän tuoksua. Aurinko porotti lämpimänä taivaalta, paistaen valkoiseen turkkiin puiden latvuston läpi. Päivästä oli tulossa lämmin, ja se oli valkoisen naaraan mielestä vain hyvä asia. Ei tarvitsisi suojautua turkkia piiskavalta, jäätävältä tuulelta, tai pelätä uppoavansa vatsakarvoja myöten vitivalkoiseen lumeen. Saaliseläimiä olisi varmasti paljon enemmän ulkosalla kun on lämmin, ja näin jokainen klaanin kissa, pennuista klaanivanhimpiin saakka, saisivat vatsansa täyteen!
Lumitassu nosti katseensa, kun kuuli Nuppulehden äänen. Tuore oppilas ei tiennyt, miettikö hän liian paljon asioita, ja oli liiaksi omissa ajatuksissaan, vai oliko Nuppulehti paljonpuhuva luonne, sillä parantaja onnistui aina jotenkin katkaisemaan lempeällä äänellään hänen ajatuksensa. Lopulta Lumitassu kallistui enemmän toisen vaihtoehdon puolelle.
Taitaa se vain olla niin, että minä mietin liikaa kaikkia maailman turhuuksia...Miksi minä välittäisin saaliseläimistä, jos kerran en edes saalista?

Hiljaisuus venyi venymistään, kun Lumitassu muisteli mitä Nuppulehti olikaan sanonut.
Pajulintu? Onko se Jokiklaanin parantajan nimi? Pajulintu on hiukan kärttyisä...
Valkoinen oppilas siristi uteliaana silmiään. Kaikki parantajat eivät siis olleetkaan lempeitä ja ystävällisiä. Lumitassu oli saanut heistä sellaisen kuvan.
Noh...eivät kaikki soturit ja soturittaretkaan ole samalaisia, joten miksi sitten parantajat olisivat? Typerä minä...
"En minä säikähdä!" Lumipentu sanoi lopulta hymyillen. "Pajulintua siis", hän jatkoi vielä, kun näki parhaaksi täydentää vastaustaan. Vastausaika oli venynyt niin pitkäksi, että Lumitassu epäili, ettei Nuppulehti välttämättä edes tajunnut mihin hän vastasi.
Hänen pitäisi todellakin keskittyä enemmän siihen, mitä ulkomaailmassa tapahtui, eikä mietiskellä niin paljon omiaan. Pian muut saattaisivat luulla, että hänen kuulossaan olisi jotain vikaa, olihan hän valkoturkkinen ja sinisilmäinen. Tosin oireethan huomasi yleensä kissan ollessa pentu, mutta aivan hyvinhän voisi kuuroutua vasta oppilaana, vai voisiko?
Ehkä minä vielä sen joku kaunis päivä selville saan!
"Muistahan sitten...", Nuppulehden ääni tunkeutui taas Lumitassun päähän, ja oppilas räpytteli silmiään, saaden itsensä ulos sumuisesta ajatusverhostaan. Siniharmaa parantaja kehotti häntä olemaan varovainen, sillä sateen jäljiltä sammaleet ja kivet olivat todella liukkaita. Kerrankin Lumitassu päätti vastata heti jotain, ettei Nuppulehti joutuisi odottamaan pientä ikuisuutta hänen vastauksiaan. Ainoana ongelmana oli vain se, ettei tällä kertaa oikein ollut mitään vastattavaa. Mitä hän olisi muka sanonut?
'Selvä on, Nuppulehti?' Ei... aivan liian majesteetillinen.
'Kiitos varoituksesta?' Ei...surkuhupaisaa.
'Muistan minä, katsohan sinäkin eteesi?' Ei...ei...
Lopulta, pitkän tauon jälkeen Lumitassu tyytyi nyökkäämään. Hän olisi halunnut purra itseään kielestä. Miksi puhuminen oli niin hankalaa hänelle?

Lumitassun silmissä oli ystävällinen katse, kun he tapasivat Kuulammen. Miten kaunis nimi naaraalla olikaan! Mustavalkea soturitar tervehti häntä, ja Lumitassu hymyili tyytyväisenä. Nyt hän pääsisi todistamaan, niin Nuppulehdelle kuin hänelle itselleenkin, ettei hänen päässä tai korvissa ollut mitään vikaa.
"Huomenta Kuulampi! Minulle kuuluu hyvää! Toivottavasti sinulle myös!" Valkoinen oppilas vastasi ystävällisesti. Hän nosti päätään, ja katseli kaunista aamua Myrskyklaanin reviirillä. Vesipisarat lehtien pinnalla, sammalten ja kasvien raikas tuoksu, käpälien kahina ruohikolla. Metsä oli rauhallinen, mutta Lumitassu aisti silti pienenpienen, hermostuneen jännitteen kulkevan heidän keskellään. Sen saattoi huomata Kuulammen valppaasta katseesta, jos tarkasteli oikein tarkoin. Lumitassu käänsi kuitenkin katseensa eteensä. Nuppulehti olisi varmasti kertonut, jos jotain hyvin vaarallista olisi edessä. Siksipä Lumitassu työnsi koko päättömän arvailunsa syvälle mielensä sopukoihin. Kuulampi avasi hetken kuluttua suunsa, ja pyysi Nupulehteä olla nukkumatta kävellessään. Lumitassun oli pakko virnistää. Hän ei siis ollut ainoa, joka kulki ajatusten muovaamilla, sumun varjostamalla polulla. Onneksi niin oli asian laita. Valkoinen oppilas palautti naamansa takaisin peruslukemille, kun he vihdoin saapuivat aurinkokiville. Lumitassun korvat heilahtivat innostuksesta.

Pajulinnun turkki oli keltainen, ehkä hiukan oranssiin taittuva, ja siinä oli raitoja. Kolli ei ollut kooltaan mitenkään erityisen suuri, ja tällä oli korvissa mielenkiintoiset tupsut. Lumitassu ei oikein tiennyt miltä oli odottanut Jokiklaanin parantajan näyttävän, ehkä hiukan enemmän linnulta? Lumitassu katseli vierestä, kun Pajulintu ja Nuppulehti tervehtivät toisiaan. Ainakin kolli vaikutti mukavalta tuttujaan kohtaan. Se jos mikä oli valkoisen oppilaan mielestä tärkeintä. Nuppulehden esitellessä hänet Pajulinnulle, Lumitassu räpäytti ystävällisesti silmiään. Hän kohtasi muut kissat yleensä ilman ennakkoluuloja.
Jokiklaanin parantaja esitteli itsensä, hampaat irvessä.
"Hei Pajulintu, minä olen Lumitassu", valkoinen oppilas sanoi ja vastasi Pajulinnun katseeseen. Kollin tavoin, myös Lumitassu paljasti hampaansa, mutta hänen huulilleen karehti aurinkoinen hymy, joka kesti kuitenkin vain parisen sekuntia. Pitäisi antaa parantajien keskustella rauhassa jutuistaan, hän oppilaana, hänellä ei ollut minkäänlaisia oikeuksia tunkeutua väliin, pälpättämään jotain turhaa. Ei Lumitassu kylläkään tekisi mitään sellaista, toivottavasti. Vähintäänkin silloin kaikki pitäisivät häntä hiirenaivoisena.

PAJULINTU nyrpisti turhautuneena kuonoaan Lumitassun hymylle, oli turhauttavaa miten nuoret kissat elivät elämäänsä miettimättä tai murehtimatta klaanien välisiä asioita. Ei heitä voinut syyttää, eihän asia heille kuulunut eikä siitä puhuttu- liekö nuorukaisten tärkein tehtävä ylläpitää leppoisaa ja rauhallista tunnelmaa klaanissa kuin klaanissa olemalla höyhenaivoja. Posiitivisella tavallahan nuorten kissojen, uusien oppilaiden tulisi vaikuttaa klaaniin eikö totta? Heille jäisi koko metsä, ja heidän tehtävänsä olisi valmistaa seruaava sukupolvi veikeuksien polulle...silti Pajulintu tunsi inhon sykähtelevän turkistaan kuin paukkupakkasen, epäreilua miten he kykenivät elämään pehmoisissa pilvilinnoissaan hymyillen ja vailla huolenhäivää.
Ei Pajulintu toivonut nuorille kissoille suinkaan mitään pahaa, kunhan purki kateutta ja katkeruutta synkeisiin ajatuksiin! Kuka ties milloin he joutuisivat kohtaamaan maailman, milloin metsä paljastaisi heille todelliset, terävät kyntensä. Kuka ties milloin se repisi heidän elämästään tärkeimmät ystävät, perheenjäsenet, joku päivä metsä saattaisi niellä koko klaanin uumeniinsa! Ja silloin ei jäisi jäljelle mitään...pimeyttä, nielevää pimeyttä joka hukuttaisi heidät alleen. Se täyttäisi heidän keuhkonsa tervalla, he hukkuisivat suohon, niin syvälle että paine musertaisi heidän kylkiluunsa toisiaan vasten....

''Pajulintu älä tuijota'', Nuppulehti murahti lempeästi, kullanoranssin kollin katse oli viipynyt Lumitassun valkealla turkilla hieman turhan kauan- hän ei halunnut nuorukaisen säikähtävän Pajulinnun outoa olemusta, ei kolli mitään pahaa tarkoittanut. Hänellä oli vain hiukan erikoinen elämäntilanne ja tapa käsitellä omia tunteitaan. Naaras hymyili lempeän rohkaisevasti Lumitassulle, turha tuota kiukkupussia on pelätä. Hän tuijottaisi vaikka ilmassa kierivää lehteä tuolla tavoin, kuka ties monestiko Pajulintu oli kävellyt päin puita ja kivenlohkareita mulkoillessaan tuulen kuljettamia terälehtiä- mokoma kostonhimoinen retale!
Pajulintu antoi lyhyen häntänsä heilahdella vasten aurinkokiviä täplittävää sammalta, hiljaisessa aamussa kuivien sammalpeitteiden räsähdykset kuullostivat tikan koputuksilta. Hiljaisuus tuntui korvia nipistelevältä, kiusalliselta...ei kiusalliselta, huonolta enteeltä. ''Oletko nähnyt unia?'', Nuppulehti naukui varovasti, kuin olisi pelännyt kysymyksen rikkovan Pajulinnun kuin kuivuneen lehden. Kuin tuuli olisi voinut ulvoa parantajan mukaan tansseihinsa, kertomaan tuntemattomia lorujaan. Mitä erikoista kysymyksessä oli? Jokainen parantaja näki unia, ei siinä ollut mitään ihmeellistä, eikä mitään pelättävää. Se oli velvollisuus ja tehtävä joka parantajien tuli sietää, moni nuori parantaja odotti tassut innosta väristen ensimmäistä ennettä Tähtiklaanilta- Nuppulehtikin, hän kun ei koskaan ollut enneunta nähnyt, mutta toivoi sen olevan hyvä merkki. Kunpa se pitäisi toivomattomat onnettomuudet loitolla...

Kysymys sai Pajulinnun tuntemaan olonsa hieman kiusaantuneeksi, kollin viiksikarvat värähtivät vailla tuulenvirettä. Unia...miksi kaikki utelevat niistä? Eivätkö parantajat olleet jo tarpeeksi udelleet? He tiesivät hänen tilanteensa, he tiesivät miten hän kärsi! Kollin vihainen katse kertoi Nuppulehdelle, että hän ei ollut halukas vastaamaan kysymykseen. Rantakaislikossa viheltävät heinät lähettivät vilpoisat väreet siniturkkisen naaraan selkärangan nikamia pitkin hiipimään. Vihellys oli pitkä ja tuskainen... ''Lumitassu ei tiedä vielä'', parantaja naukui lempeästi, ja laski käärön suustaan nuollakseen lempeästi kollin poskea. Kyllä hän tiesi miten Pajulintu vihasi aiheesta keskustelemista, mutta olihan heidän parantajina pidettävä yhtä ja tuettava toisiaan, eikö totta?
Pajulintu siristi silmiään ja lähetti katseensa pienen hetken ajaksi vaeltamaan pitkin aurinkokivien kasvustoa, katse lipoi pitkinä kasvavia heiniä ja tutki pikkukivien rakennetta. Älä anna ajatustesi karata, keskity... Kolli antoi kynsiensä raapia kiven karheaa pintaa, narskuvat äänenaallot halkoivat kosteista aamun ilmaa kuin haukan huuto. ''Joka yö niitä on ollut, tänään aamulla olin tukehtua'', Pajulintu jupisi hammas irvessä, suoristi ryhtiään kuin taittunutta koiranputkea vain antaakseen sen jälleen valahtaa. Mikä olkootkin hänen uniensa tarkoitus, ei hän niitä osannut lukea, kirous tämä oli- Kuohutähden luottamus, kuinka monta kertaa se olisi petettävä jotta päällikkö saisi varmuuden hänen epäpätevyydestään kommunikoimaan Tähtiklaanin kanssa? Nuppulehti räpäytti arvioiden silmiään, ja kurottautui laskemaan yrttikäärön kollin tassuille, ''Hunaja, Lumitassulla on hämähäkinseitti- sitä riittänee pitkäksi aikaa''.

Nuppulehden sanat repivät hiljaisuuden kahtia helposti kuin lehti tyynen rantaveden pintaa, kolli nyökkäsi ja ojensi häntänsä alla piilotelleen käärön. Kooltaan se oli isompi kuin Nuppulehden tuoma, mutta kukapa tarvitsi yllin kyllin hunajaa tähän vuodenaikaan? ''Kultapiisku'', Pajulintu naukui levottomasti, Revontulitaivaan korvat heilahtivat ja hän tassutti vaihtamaan pari sanasta Kuulammen kanssa. Naaraat tervehtivät toisiaan varautuneina, ilmapiiri oli levoton sotaisten klaanien jäsenten välillä.
''Katsos Lumitassu...jos saan kertoa?'', Nuppulehti hymyi lempeästi, ja kohteliaasti odotti lupaa parantajatoverilta. Pajulintu antoi sen ripeällä nyökkäyksellä, ja keskittyi suoristamaan yön painajaisista kiharalle keriytyneitä viiksikarvoja. ''Katsos kun Pajulinnulla on hyvin erikoinen suhde Tähtiklaaniin, joka kerta kun hän vaipuu uneen Tähtiklaani ohjaa niiden kulkua'', Nuppulehti naukui silmät säihkyen, ajatuksena upea ja kaunis, mutta asiassa oli hurjan tumma varjopuoli, ''-mutta unista ei saa koskaan selkoa, ne ovat hirvittävän kammottavia, painajaisunia''. Pajulintu murahti huvittuneena, painajainen oli turhan lievä sana, jospa Nuppulehti edes yöksi astuisi hänen turkkiinsa ymmärtäisi hän kovat koetukset...

''Minun uneni tuntuvat todemmilta kuin kenenkään muun, viimeyönä uppohiekka nieli minut uumeniinsa- sen pikkukivet tunkeutuivat kurkkuuni, ja vellovan hiekan sijaan tukehduin omaan vereeni...keksitkö mitään merkitystä tälle unelle?'', Pajulintu murisi, hänen äänessään väreili kumman tilanteeseen sopimaton sarkastinen sävy. ''Noh, älä nyt pelottele'', Revontulitaivas huikkasi lempeästi kivien toiselta puolelta, näemmä hänen keskustelunsa Kuulammen kanssa oli tullut päätökseensä. Nuppulehti hymyili lempeästi, voi Pajulintu parkaa- ei kolli sääliä halunnut, mutta mitä muutakaan parantaja voisi hänelle tarjota? Koskaan hän ei ollut löytänyt unille merkitystä, joka yö toistuvaa painajaista vailla tarkoitusta- Nuppulehden edeltäjän, Rastasturkin oli huhuttu omaavan erikoinen suhde Tähtiklaaniin...oliko sievän, edesmenneen naaraan side ollut yhtä kammottava kuin Pajulinnun? ''Turha siitä on huolehtia, ei sille mitään voi'', Pajulintu vastasi Nuppulehden hymyyn omallaan, vaikkei se ollut yhtä sievä kuin naaraan oma. Turha kiukutella hänelle, hyvää hän tahtoo...

Lumitassu katseli, kun Pajulintu nyrpisti nenäänsä hänen hymylleen.
Eikö hymy kelpaa? Mitäköhän Pajulintu mahtaa miettiä?
Valkoinen oppilas olisi ollut hämmentynyt, jos olisi saanut hymyn takaisin. Varmasti oli Jokiklaanin parantajalla enemmänkin murehdittavaa, kollin katseesta päätellen. Lumitassu hymyili katsellen tätä kurpitsankeltaista parantajaa. Kollin katse oli porautunut hänen turkkiinsa yhtä läpitunkevana kuin kosteus puiden keskellä, kunnes Nuppulehti puuttui peliin, ja lopultakin Pajulintu käänsi katseensa pois.
Nuppulehti kysyi Jokiklaanin parantajalta kysymyksen, joka sai Lumitassun silmiin uteliaan katseen. Oliko Pajulintu nähnyt unia? Varmasti oli, miksi Nuppulehteä olisi kiinnostanut Pajulinnun tavalliset unet? Olisi varmasti kyse joistain muista unista, kuten esimerkiksi Tähtiklaanin lähettämistä enteistä, taino, uniahan ne oikeastaan olivat, enneunia.
Lumitassukin olisi halunnut nähdä jotain enneunia, mutta jos ne olisivat sekavia, ja varottaisivat lähestyvästä vaarasta, valkoinen oppilas hyppäisi sen yli ilomielin. Hän ei halunnut kenellekään viattomalle käyvän mitään pahaa. Jos hän joskus saisi enneunen Tähtiklaanilta, hän ei varmaan osaisi sitä edes tulkita, jolloin tuottaisi kaikille pettymyksen, ja se oli jotain, mitä Lumitassu ehdottomasti ei halunnut.
Nuppulehden ääni sai valkoisen oppilaan havahtumaan. Mitä hän ei tiennyt? Sellaisia asioita oli monia, joista Lumitassulla ei ollut sitten hajuakaan, mitä niistä Nuppulehti tarkoitti? Pajulintu vastasi Nuppulehden aikaisempaan kysymykseen. Unia oli tullut, joka yö, ja tänä aamuna, Jokiklaanin parantaja oli jopa vähällä tukehtua.
Uneensako? Miten uneen voi tukehtua?
Lumitassun kulmat kutristuivat, kun hän mietti kuumeisesti, mitä oli mahtanut tapahtua. Voiko uneen muka todella tukehtua?
Vihdoin Lumitassu sai selville, mitä hänen ja Nuppulehden lehtikääröissä oli, ja mitä varten he olivat kantaneet ne koko matkan tänne aurinkokiville asti. Antaakseen lehtikääröt Pajulinnulle. Nuppulehdellä oli ollut hunajaa, hänellä taas hämähäkinseittiä. Kunnioittavana valkoinen oppilas laski lehtikäärön Pajulinnun eteen. Hän ei ollut katkera siitä, että he olivat luovuttaneet hunajan ja hämähäkinseitin toisen klaanin parantajan tassuihin. Parantajillahan sai olla ystäviä toisesta klaanista, ja hyvä ystävä osasi jakaa muiden kanssa. Nuppulehti ei varmastikaan luopuisi kummastakaan, jos sitä olisi ollut vain enää ihan vähän.

Pajulintu ojensi Nuppulehdelle tuomaansa lehtikääröä, ja ilmoitti siinä olevan kultapiiskua.
Vainiin... siis vaihtokauppa. Kuinka kätevää!
Lumitassu nosti odottavana katseensa, kun Nuppulehti sanoi hänen nimensä. Parantajalla selväsikin oli jotain asiaa, mutta kysyi siihen ensin Pajulehden hyväksymistä. Kolli nyökkäsi, ja hymyillen käänsi Lumitassu kasteensa takaisin Nuppulehteen. Siniharmaa naaras valaisi Lumitassua kertomalla Pajulinnun erityisestä suhteesta tähtiklaanin kanssa.
Tähtiklaani ohjaa Pajulinnun unia?! Kuinka mahtavaa!
Juuri silloin Jokiklaanin parantaja toi esille unien toisen puolen, ja Lumitassun ihailusta säihkyvät silmät menettivät hohdettaan.
Olisihan pitänyt arvata... jokaisella kauniilla asialla on myös pimeä puolensa
Pajulintu kertoi tarkemmin unensa sisällöstä, ja Lumitassu kuunteli keskittyneesti kollin selostusta. Hiekkaa oli tulvinut Pajulinnun kurkkuun, ja lopulta tämä olikin miltei tukehtunut niiden sijasta omaan vereensä.
Miten erikoista...Jokiklaanin reviirillä on varmasti hiekkaa? Ehkä joku päivä, jokin aiheuttaisi sen, että verta vuotaisi hiekalle, värjäten hiekan pikkukivineen verenpunaiseksi. Tukehtuminen tarkoittaisi sitä, että pakeneminen ei silloin enää olisi vaihtoehto. Pikkukivet eli eripurat raastaisivat klaania, kuten kipeästi Pajulinnun kurkkua
Lumitassu räpäytti silmiään. Tyhjänpäiväistä, johtolangatonta unien tulkintaa, jota hän ei osannut, pohjattomia arvailuja vain. Valkoinen naaras pudisteli päätään Pajulinnun kysymykselle. Ei, hän ei keksinyt mitään merkitystä kollin unille, paitsi se typerä arvaus, joka ei varmastikaan olisi unen todellinen merkitys. Lumitassu vilkaisi Nuppulehteen. Olisiko tällä jokin ajatus Pajulinnun unesta? Joku järkevämpi kuin hänen omansa?

// Sori etten oo roolannut, roolaan tänään illalla :>

NUPPULEHTI hymyili lempeästi kurpitsankeltaiselle kollille, kolli oli varmasti odottanut jo pusikossa vaanivaa puolikuuta- Nuppulehti ei ollut sen kummemmin ajatellut ensimmäistä parantajankokoustaan ilman mestarin seuraa, mutta nyt hänkin oli saanut itsensä innostumaan ajatuksesta. Lempeä, viheltelevä tuuli kiharrutti karkeaakin turkkia aamun lämmössä. Mitähän mieltä Lumitassu olisi kuukivestä? Naaraan ensimmäinen kerta emonsuun syövereissä ei ollut ollut mieluinen, hänellä oli jäänyt heikko tunne vierailun jälkeen. Tähtiklaani ei tuntunut olevan kovin innoissaan hänen tapaamisestaan, olisiko se halunnut Myrskyklaanille toisen parantajan? Ei auttanut murehtia moisia, halusi tai ei Nuppulehti olisi nyt myrskyklaanilaisille parantaja ja tekisi parhaansa ollakseen hyvä sellainen!
''Oletko saanut vihiä mitä unet saattaisivat merkitä?'', naaras uteli korvat heilahtaen, jos Tähtiklaani piinaisin Pajulinnun unia raakuuksilla voisiko niillä olla yhteyttä toisiinsa? Jokainen uni oli erillainen. Ensin kolli hukkui rantakasveihin jotka vetivät hänet veden alle, sen jälkeen hän kuoli kuivalle aromaalle, ja nyt hän kuoli hiekkaan joka veti hänet maan alle? Puhumattakaan kurkun tukkineesta verestä... Pajulintu pudisti päätään, ''En löydä unille yhteistä merkitystä, joka uni tuntuu seuraavan samaa kaavaa- ensin minä seuraan jotain ja sitten minä kuolen...mutta joka kerta kun herään, en koskaan muista mitä seurasin'', hän murisi matalalla äänensävyllä, eikä selkeästi mielissään siitä että joutui kertaamaan painajaisia mielessään. Nuppulehti huokaisi huolestuneena, kuka ties mitä unet saattaisivat merkitä jos edes Pajulintu itse ei löytänyt niille sanomaa.

Naaras hymyili rohkaisevasti Lumitassulle, ei hän halunnut valkean naaraan saavan kammottavia kuvia Tähtiklaanin lähettämistä unista. Yleensä ne olivat rauhallisia ja kauniita, suurin osa parantajakissoista puhui unissaan Tähtiklaanin kissan kanssa epämääräisten kuvajaisten sijaan. ''Otahan tuo kultapiisku tuosta noin, lähdetään ihan kohta'', naaras naukui lempeästi ja kuonollaan töyttäisi kaisloihin käärittyä yrttinyyttiä kohti oppilastaan. Jos kuukiven kohtaaminen pelotti Lumitassua jo etukäteen, Pajulinnun unista kuuleminen ei varmastikaan lieventänyt pelkoa. Pyh, Lumitassu on rohkea ja reipas kissa- tuskinpa naaras pelkää kuononsa painamista suureen kivenmurikkaan!
Pajulintu hymyili lempeästi kaksikolle, kunpa Hopealehti ei olisi satuttanut selkäänsä- ei hänestä tuntunut yhtään parantajalta! Hänen lavoillaan lepäsi koko klaanin terveydenhoito, saiko hän kaiken tarvitsemansa koulutuksen? Osaisiko hän hoitaa kaikki sairaudet? Nuppulehden seurassa tuntui niin rauhalliselta, siniharmaa naaras muistutti monella tapaa vanhustenpesällä lepäävää, entistä mestariaan. Mitä ihmettä olinkaan ollut seuraamassa...tuntuu siltä kuin joka unessa joku olisi läsnä... ''Ensin rantakaislat...'', kolli kuiskasi hiljaa, sehän oli tapahtunut ennen Punataivaan kuolemaa? Ja Punataivaan oli tappanut Kaislaruusu! Mahdotonta, olisiko sillä asian kanssa mitään tekemistä? Siinä tapauksessa Tähtiklaani olisi yrittänyt varoittaa häntä? Mitä ihmettä uni haluaisi aromaalla kertoa? Kuumuutta? Kasveja? Mitä he yrittivät hänelle kertoa!

Turhautuneisuus alkoi jo kirvellä varpaita, kun Nuppulehti rikkoi hiljaisuuden pienellä aivastuksella. Naaras hieroi kuonoaan tassullaan, ''Kiviturkin pennuista tuli eilen oppilaita'', naaras naukui kasvoillaan huolestunut hymy. Kiviä! Tietenkin, eihän se mitään aroa ollut vaan emonsuun ympärillä kaartavaa karua maisemaa! Kiviturkki- sitäkö se oli? Olisiko Kiviturkin pennut vaara josta Tähtiklaani yritti hänelle kertoa? Entäpä Kaislat? Äh- kaikki oli kovin sekavaa...mutta nyt unissa pälkähti järjenkipinä! Ei hän voisi kertoa Nuppulehdelle, hän oli Myrskyklaanissa, naaras varoittaisi päällikköä Jokiklaanin epäilyistä. Pajulintu nousi hitaasti seisomaan, hän kieritti tassullaan yrttinyyttejä lähemmäs itseään. ''Minun pitää nyt mennä takaisin, kaksi kissaa tarvitsevat hoitoani'', kolli naukui pienen murahduksen maustamana. Pilvitassu ja Ulpukkatassu olivat eilen taistelleet mäyrää vastaan ja saanet vakavia vammoja, ensisijaiset verenvuodot hoidettiin kuitenkin yön vähäisinä pimeinä hetkinä.
Nuppulehti nyökkäsi lempeästi ja nousi itsekin seisomaan, hän oli kuitenkin huomannut muutoksen Pajulinnun olemuksessa. Kolli oli varmasti ovialtanut jotakin. Parantajat hyvästelivät toisensa lempeällä puskulla, ''Nähdään puolenkuun aikana'', naaras naukui ja perääntyi askeleen heidän reviiriltään, pois aurinkokiviltä jotka olivat kerran kuuluneet Myrskyklaanille.

Revontulitaivas ja Kuulampi silmäilivät toisiaan vihamielisesti, onneksi Kuulampi oli pitänyt käpälänsä omalla reviirillään- jos katse voisi haavoittaa, kaksikko olisi ollut toistensa kimpussa jo ensisilmäyksestä lähtien! Viheltävät kaislat toivottivat Pajulinnunt tervetulleeksi omalle reviirilleen, ja aistinkivet ylitettyään Jokiklaanilaisten turkit katosivat suhisevaan heinikkoon.
''No, mitä tykkäsit Pajulinnusta?'', Nuppulehti naukui vain silmänräpäys siitä kun Pajulintu oli saanut tassunsa pois liukkailta kiviltä ja palannut omalle reviirilleen. Eipä tapaaminen ollut turhan pitkä, mutta kaipa Lumitassulle oli jokin kuva jäänyt mulkoilevasta kurpitsaturkista?



// Jäi vähän lyhyeksi, no jaa~

Lumitassu katseli Pajulintua sinisillä silmillään. Mitäköhän Jokiklaanin parantaja itse tuumi unistaan? Olivatko ne kollille vain riesana? Jos tämä saisi valita, ottaisiko hän unet vai ei? Ne kuulostivat kamalilta, mutta kuinka hienoa olisi oppia ymmärtämään Tähtiklaanin lähettämiä enteitä, ja auttamaan esi-isien kautta muita kissoja? Kuinka hienoa olisi olla Tähtiklaanin kissojen opastuksessa? Toivottavasti Pajulintu saisi pian selville unensa todellisen merkityksen! Hän on varmasti aivan erityinen kissa!
Kevyt, lämmin tuulenvire pörrötti lumenvalkoista turkkia, ja Lumitassu siirsi katseensa auringonsäteiden lämmittämiin kiviin. Ei niille nimeä ihan satunnaisesti valittu. Kivet kuumenivat varmaan mukavasti auringonhuipun aikaan, kun olivat suoraan paahtavien säteiden alla.
Lumitassu katseli Pajulintua pää hiukan kallellaan. Kuinka montakohan unta tämä Jokiklaanin parantaja oli nähnyt? Olivatko ne kaikki samankaltaisia? Kollin mukaan ne kaikki seurasivat samaa kaavaa, jossa hän ensin seurasi jotain, mutta kuoli aina loppujenlopuksi. Valkoinen oppilas ei edes yrittänyt miettiä Pajulinnun unien todellista tarkoitusta. Ne vaikuttivat yksinkertaisesti monimutkaisilta, mutta ehkä vastaus olisikin hyvin yksinkertainen? Lumitassu räpäytti silmiään. Hän oli hyvin helpottunut, ettei ollut Pajulintu...hänen ei tarvitsisi murehtia unista, jotka piinaisivat häntä yön toisen perään. Tähtiklaani varmasti uskoi Pajulintuun, jos lähetti kollille enteitä. Varmasti oli Pajulintu tarpeeksi vahva ja kyvykäs enneunien arvoituksen ratkaisemiseksi. Ehkei vielä tänään, mutta varmasti tulevaisuudessa, jos kerran esi-isät Jokiklaanin parantajalle unet uskoneet. Lumitassu hymyili hivenen. Hän uskoi Pajulintuun, kyllä kolli varmasti löytäisi sopivan avaimen lukkoon, ja se napsahtaisi kuuluvasti auki! Se vain vaatisi aikaa ja kärsivällisyyttä!

Lumitassu vastasi Nuppulehden rohkaisevaan hymyyn omallaan. Ei hän Tähtiklaanin unia pelännyt, ehei! Pajulinnun kertomus unistaan oli vain saanut uteliaisuuden roihahtamaan valkoisen oppilaan rinnassa. Olivathan Pajulinnun toki kamalia kollin omasta näkökulmasta, mutta näin sivustakatsojana, Lumitassu ei oikein osannut astua Jokiklaanin parantajan asemaan. Hän ei ollut koskaan nähnyt kunnollisia painajaisia, ja Pajulinnun unet taisivat olla aivan eri luokkaa kuin painajaiset. Siksi Lumitassu ei oikein osannut pelätä Tähtiklaanin lähettämiä unia. Ehkä joku päivä, joskus, jos Lumitassu saisi Tähtiklaanilta samalaisen unen mitä Pajulintu on joutunut kokemaan joka yö, osaisi valkoinen oppilas paremmin sanoa mielipiteensä.  
Lumitassu nyökkäsi hitaasti Nuppulehdelle, kun naaras työnsi kuonollaan yrttinyyttiä lähemmäksi. Valkoinen oppilas kumartui haistamaan kultapiiskua. Osaisiko hän yhdistää hajun parantajanpesän yrttiin? Kultapiisku...olisiko se keltainen kasvi? Lumitassu hylkäsi heti muunväriset kasvit mielestään. Nuppulehti oli varmasti halunnut kultapiiskua sen takia, että sitä on ollut vähän...lopulta Lumitassu tiesi aika varmasti mikä kasvi oli kyseessä. Nuppulehti ja Pajulintu juttelivat vielä jotain, joka meni valkoiselta oppilaalta hiukan ohi. Pian kaksikko kuitenkin hyvästeli toisensa, ja Lumitassu kumartui nostamaan hellästi yrttinyytin hampaisiinsa. Hän pystyi yhä haistamaan niissä Jokiklaanin parantajan hajun. Lumitassu vilkaisi vielä pikaisesti Aurinkokiviin, ennen kuin kääntyi, ja rupesi tassuttelemaan takaisin siihen suuntaan, josta he olivat hetki sitten tulleet. Nuori oppilas oli taas vajonnut omiin ajatuksiinsa, jotka tällä kertaa liittyivät vahvasti Pajulintuun ja tämän mielenkiintoisiin uniin, kunnes Nuppulehden kysymys havahdutti hänet. Mitä hän tuumi Pajulinnusta? Lumitassu mietti hetken, pitäen katseensa edessään.
"Minusta hän oli ihan mukava, omalla tavallaan", Lumitassu aloitti, ja pohdiskeli lisää, ennen kuin jatkoi: "Hän on varmasti hyvin tärkeä kissa, jos Tähtiklaani valitsi juuri hänet unia vastaanottamaan. Uskoisin että hän on kyvykäs ja teräväjärkinen"


//eikä jäänyt! Toi on hyvä!//

NUPPULEHTI hymyili lämpimästi Lumitassulle, hassua että hän kuvaili Pajulintua sanalla mukava. Moni kollin synnyinklaanista ei järin arvostanut parantajansa omalaatuisuutta, vaikka hän vaikutti kylmältä tietysti hänellä oli tarpeeksi lämmin sydän ollakseen parantaja. Ei kuka tahansa voinut hoitaa klaanin sairaita ja pitää yllä tulevien pentujen terveyttä, kyllä siihen työhön tarvitsi pehmeän sydämmen vaikutti siltä tai ei. Pajulinnun lempeys piili syvällä kurpitsankeltaisen turkin alla, ja naaras voisi miltei vannoa että kolli oli yksi huolehtivaisimmista ja rakastavista kissoista joita hän oli keskenkasvuisen elämänsä aikana ennättänyt tapaamaan. Lumitassun sanoja mukaillen...omalla tavallaan.
''Varmasti on, hänellä on ollut vahva suhde Tähtiklaaniin ja jo pentuna kulki uniensa polkuja Tähtiklaanin jodatuksella'', naaras naukui reippaasti, uskaltautuen ottamaan pari loikkaavaa askelta männyn korkeiden juurten yli. Aurinko siivilöityi somasti lehtien läpi, täplittäen maan korkeiden oksien alapuolella keltaisin läiskin. ''Voisinpa sanoa samaa itsestäni, ensimmäinen ja ainoa kerta kun olin tekemisissä Tähtiklaanin kanssa oli Hopeaturkin seurassa kuukivellä'', harmaaturkkinen tunnusti, räpäyttäen lehmuksensävyisiä silmiään. Siellä ollessaan hänestä tuntui tukahduttavalta, kuin ilma olisi ollut likaisempaa hänen keuhkoilleen kuin seuralaisilleen- etäinen suhde Tähtiklaaniin huolestutti häntä ja Kotkatähteä, entä jos naaras ei pystyisi koskaan kommunikoimaan esi-isien kanssa?

Nuppulehden korvat värähtivät, hymy ei jättänyt kasvoja vaan verhosi murheet alleen. Oli turha murehtia sellaisesta jolle ei voinut mitään, parasta mitä naaras voisi tehdä olisi pitää klaanistaan huolta niillä voimilla jotka pystyi heille anramaan. ''Kultapiisku on yleisesti tunnetuin ja tehokkain kasvi haavojen hoitoon-'', parantaja naukui pirteästi ja loi silmäyksen Lumitassun kantamaan nyyttiin, ''-se pureskellaan hauteeksi ja levitetään haavalle, itse tykkään painaa päälle lehden päiväksi tai pariksi jotta lika ei kosketa haavaa''. ''Kolme päivää on kuitenkin maksimi, en halua että haava mätänee ja tulehtuu mikä on surullisen yleistä kesän helteinä'', Nuppulehti kertoi pirteänä. Siksi oli niin tärkeä saada kultapiiskua, etenkin kun klaanit elivät sotaisissa tunnelmissa.
Kuulampi huokaisi kuin olisi lukenut parantajan ajatukset, hän ei saanut karistettua mieleltään Myrskyklaanin heikkoa asemaa metsässä. Kaikki klaanit olivat heitä vastaan, onneksi he eivät olleet ainoat keillä oli ongelmia. Taivasklaanin ja Tuuliklaaniin välit olivat olleet heikot siitä hetkestä kun he saapuivat takaisin metsään, mutta olisiko Pöllötähti valmis työskentelemään Kuohutähden kanssa ja hyökkäämään Myrskyklaaniin jos tarve vaatisi? He olivat kiitollisuudenvelassa Jokiklaanille, joka antoi heille reviiristään...Entäpä Varjoklaani? Ohdaketähti oli pehmeä päällikkö, mutta silti Varjoklaanin vakoojia oli liikkunut Myrskyklaanin reviirillä kuin hämähäkkejä vain kuita ennen Jokiklaanin varapäällikön kuolemaa.

''Onko Kotkatähti puhunut sinulle mitään?'', soturitar uteli niskavillat pörhössä, kaikki soturit olivat jo kiinnostuneita miten heidän nuori päällikkönsä aikoisi hoidella tilannetta. Paikkaisiko hän välinsä Jokiklaanin kanssa, vai ryhtyisi sodanjulistukseen? Nuppulehti pudisti päätään, ''Olen pahoillani, hän puhuu ainoastaan Tuskasydämmelle ja Kakusapilalle'', parantaja puhisi turhautuneena. Klaanin asiat kuuluivat hänellekin, hän oli parantaja! Hänellä olisi oikeus ilmaista mielipiteensä, jos päällikkö suunittelisi sotaa! Nuppulehti ei halunnut kissojen loukkaantuvan, mutta oliko se väistämätön uhraus? Kunpa asiat olisivat helpompia...
''Turha niitä on murehtia Kuulampi-'', Nuppulehti virnisti piristävästi ja katsoi Lumitassun suuntaan, ''-aloitamme päivän virallisesti tarkistamalla Helmisiiven''. Kuulampi pörhisti mustavalkeaa turkkiaan uteliaana kuin vasta höyhenensä pessyt lintu, ''Onko Helmisiipi kipeä?'', hän kysyi silmät pyöreinä huolesta. Parantaja pudisti päätään lempeästi, ''Ei, hän odottaa pentuja- hupsis! Olisikohan sen pitänyt olla salaisuus...no, onhan hän jo sen verran pyöreä että luulisi kissojen herättelevän odotuksia!''. Helmisiipi oli nuori soturi ja vasta saanut oppilaan, ei ollut hänelle otollisin aika saada pentuja- jos totta puhuttiin Nuppulehti ei ollut huomannut asiaa ennen eilisiä nimitysmenoja. Kuka oli harmaaturkkisen pentujen isä? ''Tarkistamme vain ettei vatsassa tunnu mitään omituista ja että hän on terve'', naaras lisäsi helpottaakseen Kuulammen turkilla tanssivaa levottomuutta, mikä häntä hermostutti?

Lumitassu hymyili hivenen muistellessaan kurpitsankeltaista Jokiklaanin parantajaa. Tämä oli kyllä ollut hiukan äksy ja itsepäinen ehkäpä, mutta parantajathan olivat kaikki sisimmältään hyväntahtoisia ja lempeitä, eikö vain? Ulkokuori saattoi vain hämätä. Lumitassu halusi joskus ehdottomasti tutustua Pajulintuun paremmin! Ties mitä kaikkea piili Pajulinnun rakentaman muurin tuolla puolen! Tähtiklaani ei varmastikaan valinnut ketä tahansa kissaa tikkua vetämällä, vaan Pajulintu oli varmasti erityinen. Lumitassu oli hiukan kateellinen Jokiklaanin parantajalle tämän uniensa takia, mutta hän ei olisi välttämättä kyllä halunnut painajaisia uniinsa joka yö. Mukavat unet Tähtiklaanilta olisivat olleet kivoja, mutta eikös Tähtiklaani varoittanut vain edessä olevista kamaluuksista ja vaaroista? Vai kertoiko tähtiklaani myös hyviä enteitä?
Valkoinen oppilas vilkaisi suussaan olevaan yrttinyyttiin, ennen kuin käänsi katseensa vierellään loikkivaan Nuppulehteen. Vai oli Pajulintu ollut aina hyvin läheinen Tähtiklaanin kanssa? Sepä mielenkiintoista. Lumitassu itse ei muistanut unissaan mitään erikoista. Ne olivat vain olleet tavanomaisia, pentujen turhapäiväisä unia, jossa oli klaanin päällikkö, sai suuren saaliin kiinni, tai taisteli urheasti kunnioitettuna soturina, omaa klaaniaan puolustaakseen. Aivan tavallisia unia...
Lumitassun valkeat korvat nousivat uteliaina pystyyn, kun Nuppulehti kertoi Kuukivestä, Hopeaturkista ja Tähtiklaanista. Millainen oli ollut Myrskyklaanin parantajan ensimmäinen tapaaminen Tähtiklaanin kanssa? Toivottavasti se oli mennyt eriomaisen hyvin! Nuppulehden äänensävystä Lumitassu kuitenkin tajusi, ettei Nuppulehti ollut siihen kovinkaan tyytyväinen. Millainen oli Kuukivi? Entäs Emonsuu? Kuinka korkeita Korkokivet olivat? Lumitassu muuttui heti jännittyneeksi. Entä jos Tähtiklaani ei hyväksyisikään häntä Myrskyklaanin parantajaoppilaaksi? Entä jos se halusi jonkun muun kuin hänet?
Entä jos minä olenkin liian huonomuistinen kissa? Entä-
Lumitassu räpäytti silmiään. Hän muisti jokaikisen yrtin, jonka Nuppulehti oli hänelle opettanut. Hän tiesi mihin niitä kuului käyttää, ja miten. Hän ei siis ollut kauhean pahasti huonomuistinen, jos sitä edes oli. Jos Tähtiklaani ei häntä hyväksyisi, niin sitten oli Lumitassun tyydyttävä kohtaloonsa, niin kamalalta kuin se kuulostikin.

Lumitassun korvat nousivat terävästi pystyyn, kun Nuppulehti aloitti lauseensa sanalla 'kultapiisku'
Lisää tietoa yrteistä!!!
Valkoinen oppilas kuunteli tarkkaan kun Nuppulehti selitti hänelle kultapiiskusta. Hän painoi parantajan jokaisen sanan erityisen tarkasti muistiinsa, niin kuin oli tehnyt edellisillekin yrttien taustoille.
Kultapiisku on yleisesti tunnetuin ja tehokkain kasvi haavojen hoitoon. Se pureskellaan hauteeksi ja levitetään haavalle, Nuppulehti tykkää painaa päälle lehden päiväksi tai pariksi jotta lika ei kosketa haavaa...kuitenkin kolme päivää enintään, sillä etenkin viherlehden helteillä haavat ovat ottanet tavaksi tulehtua ja mädäntyä.
Lumitassu pyöritteli samaa kahta virkettä päässään ympäri ja ympäri, takoen sanat aivosoluihinsa. Kun hän lopultakin uskoi muistavansa kaiken, valkoinen naaras oli jo vähällä kompastua omiin tassuihinsa.
Nähtävästi minulla on keskittymisvaikeuksia... minun pitäisi keskittyä joko ajatuksiini tai tassuihini. Aivoni ei selvästikään pysty pohdiskelemaan ja ohjailemaan kehoani samaan aikaan
Tällä kertaa Nuppulehden lempeän äänen sijasta, Lumitassun ajatukset katkaisikin Kuulammen utelias kysymys. Mitä Kotkatähden olisi kuulunut jutella Nuppulehdelle? Mistä Myrskyklaanin päällikkö jutteli vain Tuskasydämen ja Kaktusapilan kanssa? Lumitassu räpäytti uteliaana silmiään, kääntäen sinisen katseensa edestään Nuppulehden suuntaan. Valkoisen parantajaoppilaan huulilla karehti lempeä ja ystävällinen hymy. Helmisiipi odotti pentuja? Oliko se hyvä asia? Eikö soturitar ollut kuitenkin aika nuori vielä?
No jokatapauksessa... Nuppulehti tarkistaisi naaraan terveyden, ja Lumitassu pääsisi katselemaan vierestä! Hienoa! Taas tuli opittua jotain uutta! Ainakaan päivä ei mennyt turhaan, vaan valkoinen oppilas saisi taas lisää tietoa pieneen pääkoppaansa.

KUOHUTÄHTI katseli kuinka kaksi raihnaisen näköistä nuorta kissaa astuivat puhujankannon eteen hakien pientä turvaa toisistaan. Päällikkö näki oman oppilaansa, Ulpukkatassun väsyneissä silmissä tuikkivat tähdet. Tätä hetkeä oli selvästi odotettu. "Minä, Kuohutähti, jokiklaanin päällikkö-", kolli aloitti entisaikojen kissojen kunnioittaman ja tähtiklaanin hyväksymän seremonian. Näin oli hänet sekä lukuisat muut soturit nimitetty kunniansa. "-pyydän soturi esi-isiä kääntämään katseensa näihin kahteen oppilaaseen. He ovat opiskelleet ankarasti ymmärtääkseen jalot lakimme ja he ovat valmiit saamaan soturinimensä ja -arvonsa". Niin, he todellakin ovat valmiit, juuri ja nyt, Kuohutähti ajatteli. Niin kauan kaksikko oli vain odottanut. Arvossaan ohi menneen Ihalemmenkin he tänään saisivat kiinni, vaikka ikäeroa nuorilla kissoilla tuskin oli. Ulpukkatassun polkuanturoita kipristytti kuin oppilas olisi seissyt pakkasen pettoamalla maalla, vaikka lämmin tuuli hyväili naaraan valkeanoranssia turkkia mielin määrin. Hän katseli mestariaan alhaalta ylös odottaen. "Ulpukkatassu, lupaatko noudattaa soturilakia ja suojella klaaniaisi jopa oman henkesi uhalla?" Kuohutähden ääni oli vakaa, järkkymätön kuin kallio, eikä hänen äänensä, niinkuin useimmiten kävi, kuulostanut särkyvän lainkaan jännityksestä. Ulpukkatassun kasvoille nousi aurinkoinen hymy, kun hän kohotti kuononsa kohti taivasta ja nau'ahti kuuluvasti: "Lupaan. Lupaan". Naaraan harras katse nosti päällikönkin silmiin iloa. "Siinä tapauksessa, tähtiklaanin voimien kautta annan sinulle soturinimesi. Ulpukkatassu, tästä päivästä lähtien sinut tullaan tuntemaan-", Kuohutähti veti ilmaa keuhkoihinsa. Hän oli miettinyt nimet tarkoin valmiiksi, ettei hän nyt vain sanoisi mitään väärää! Päällikkö katsoi oppilastaan hetken silmiin. Täytynee päästää hänet jännityksestä, Kuohutähti ajatteli, siirsi katseensa jokiklaanin kissojen ylle julistaen: "-Ulpukkakuonona! Tähtiklaani kunnioittaa innokkuuttasi sekä ahkeruuttasi ja tunnustaa sinut jokiklaanin täydeksi soturiksi". Jos päällikkö olisi itse ollut yleisön joukossa, hän olisi ollut ensimmäinen iloitsija Ulpukkakuonon nimestä. Naaraan mestarina hän olisi kohottanut kuononsa taivaalle ja tehnyt kunniaa oppilaalleen 'Ulpukkakuono! Ulpukkakuono!', mutta tänään päällikköä kutsui toinen velvollisuus. Kolli laskeutui alas puhujankannolta. Kissa asteli Ulpukkakuonon luokse ja painoi nenänsä naaraan päälakea vasten.

Ulpukkakuonon täytti valtava kiitollisuus ja puuduttavan odotuksen tunne katosi hänen jäsenistään päällikön kosketuksen myötä. Naaras meinasi jäätyä siihen paikkaan, mutta viime tingassa muisti lipaista mestarinsa lapaa, ennenkuin Kuohutähti ehti ihmetellä tetvehdyseleen puuttumista. Tuuheaturkkisen kollin kosketus hävisi tuoreen soturin ohimolta, joten Ulpukkakuono käänsi katseensa Pilvitassuun. "Kohta on sinun vuorosi!" Naaras iloitsi äänessään lämpöä, sellaista lämpöä joka kertyi aurinkokivien pintaan kuumina päivinä. Kuinka hyvältä tuntuikaan, kun klaani toisti hänen soturinineään! Samaa hän ei voinut toivoa kuin Pilvitassulle, joka pian saisi kokea saman myös. "Ulpukkakuono", naaras kiinnitti huomionsa hieman hölmistyneenä Kuohutähteen. "Niin?" "Älä kadota uteliaisuuttasi tunkea kuonoasi joka paikkaan, mutta hillitse sitä. Jokaisessa kaislikossa ei vilise vesimyyriä", päällikkö moukui matalalla, harkitulla äänellä. Kuohutähti oli pohtinut sanat valmiiksi - nimien tarkoituksen. Sitten kolli kiepahti kannoilla ja hyppäsi takaisin puhujankannolle. 'Ulpukkakuono, Ulpukkakuono!' huudot alkoivat laantua. Naaras itse, Ulpukkakuono siis, näytti hämmentyneen Kuohutähden sanoista. Kollin oli pakko tuntea pientä voitonriemua - hän oli onnistunut kerrankin sanomaan jotain viisasta, edes jokseenkin runollisessa muodossa. Myhäillen päällikkö käänsi katseensa Pilvitassuun. "Pilvitassu", hän naukui saaden jokiklaanin aaltoilevan puheensorinan tyyntymään, "lupaatko noudattaa soturilakia ja suojella klaaniasi jopa oman henkesi uhalla?" Päällikkö katseli tutkivasti oppilaan kasvoja. Hän on kokenut niin kovia, päällikkö pohti. Tuntui hienolta jakaa edes pientä riemua oppilaan elämään.

HIUTALTANSSI oli maannut hereillä jo jonkin aikaa. Hänellä oli samaan aikaan raukea ja virkeä olo, eikä se yhtään innostanut häntä nousemaan ylös lämpimältä paikaltaan raikkaaseen ulkoilmaan. Mahlahäntä oli heittänyt hänelle maireat huomenet tovi sitten ja lähtenyt Peuratassun kanssa niityille harjoittelemaan. Hiutaltanssia vähän säälitti Peuratassun puolesta. Savutassu, nykyinen Savukielo oli parantaja, eikä parantajilla saanut olla kumppaneita. Peuratassun ihastus oli saavuttamattomissa. "OMENANKUKKA, paikallasi!" ulkoa kajahtanut vaimea huuto sai Hiutaltanssin heilauttamaan korviaan. "Minä olen ihan kunnossa, lopeta hösääminen", Omenankukan väheksyvä ääni narahti. "Minä päätän siitä", nuoren parantajan ääni murahti takaisin, ja valkea naaras lopetti kuuntelemisen. Hänen katseensa etsiytyi vähän kauempana nukkuvan Sumuvarjon turkkiin. Harmaavivahteinen turkki kiilsi himmeästi sotureidenpesän hämärässä. Hiutaltanssi tiesi, että hänen pitäisi pian mennä etsimään Rellitassu ja lähteä kouluttamaan tätä. Vaikka kollioppilaan taistelutaidot olivat kehittyneet, hän kaipasi vielä koltosti harjoitusta ennekuin olis valmis. Sisäpaitsi taivasklaani näytti käyneen useasti hyvin lähellä rajaa, joten ehkäpä taistelutaitoja tarvittaisiin jo pian. Hiutaltanssilla ei ollut mitään taivasklaania vastaan, mutta uuden klaanin oppilaat kuitenkin säikyttelivät edelleen riistaa putoukset luona. Hiutaltanssi katsoi hieman ylen Sumuvarjoa, nousi vastenmielisenä ylös ja köpötti kollin luokse. "Herää", Hiutaltanssi kuiskasi ja tökki kollin lapaa etukäpälällään, kunnes Sumuvarjo suvaitsi herätä unestaan (?). "Huomenta Sumuvarjo (mikä meinaan koko aika kirjoittaa Sumuverho??), lähtisitkö harjoittelemaan taisteluliikkeitä minun ja Rellitassun kanssa?"

VEHNÄTASSU oli salaa mielessään hyvin pettynyt Kotkatähden valintaan. Miksei hän saanut Kotkatähteä mestarikseen, vaan Mahlapilven? Kolli ei halunnut uskoa naaraan olevan hyvä mestari hänelle, niin katkera hän oli tummanoranssille Kettutassulle. Sitä paitsi Kettutassu ei ollut edes klaanisyntyinen! Miten tuo siis saattoi saada mestarikseen klaanin päällikön? Myrskyklaani oli todellakin sekaisin! Yleensähän klaanipäälliköt kouluttivat vain ja ainoastaan varapäällikköidensä pentuja, mutta nyt klaanin ulkopuolella syntynyt nuori typerä kolli oli saanut mestarikseen Kotkatähden! Miksei kukaan muu huomannut tätä vääryyttä ja sekasortoa, joka oli saapunut juuri klaanin keskuuteen? Eikö kukaan enää piitannut perinteistä, jotka olivat kulkeneet sukupolvelta toiselta jo aikoja Myrskyklaanissa ja luultavasti myös muissa klaaneissa. Kullan värinen kolli osoitti paheksuntansa tuhahtamalla ja nousemalla ylös. Leirin aukiolla ei ollut vielä paljon klaanitovereita. Kolli yritti etsiä katsellaan ensin Mahlapilveä, mutta sen jälkeen Kettutassua. Hän halusi ehdottomasti osoittaa tuolle toiselle soturioppilaalle, ettei hyväksynyt kissaa ystäväkseen tai klaanitoverikseen. Vehnätassua ei huvittanut olla vapaaehtoisesti missään tekemisissä Kettutassun tai tuon sisarusten seurassa.


(ennen nimitysmenoja!)
PAKKASTASSU havahtui klaanipäällikkönsä kutsuun. Oliko hän todella nukkunut näin pitkään? Miksei kukaan ollut tullut herättämään häntä, vaan hän oli saanut nukkua näin pitkään? Pakkastassuhan ei ollut edes taistellut eilisessä mäyrää vastaan käydyssä taistelussa, joten ei syy ei voinut olla se. Syvän siniset silmät omaava oppilas katseli pesää auringon valossa, joka siivilöityi oppilaiden pesän katon läpi. Pesän lämpö sai kollin silmät painumaan takaisin kiinni, mutta Pakkastassu avasi nopeasti uudestaan. Ei hän enää voinut nukahtaa missään nimessä - varsinkaan kun Kuohutähti oli juuri kutsunut koko Jokiklaanin koolle. Olikohan kyseessä Ulpukkatassun ja Pilvitassun soturimenot? Molemmat kollin oppilastovereista olivat taistelleet eilen hienosti, eikä Pakkastassu itse nähnyt syytä miksei oppilaita nyt nimitettäisi sotureiksi. Kollia itseään harmitti ettei ollut päässyt mukaan taisteluun, mutta toisaalta, ei hän välttämättä olisi ollut kovinkaan suureksi avuksi - niin vähän aikaa hän oli kuitenkin ollut oppilaana verrattuna Pilvitassuun ja Ulpukkatassuun.

Pakkastassu nousi viimein seisomaan ja venytteli. Hänen suustaan pääsi haukotus. Tämän jälkeen nuori kissa astui ulos, jättäen oppilaiden pesän lämmön taakseen. Ilma oli vielä viileä, vaikka aurinko paistoi jo. Viherlehti oli selkeästi tulossa.Kollin maha murisi ja hän vilkaisi kaihoisasti kohti tuoresaaliskasaa. Pakkastassu ei kuitenkaan viitsinyt hakea syötävää ennen klaanikokousta, sillä se olisi ollut epäkohteliasta niin Ulpukkatassua ja Pilvitassua, kuin muita klaanitovereita kohtaan. Niinpä hän jätti nälän tunteen omaan arvoonsa ja tassuttelu muiden kissojen tapaan kohti klaanipäällikköä, joka oli valmiina aloittamaan soturimenot. Pakkastassu yritti löytää katseellaan Kurpitsatassun, nuoren naaraan, josta hän piti kovasti. Hän halusi nähdä myös millaisen arven oli vahingoissa onnistunut tekemään nuoren kissan kasvoihin edellisen päivän taisteluharjoituksessa. Kolli katui edelleen tekoaan, eikä toisaalta ollut valmis kohtaamaan Kurpitsatassua tai varsinkaan tämän mestaria, Tammikarvaa. Kollin etsinnän keskeytti, kun päällikkö aloitti nimitysmenot kutsumalla molemmat pian tulevat soturit eteensä. Hän aloitti Ulpukkatassusta. Kuohutähti lausui perinteiset nimitysmenot, jonka jälkeen Ulpukkatassu sai soturinimensä; Ulpukkakuono. Pakkastassu yhtyi klaanitoveriensa huutoon ja oli iloinen vasta nimitetyn naaraan puolesta. Seuraavaksi olisi siis Pilvitassun nimitysmenojen vuoro. Valkea-harmaa raidallisen kissan silmät kääntyivät vaaleasta Ulpukkakuonosta kohti Pilvitassua, ja kuten muu klaani, Pakkastassukin odotti innolla Pilvitassun uutta soturinimeä!

SUMUVARJO
Siniharmaa kolli nuolaisi huuliaan. Hän oli juuri syönyt hiiren tuoresaaliskasasta. Tulevan hiirenkorvan ansiosta nummillakin alkoi olla sopivasti riistaa koko klaanille. Soturi todellakin nautti laimeasta auringon antamasta lämmöstä. Lehtikato oli ollut ankara ja riistaa ei ollut meinannut riittää koko klaanille, hän muisti parikin päivää tuolta ajalta kun oli saanut syötyä vain pienen vaivaisen hiiren koko päivänä ja silti hänen oli ollut tehtävä kaikki tavanomaiset partiot, mutta myös käytävä tervehtimässä siskoaan Mahlaa, joka asui lähellä olevassa kaksijalkalassa. Sumuvarjo oli käynyt siellä lähes joka päivä siitä lähtien kun oli päässyt oppilaaksi. Ei hän osannut olla menemättäkään, vaikka tiesi, että kiinni jäädessään tapaamiset saatettaisiin tulkita petturuudeksi ja hänet saatettaisiin karkottaa. Sitä hän ei todellakaan toivonut, muttei jaksanut murehtia siitä joka ikinen kerta kun kävi tapaamassa siskoaan.

Soturi käänsi päänsä kissaan, joka tökki hänen kylkeään ja mainitsi kollin nimensä. Hiutaltanssi. Tuo valkea naaras, josta kolli oli pitänyt jo soturioppilas ajoistaan lähtien, muttei ollut uskaltanut koskaan kunnolla kertoa tunteistaan naarasta kohtaan. Kai hän ei vain ollut osannut hyväksyä ajatusta, että hänen elämässään olisi Mahlan lisäksi toinen tärkeä kissa. Hiutaltanssi oli kysynyt haluaisiko Sumuvarjo lähteä harjoittelemaan hänen ja naaraan oppilaan, Rellitassun, kanssa. Kolli nousi seisomaan naukaisi vastaukseksi naaraalle: "Toki lähden. Mitä ajattelit harjoitella Rellitassun kanssa?" Sumuvarjon kasvoille hiipi onnellisuuden hymy tämän puhuessa Hiutaltanssille, vaikka yrittikin estää sen näkymistä. Mitä kolli saattoi voida sille, että Hiutaltanssi sai hänet onnelliseksi?

// Sumuvarjon rooli 6/5

PILVITASSUN kullankeltaiset silmät sulkeutuivat ja avautuivat hitaasti kuin märällä lehdellä lipuva sadepisara, viileä tuulenvire kuljetti mukanaan kosteiden heinien turvallisen tuttua tuoksua. Se muistutti häntä illasta, jona hän oli ensimmäisen kerran kulkenut pimeän metsän rajan läpi. Kuohutähden sanat virtasivat hänen kuonoltaan pehmeinä, tuttuina ja luotettavina kuin lämmin viherlehdenajan sadevirta. Väreet kulkivat pitkin soturioppilaan selkärankaa, hänen käpälänsä tuntuivat pehmeämmiltä kuin nimensä pilvipeite. Pienen hetken ajan hän kuvitteli käpäliensä pettävän lämpimän tunteen vallatessa hänen turkkinsa, pilvien takaa vaanivan auringon punainen valo nuoli hänen valkeaa karvaansa hukuttaen turkin kuivuneet veritahrat tulvivaan valoonsa. Auringonvalo korosti kollin ääriviivoja, kuin se olisi yrittänyt nostattaa hänen olemustaan loisteikkailla säteillään.
Pilvitassun kuonolta karkasi epäuskoinen naurahdus, hän kuuli johtajansa sanat muttei ollut uskoa niitä. Hän oli jo kaksikymmentä kuuta, hänen elämänsä rajautui oppilaidenpesän pajupunoksiseen kattoon ja mestarin läsnäoloon- olisiko hänestä huolehtimaan itsestään? Ajatus tuntui uudelta, mahdottomalta ja pelottavalta. Olisiko hän valmis puollustamaan klaaniaan? Pilvitassu nielaisi, hänen köyrät kyntensä kaivautuivat aukion märkään nurmiseen multamattoon. Kylmä sora tuntui vieraalta polkuanturoiden alla, vieraammalta kuin ajatus soturinimensä vastaanottamisesta. Hän tiesi että oli taidoiltaan soturin veroinen, hän oli taistellut kuita kovempaa kuin yksikään oppilas! Hän oli suurempi kuin kukaan klaaninsa kissoista! Hänen turkkinsa oli valkeampi kuin ensilumi, ja hänen kyntensä terävämmät kuin kuulas salamanisku!
Kuohutähden kielenpäältä karkasi nimi, Ulpukkakuono. Pilvitassun kunnianhimoiset ajatukset lipuivat hänen turkiltaan kuin kaatosateen kastelemana, hän oli taitava soturi- mutta oliko hän mieleltään sellainen? Aukio täyttyi hurraahuudoista. Ulpukkakuono! Ulpukkakuono! Pilvitassusta nimi tuntui vieraalta, kuka oli Ulpukkakuono? Oppilas käänsi päänsä sulokkaasti laikukkaaseen naaraaseen, aurinkon korosti hänen kellertäviä laikkujaan kuin ruusun pehmeitä terälehtiä. Hänen mielensä läpi lipui ajatus, puhtaana kuin pienen pennun ensimmäiset silmänräpäykset. ''Ulpukkakuono...'', hän henkäisi, äänessään puuvillaa pehmeämpi sointu, ''-minä rakastan sinua''. Kolli ei tiennyt kuuliko naaras hänen sanansa, vai hukkuivatko ne aukiolla kiertävään meluun. Pilvitassu ei välittänyt, hän oli kuullut sanat ja tiedostanut ne.
Oppilas käänsi katseensa Kuohutähteen, hänen silmissään tuikki kuivaan heinikkoon levinneiden liekkien ahne päättäväisyys. Hän ei ollut päättänyt tulla Jokiklaanin suurimmaksi soturiksi, vaikka oli luullut sitä vasta silmänräpäys aiemmin. Hän ei halunnut tappaa ja hallita klaaniaan päällikön voimalla, hän ei halunnut osoittaa taitojaan ja saada oppilaat ihailemaan häntä. Hän ei kaivannut kunniaa tai kehuja, ei edes klaanitovereidensa kunnioitusta. Niin kauan kuin hänellä olisi Ulpukkatassu...Ulpukkakuono, hänen vierellään hän ei voisi toivoa mitään ihmeellisempää. Tuoreen soturin pentumainen itsetunto ja rehellisyys, naaraan terävä kieli ja sanat jotka saivat hänet aina vihastumaan. Hän ei haluaisi kuulla mitään muuta, se olisi tarpeeksi. Se olisi enemmän kuin tarpeeksi.
''Lupaan'', Pilvitassu vakuutti vaikka tiesi sen olleen vale. Hän ei suojelisi klaaniaan henkensä uhalla, hän rikkoisi soturilakia viimeiseen hengenvetoonsa niin kauan kuin se pitäisi Ulpukkakuonon suojassa. Pilvitassu luuli menettäneensä kaikkensa, emonsa, sisaruksensa, isänsä kunnioituksen, klaaninsa arvostuksen...sillä ei ollut väliä. Kolli hymyili lempeästi, antaen katseensa hakeutua Ulpukkakuonon turkille. Hän sädehti kilpaa auringonsäteiden kanssa, mitä kolli edes tekisi typerällä soturinimellä niin kauan kuin hän pääsisi näkemään sen?! Hän olisi halunnut kääntää katseensa Kuohutähteen, kunnioittaakseen tämän sanoja ja valintaansa tehdessään hänenkaltaisestaan hölmöstä oppilaasta soturin...muttei kyennyt kääntämään katsettaan pois.


PAJULINTU antoi viiksiensä värähtää hullunkurisesti keuhkoja kutittavan aivastuksen tahtiin, hänen kurkkunsa tuntui kuivalta ja karhealta kuin ukkospolun likainen kivimatto. Hän oli juuri palannut leiriin tapaamisestaan Myrskyklaanin parantajan kanssa, muttei kyennyt pakenemaan painajaistensa kauhuja vanhan ystävänsä ja hänen oppilaansa tapaamisesta huolimatta. Hän tunsi yhä itsensä tukehtumassa soraiseen maahan, hiekan raapivan kurkkunsa pehmeää lihasta hänen yrittäessään haukkoa henkeä. Hänen oman verensä löyhkä kummitteli hänen kuonollaan voimakkaammin kuin yrttiensä kirpeät tuoksut, hän mietti pystyisikö koskaan päästämään irti yöllisistä kauhuistaan. Hän ei haluaisi viettää loppuelämäänsä nähden unia kuolemastaan, hän ei halunnut tuntea terävän raudan repivän luutaan kahtia, eikä koiran kuolasta vaahtoavien leukojen uppoavan kylkensä arastavaan vaaleanpunaiseen lihaan.
''Pajulintu!''. Hänen sisarensa pirteä huudahdus havatti hänet transsimaisesta olotilastaan, elo palasi hänen silmiinsä kauhun säestämänä välkähdyksenä ja kuin lentoon pyrähtävä lintu loikahti hän säikähdyksestä ilmaan. Hänen häntänsä huitaisi parantajanpesän seinämystä, heittäen nipun kuivuneita marjoja alas tasanteeltaan. Ne vierivät kuivina irti niitä yhteen solmivista oksista, vierien pitkin pesän tomuista mattoa kuin kuivat sadepisarat. Kurpitsatassu veti keuhkonsa täyteen yrttientuoksuista ilmaa, perääntyen kauemmas veljestään nopealla loikalla. Hän oli yllättynyt parantajan reaktiosta, eikä ollut odottanut totisena viihtyvän kollin säikähtävän niin pahanpäiväisesti. ''Anteeksi! Ei ollut...-'', Pajulintu älähti, nielaisten kielensä päällä kelluvat orastavat sanat. Hölynpölyä, ei hänen tarvinnut pyytää anteeksi oman pesänsä sotkemisesta! Kurpitsatassu silmäili häntä kuin päätöntä lintua, auringonlaskun sävyiset silmät ammollaan ihmetyksestä. Kiusallinen hiljaisuus nielaisi pesän kuin tulva-aalto, ja sievoisen hetken ajan sisarukset tuijottivat toisiaan sanattomana.
''Haavasi on parantunut'', Pajulintu koetti saada sanoja kipeästä kurkustaan, ne kuullostivat siltä kuin hänen kielensä alla olisi ollut kuivaa hiekkaa. Olipa hän typerä, hän ei saanut mieleensä mikä oli aiheuttanut sisarensa kuonoa halkovan haavan. Oliko nuori naaras juossut päin oksaa? Oliko hän kellahtanut kumoon soraiselle rantatörmälle, tai saanut iskun jäniksen tempaistessa hänen hampaistaan? Kurpitsatassu nyökkäsi, nuolaisten haavaa vaaleanpunaisella kielellään. ''Se on hyvä nyt, ei siihen koskaan edes sattunut'', hän tunsi valheiden vuotavan suustaan kuin hajonneen padon läpi. Siihen oli sattunut, se oli kirvellyt siitä lähtien kun Pakkastassun käpälä oli viiltänyt nahan ohuen kerroksen läpi ja osunut sen alla piileviin ohuisiin verisuoniin. Ei sillä ollut väliä, se oli ollut vahinko- vaikka Kurpitsatassu oli säikähtänyt, hän tiesi ettei se ollut kenenkään syy. Sellaista sattui, joskus taisteluharjoitukset menivät hieman villeiksi.
Pajulintu nyökkäsi, hänen herkät korvansa noutivat nopeasti ilmasta Kuohutähden kutsun klaanikokoukseen. Mitä se mahtoi olla tällä kertaa? Olihan vasta aamu, mihin hän koko klaania tarvitsisi? Pajulintu tunsi itsensä loukatulta, aikoiko hän ilmoittaa jotakin tärkeää kertomatta siitä ensin hänelle? Eikö päällikkö luottanut parantajaan? Se oli ymmärrettävää, hän oli vasta kaksitoista kuuta...vasta nuori, päällikkö varmasti ajatteli että hän oli tietämätön kuin talvihorroksestaan herännyt ruskeapiikkinen siili! ''Pajulintu, oletko kunnossa?'', Kurpitsatassun äänensävy oli hänen iloiselle ja pirteälle luonteelleen harvinaisen vakava, hän oli huolissaan. Kolli oli ollut poissaoleva ja apea jo kuita, mikä hänen veljeään vaivasi? Oliko hän surullinen koska Hopealehti oli muuttanut klaaninvanhusten pesälle? Oliko hänen veljensä yksinäinen? Hänestä tuntui pahalta, hän oli ollut niin keskittynyt soturioppilaan tehtäviinsä ettei ollut huomannut veljensä pahoinvointia...
''Kaikki on hyvin, oletko sinä kunnossa Kurpitsatassu?''. Naaras nosti katseensa kohdatakseen veljensä, ja hänen yllätyksekseen Pajulinnun kasvoilla oli raukea ja lämmin hymy. Kurpitsatassu tunsi tuon ilmeen hyvin, hän tiesi että kolli valehteli. Hän halusi olla rohkea ja pitää surunsa omana tietonaan...niin hän aina teki. Kurpitsatassu hymyili, antaen huolensa paistaa ohuen tunneverhon läpi. ''Olen kunossa...kai, tai siis- kun kyse on Tammikarvasta-'', hän aloitti epävarmasti, Pajulintu kallisti uteliaana päätään, ''-hän ei ole ollut ihan oma itsensä, voisitko puhua hänelle?''.
Pajulinnun kasvoille levisi tyrmistynyt ilme. Hän tunsi itsensä loukatuksi, hänestä tuntui hyödyttömältä. Pyysikö Kurpitsatassu häntä pitämään mestarilleen puheen, koska hän ei ollut oma itsensä? Oliko se hänen tehtävänsä Jokiklaanissa? Puhua sotureille, jotka olivat ilmiselvästi vain kohtaamassa rankan  totuuden täysikasvuiseksi tulemisesta! Kolli pakotti itsensä hymyilemään, pettymys loisti hänen turkistaan vahvoina yökötyksen aaltoina. ''Tietysti'', hän lupasi nuolaisten Kurpitsatassun poskea. Naaras virnisti reippaasti, kutsui parantajan kanssaan aukiolle kuulemaan soturioppilaiden nimitysmenoja. Nyt hän sen ymmärsi, Kuohutähti oli nimittämässä Pilvitassua ja Ulpukkatassua. Olipa hän hiirenaivoinen...epäili päällikköään petoksesta, hän oli tullut liian vainoharhaiseksi.
Pehmeän auringon punaiset valokeilat tuntuivat kuin tuutulaululta Kurpitsatassun astuessa kevein askelin aukiolla raikaviin onnentoivotuksiin. ''Ulpukkakuono! Ulpukkakuono!'', naaras liittyi välittömästi onnentoivotusten kuoroon. Maa tuntui inhottavalta hänen käpäliensä alla, märkä nurmi painautui vasten hänen polkuanturoitaan ja ruskea muta vuosi varpaiden välistä ohuina noroina. Kurpitsatassu loikki klaanitovereidensa seuraan kuin aamukävelylle pujahtanut rusakko, hän tervehti lempeästi ja kohteliaasti vanhempia sotureita. Hän kosketti tuttavallisesti klaaninvanhimman poskea kuonollaan, tervehti pentua lempeällä hännäheilautuksella ennen kuin liittyi etsimänsä oppilastoverin seuraan. Tammikarva heitti hänen suuntaansa katseen, jota naaras ei osannut tulkita. Se oli veden kasteeseen sekoittuva tunne vihaa ja huolta, luuliko hän että tämä kissa satuttaisi häntä? Hän oli väärässä.
''Pakkastassu'', nimi lipui hänen kuonoltaan huolettomasti kuin nuoren linnun keveä viserrys. Hän ei ollut hopeanhohtoiselle kollille vihainen, vaikka hän kenties luuli niin. Kuinka Kurpitsatassu voisi kantaa vihaa onnettomuudesta jota hän ei ollut tarkoittanut tapahtuvaksi? ''Huomenta'', Kurpitsatassu kehräsi, puskien tuttavallisesti päätään vasten kollin karkeaa turkkia. Hän oli jopa hölmömpi kuin Tammikarva, jos kieritteli moisia ajatuksia päässään kuin lumipalloa!



AURINKOKASVO loikoili rauhallisen lämpimissä, valkeina läikhetivissä valokeiloissa Tuuliklaanin leirinreunalla. Märkä ruoho painautui vasten hänen vatsaansa, hänen turkkinsa tuntui vanhalta ja kosteaöta. Vaikka aurinkoi säteili hänen karvoilleen valkeita virtoja hänen olonsa oli kylmä kuin öisen taivaan alla, hänen huolensa hylkivät lempeiden tuulivirtojen lämpöä. Hän oli juuri poistunut parantajanpesältä valvottuaan yön päällikkönsä Risatähden vierellä, punaoranssi kolli oli maannut väsyneenä jo päiviä. Aurinkokasvo oli ollut pitkään vastuussa leirin jokapäiväisestä elämästä, hän ei ollut menettänyt toivoa vaan odottanut päällikkönsä paranemista kuin nousevaa aurinkoa. Hän oli jo vanha kissa, kaikki tiesivät että Risatähden aika liittyä esi-isien metsästysmaille oli tulossa ennemmin tai myöhemmin, mutta näin pian....
Aurinkokasvo huokaisi raskaasti kuin saalistajan kynsistä paennut rusakko, klaani ei vielä tiennyt päällikkönsä menetyksestä. Hän ei halunnut kertoa. Hän pystyi jo kuulemaan surunhuokaukset korvissaan, aistimaan heidän keuhkoistaan karkaavat itkuiset hengähdykset vasten valkeaa aamua. Risatähti oli palvellut heitä kauan ja hyvin, hän oli ollut päällikkö Aurinkokasvon ollessa vasta nuori kolli. Hänen päässään jyskytti, tuntui siltä kuin kuiden aikana elvytetty toivo olisi kääntänyt hänelle selkänsä ja muuttunut nahkaa raapivaksi pettymykseksi, suruksi ja vihaksi. Epätoivo yritti niellä hänen järkensä, se kiemurteli pitkin hänen muotojaan kuin kyykäärme. Se piiloitteli hänen ajatustensa kivimuurissa, valmiina iskemään myrkystä kimmeltävät hampaansa hänen jänteisiinsä.
Risatähti oli ottanut hänet vastaan silloin, kun hänellä ei ollut paikkaa minne mennä. Hän oli ollut koditon, kumppaninsa menettänyt kolli jonka turkki oli hukkumassa epätoivon voimakkaisiin virtoihin. Päällikkö oli pelastanut hänet, antanut hänen liittyä Tuuliklaaniin. Hän oli ollut johtaja, ystävä joka ei antanut hänen ajautua ajatustensa kitkeriin luoliin. Punainen kolli oli luottanut häneen, tehnyt hänestä klaaninsa oppilaan ja antanut hänelle soturinimensä. Risatähti oli antanut hänelle oppilaan ja tehnyt hänestä klaanin varapäällikön silloin kun klaani oli heikoimmalla mahdollisella hetkellä, hän luotti yhä kollin kykenevän johtamaan tätä klaania. Ajatus siitä kirpaisi, mutta lohdutti katkeran suloisella tavalla.
Kuinka hän pystyisi johtamaan Tuuliklaania, hänen olonsa oli epätoivosta painava kuin hän kannattelisi lavoillaan koko metsän painoa, hän oli vain kolmijalkainen soturi. Aurinkokasvo oli syntynyt klaanin ulkopuolella, elänyt kuita uskollisena toiselle klaanille. Hänen ainoa läheisensä oli Pandakynsi, vedentörmästä löydetty orpo pentu jonka kynnet hallitsivat häntä voimakkaammin kuin hänen mielensä. Hän oli rikkinäinen ja heikko, kuinka hänen kaltaisensa kissa pystyisi jatkamaan siitä minne Risatähti oli jäänyt? Hänen mielensä oli täynnä tummia sadepilvia, kuinka hän voisikaan loikkia jalkaa vailla taivaita kohti kurkottaville oksille, ilmoittamaan Tuuliklaanille että hän oli heidän uusi päällikkönsä? Sehän oli surkuhupaisaa, kuin ilmoittaisi nälkiintyvälle laumalle löytäneensä hiiren!
Aurinkokasvo päästi väsyneen huokauksen, hän nousi seisomaan niillä voimillaan jotka kykeni itsessään herättämään. Savukielo, Tuuliklaanin parantaja oli vasta nuori kolli- hän ei kykenisi neuvomaan häntä, hän ei voisi kertoa niitä sanoja jotka saisivat kollin katsomaan tulevaisuuteen avoimena ja toiveikkaana. Aurinkokasvon oli tehtävä se itse. Ajatus leimahti hänen rinnassaan kuin liekki, pienenä ja heikkona se levitti orastavaa lämpöä hänen väsyneisiin sopukoihinsa. Se ei ollut paljoa, mutta nyt hänellä oli jotain johon tarttua. Tuuliklaani oli pelastanut hänen elämänsä, hän oli sille tämän velkaa- tämä oli hänen velvollisuutensa klaanilleen. Klaanilleen...hänellä oli myös velvollisuuksia Omenankukalle, naaraalle jota kohtaan hän tunsi silmitöntä rakkautta, oliko hän koskaan kertonut sitä ruskearaidalliselle soturittarelle? Aurinkokasvoa suretti, hän tiesi ettei hänellä ollut siihen aikaa. Ei nyt.
Aukio oli hiljainen ja autio, hänen askeleensa kaikuivat kuivina ja yksinäisinä vasten maata kohti painettua heinää. Pandakynsi lipoi kielellään hopeanraidallista turkkiaan, hänen kuonoltaan karkasivat väsyneet murahdukset. ''Herätys...'', nuori soturi kuiskasi lempeästi, hänen turkkinsa katosi pesän varjoihin kuin ne olisivat nielleet hänet. Aurinkokasvo hymähti pehmeästi, nuoren kollin äänensävystä päätellen hän huhuili kumppanilleen, Multakuoriaiselle. Multakuoriainen. Tekikö nimi oikeutta pienikokoiselle naaralle? Aurinkokasvo irvisti, hänen mielestään nimi oli julma, mutta olisiko hänellä oikeutta vaihtaa Risatähden tekemää päätöstä? Oliko Multakuoriainen viimeinen soturi jonka nimityssermeoniat edesmennyt päällikkö oli pitänyt?
Aurinkokasvo loikkasi aukion keskustalla makaavan puun vahvalle runkolle, antaen kolmen jalkansa huojuttaa hänet paksuimman ja pisimmän oksan ääriviivoille. ''Jokainen oman riistansa metsästävään kykenevä kissa saapukoot klaanikokoukseen!'', varapäällikön ääni oli hiljainen, hän veti henkeä ja toisti sanansa. Vahvempina, kuuluvampina. Varapäällikkö....se ei ollut enää hänen asemansa, hänen olonsa oli raukea. Kuin hän näkisi yhä unta, voisiko tämä kurja tilanne olla todellisuutta? Kirsikkatassun täplikäs turkki lehahti aukiolle kuin tuulenvireen kuljettama lehti, nuori naaras istuutui valppaana lähelle puun kuivia oksia. Aurinkokasvo nielaisi, Kirsikkatassun mestari oli kuollut. Naaraasta olisi tultava soturi, sitä Kärppäaaltoilu oli pyytänyt. Hän oli ollut vakuuttunut... Myöhemmin, kolli puolestaan vakuutti itselleen. Kun hän oli vieraillut kuukivellä, silloin Kirsikkatassusta tulisi soturi.
Hänen lävitseen virtasi ehdotuksia nuorelle naaraalle sopivista soturinimistä, se rauhoitti häntä. Kirsikkakatse. Aurinkokasvo hymyili levollisesti nimelle, nuoren naaraan silmät  olivat tavattoman kirkkaat, väriltään pehmeän vihreän sävyloistoa.



// yay mähän olinkin tehnyt myös Auringosta tänne tälläisen

MAHLAPILVI istui oppilasaikojensa läheisen ystävän, Helmisiiven, vierellä lähellä sotureidenpesän lehtipeitteiden hämärää. Tummanharmaan naaraan sievä, tiikeriraitainen turkki säteili kimmeltävänä kuin sadepisaroiden kastelemana. Mahlapilvi tiesi äkillisen loistokkuuden johtuvan siitä, että naaras oli tiinenä. Jos rehellisiä oltiin, hän ei ollut koskaan ymmärtänyt miksi naaraat sädehtivät kuin kukkaset ja olivat elämänsä kunnossa heidän odottaessaan pentuja. He joutuivat jakamaan kehonsa, ravintonsa, energiansa toisinaan yllättävän suurenkin kissamäärän kanssa...kuinka he saattoivat olla niin energisiä, onnellisia? ''Sinunkin kannattaisi alkaa etsiä kumppania, en malta odottaa että pääsen näkemään pentujeni pikkuruisten silmien aikeavan ensimmäistä kertaa!'', tummaturkkinen hehkui, häntä onnellisesti heilahdellen. Mahlapilvi naurahti, heinikon rapina tuntui houkuttelevan häntä metsälle.
''Ei minulla ole aikaa sellaiseen, minulla on Vehnätassu- sitä paitsi, olen liian nuori...en minä halua pentuja vielä'', Mahlapilvi naukui rauhallisesti, hän ei halunnut loukata Helmisiipeä omalla mielipiteellään, mutta...hänen mielestään vanha ystävä oli hankkinut pennut liian aikaisin. Helmisiipi oli vasta nimensä saanut soturi, ja hänellä oli oppilas joka tulisi saamaan vaikeuksia mestarinvaihdosta naaraan muuttaessa pentujensa kanssa pentutarhaan! Helmisiipi pudisti reippaasti päätään, ''Tietysti sinulla on aikaa, sinä olet vain sellainen jääräpää ettei mikään kolli kelpaa sinulle!''. Kilpikonnakuvioinen naaras nousi seisomaan, pudistellen viileät sadekarpalot pitkäkarvaiselta olemukseltaan. ''Ehkä olet oikeassa, mutta en ala juoksemaan kollien perässä...itse asiassa, en taida haluta kumppania ollenkaan- ei kaikkien tarvitse sellaista värvätä'', Mahlapilven sanat kuullostivat apaattiselta toteamukselta, todellisuudessa hän vain antoi ajatustensa virrata niitä käsittelemättä.
Mahlapilvi hyvästeli Helmisiiven ystävällisellä kuonontöyttäisyllä, ennen kuin antoi tassujensa johdattaa häntä kohti oppilastaan. Kiviturkin poikaa, joka muistutti olemukseltaan emoaan...onneksi, Riekonsiipi oli ilkeä ja käärmemäinen naaras muttei kumppaninsa veroinen. Entisen kumppaninsa, naaras korjasi ajatuksensa. Ei kukaan rakastaisi tappajaa, eihän? ''Vehnätassu, tänään menemme harjoittelemaan metsästystä'', naaras ilmoitti viileästi, antaen katseensa tutkia nuorta oppilastaan häveettömästi. Etutassut ovat pituudeltaan sopivat juoksemiseen, hänestä ei ole linnunpyytäjäksi, soturitar ajatteli pää kallellaan. Mahlapilvi avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta pehmeä tömäys vasten hänen kylkeään keskeytti hänen aikeensa. Lummetassu luimisti korviaan, ainakin mitä niistä oli jäljellä.
''Anteeksi! Ei ollut tarkoitus törmätä! Tuota tuota...oletko sattumoisin nähnyt Kettutassua?'', nuori naaras jupisi epävarmasti, hän ei uskaltanut kohottaa katsettaan tomuisesta maamatosta. Mahlapilvi nyökkäsi, ''Veljesi ja Kotkatähti lähtivät leiristä jo aikaisin aamulla- Kotkatähti sanoi haluavansa näyttää hänelle reviiriä ennen kuin hän lähtee kuukivelle'', naaraan sanat olivat täsmällisiä ja tarkkoja. Sellainen hän oli, se oli hänen taidoistaan yksi parhaimmista. Hän oli fiksu ja järjestelmällinen, vaikka itse niin miettikin. Lummetassun häntä lerpahti, pettymys huokui aaltoina hänen turkistaan. ''Ai...'', naaras jupisi, kiusallisen hiljaisuuden vaaniessa hänen hännäpäätään. Soturi selvitti kurkkuaan reippaalla yskäisyllä, ''Olemme menossa Vehnätassun kanssa harjoittelemaan metsästysasentoja, haluatko tulla katsomaan?'', hän ehdotti. Hopeaturkilla, erakkokissan mestarilla oli varmasti yhä velvollisuuksia Nuppulehden kanssa...hän ei ollut nähnyt harmaakarvaista naarasta tänään.

HIUTALTANSSI heulautti viiksiään huvittuneena. "Johan minä sanoin", hän naurahti, "taisteluliikkeitä". Naaras oli mielissään, kun sai Sumuvarjon lähtemään kanssaan kouluttamaan oppilastaan. Tekisi hyvää Rellitassulle nähdä vähän muitakin naamoja kuin vain Hiutaltanssin oma valkeankarvaisen naaman. Toisen kissan liikkeet ja kynnet loisivat oppilaalle uusia mahdollisuuksia oppia - ehkäpä Sumuvarjolla olisi jopa joitakin omia taisteluliikkeitä ja Hiutaltanssikin voisi oppia jotakin uutta! Naaras oli kunnianhimoinen kouluttaja; hän halusi antaa oppilailleen kaiken mahdollisen ilon oppilasajastaan irti. "Mutta minäpä käyn hakemassa Rellitassun - tavataan pian", Hiutaltanssi huikkasi ja lähti koikkelehtimaan kohti oppilaittenpesää viuhkamaista valkeaa häntäänsä ylväästi pystyssä kannatellen. Naaras tirskahti mennessään - Savukielo suorastaan syötti Omenankukalle yrttejä. "Niele ne", harmaa pieni kolli marisi irvistelevälle naaraalle. Yäk, hykersi Hiutaltanssi mielessään.
"Miksi jo näin aikaisin?" Rellitassu valitti silmät kierossa, kun Hiutaltanssi hoputti oppilaansa ulos pesästä silmiä kirpaisevaan aurinkoon. "Äähw!" Kolli älähti ja siristi silmiään vielä entisestään. "Ihan tyhmää, mä en edes syömään ehi!" "Koskaan ei tiedä milloin taistelu alkaa. Kuuhuipun hetkelläkin pitää olla valmiina. Aina. Sitäpaitsi on mukavampi taistella tyhjällä vatsalla kuin täydellä", Hiutaltanssi sanahti ja tönäisi Rellitassua kylkeen saadakseen kollin valppaammaksi. "Sumuvarjo, oletko valmis?" Hiutaltanssi tassutteli lähemmäs harmaankarvaista kollia. Vielä kirpeänä löyhähtelevä aikaisen viherlehden tuuli leikitteli kissojen karvoilla. Hiutaltanssi pohti hetken tuulisikohan nummilla navakammin, mutta pian ajatus hälveni hänen mielestään, kun Rellitassun pistävä ääni tukki hänen korvansa: "Tuleeko Sumuvarjokin?" "Kyllä. Hän tulee harjoittelemaan kanssamme", valkea naaras naukui pienesti virnuillen. "Sumuvarjo osaa varmasti mielenkiintoisia taisteluliikkeitä, saatapa nähdä", soturitar naukui tärkeilevällä äänellä väläyttäen Sumuvarjolle itselleen innostuneen hymyn. Hiutaltanssi piti ajatuksesta, että Sumuvarjo tulisi heidän kanssaan harjoittelemaan. Kolli oli naaraan mielestä erin mukava, vaikka harmaa oppilas näytti olevan vastakkaista mieltä. Tai no, kolli oli yhtä lapsellinen kuin mestarinsa, eikä osannut kunnioittaa vanhempiaan - oli kyseessä sitten kuka tahansa. Rellitassu räpytteli edelleen unihiekkaa silmistään, olihan hänen mestarinsa repinyt kollin ulos miltei heti tämän herättyä. "Noh, eiköhän mennä. Vaikka nummet eivät karkaa mihinkään, parempi aloittaa ajoissa kuin liian myöh-". Nyt vasta naaras pani merkille Aurinkokasvon, joka oli kivunnut kaatuneen puun päälle puhumaan. Hiutaltanssin katse singahti hyvin tuorreeseen varapäällikköön. Aurinkokasvon toinen jalka...jalan tynkä pilkahteli karvan alta kuin kalan suomut kivien välissä. "Odotetaampa hetki sittenkin", valkea naaras moukui hiljaisemmalla äänellä kunnioittaen varapäällikön puherauhaa. "Revitkö sä mut hereille siis ihan turh-", Rellitassu protestoi nenäkkäästi, mutta valkoinen naaras hiljensi oppilaansa lyömällä häntänsä hänen kuonolle. "Senkin typerä karvapallo, kuuntele mitä Aurinkokasvo aikoo sanoa". Hiutaltanssi istuutui alas Sumuvarjon viereen ja pian Rellitassu noudatti mestarinsa esimerkkiä kapinallisuutta hehkuen. Aukiolle alkoi pikkuhiljaa virrata kissoja. "Emo, emo! Saadaanko mennä?" Pentutarhasta kuului pientä vinguntaa. Omenankukka vilkuili ympärilleen silmät sirrillään. Höhlä naaras, Hiutaltanssi pohti, rauhoittuisit. Mutta ehkäpä Omenankukan huolenssa olikin aihetta. Nimittäin, miksi Aurinkokasvo puhui näin heti aamusta klaanille?

//Tunnen laadun vauluvan ulos tästä roolista

Nimensä kuullessaan VEHNÄTASSU nosti katseensa tomuisesta maasta ja huomasi tuijottavansa punakirjavan mestarinsa, Mahlapilven silmiin. Naaras ilmoitti oppilaalleen, että he lähtisivät seuraavaksi harjoittelemaan metsästystä. Vihdoin ja viimein ulos leiristä - luvan kanssa! Kollia kuitenkin puistatti sana 'harjoitella' - mitä järkeä oli kuiva harjoitella, sillä mikään tomuinen oksan pätkä, lehti tai hiekkakasa ei voinut millään vastata aitoa saalista, ellei saalis sitten ollut kuollut ja käpertynyt kuin kuivat lehdet! Mikseivät he voineet vain suoraan mennä metsästämään ja siinä samalla Mahlapilvi voisi opastaa oppilastaan, jos tarve niin vaatisi. Mutta Vehnätassuhan ei mitään opastusta tarvinnut! Hän oli Riekonsiiven ja Kiviturkin poika, perinyt mahtavat ominaisuudet vanhemmiltaan, varmasti sellaisia taitoja joita Mahlapilvi ei voisi opettaa tai opastaa niiden parantamisessa. Mitä nuori oppilas muka pystyisi oppimaan mestariltaan - tai ehkä jotain Tähtiklaanista, mutta siihen hölyn pölyyn kolli ei aikonut uskoa hännän heilautuksen vertaa. Tietenkään ei voisi sitä klaanille paljastaa, mutta asian hän aikoi tehdä hyvinkin selväksi monille kissoille. Soturilaista kolli kyllä välitti ja arvosti, mutta Tähtiklaanille ei vain ollut tilaa kultaturkkisen kollin päässä. Eikä kukaan saisi tehtyä sille tilaa, etenkään Mahlapilven kaltainen kissa.  
 
Mahlapilven kirjavaan kylkeen törmäsi pehmeästi valkea naaras, Kettutassun sisar, Lummetassu. Lummetassu ei Vehnätassun mielestä ollut yhtä ärsyttävä ja tylsä kuin naaraan veli, mutta ei kolli vaaleaa oppilastoveriaan silti arvostanut - Lummetassu oli kuitenkin syntynyt klaanin ulkopuolella. Ja nyt tuo typerä Mahlapilvi oli ehdottanut, että Lummetassu lähtisi heidän mukaansa metsästämään, vaikka oppilas oli vain kysynyt naaraalta oliko Kettutassua näkynyt lähettyvillä. Ei ikinä! kollin teki mieli huutaa täyttä kurkkua mestarilleen, mutta päätti kerrankin hillitä yleensä hyvin pisteliään ja suora sanaisen kielensä. Mahlapilvihän saattaisi suuttua hänen huonosta käytöksestään oppilastoveriaan kohtaan ja estää pääsyn ulos leiristä. Sitä soturioppilas ei todellakaan halunnut - ulospääsyä hän oli odottanut jo siitä päivästä asti, kun oli saanut kuulla milloin hänen oppilasmenonsa pidettäisiin. Kultaturkkista kissaa ei todellakaan huvittanut jäädä enää hetkeksikään vapaaehtoisesti leiriin tekemään yhtikäs mitään. Varsinkaan kun Kettutassu oli kerran lähtenyt mestarinsa kanssa kiertämään klaanin reviirin rajoja. Vehnätassulla oli palava halu palata metsältä saaliin kanssa ja tiputtaa se suoraan tumman oranssin kissan nenän eteen. Hän todellakin halusi näyttää olevansa tuon kissan yläpuolella, koska oli klaanisyntyinen ja täten tietenkin parempi. "Äh, eikö hänen kuuluisi lähteä harjoittelemaan Helmisiiven kanssa, kerran kun hän on Lummetassun mestari?" kolli sanoi ehkä turhankin terävästi Mahlapilvelle, mutta Vehnätassun mielestä kysymys oli ihan asiallinen, joten naaraan ei kuuluisi huomioida oppilaansa äänen sävyä. "Vai tarvitseeko Lummetassu jotain erityistä opetusta toisen oppilaan mestarilta, koska ei ole klaanisyntyinen?" oppilas mutisi tämän vielä kysymyksensä perään.  
 
 
PEIPONKUJERRUS havahtui pentujensa heiveröisiin nälän huutoihin. Naaras avasi hitaasti silmänsä ja hätääntyi. Missä hän oikein oli? Missä oli Haiku? Hetken päästä tumma kuningatar kuitenkin muisti. Hän ja syntyneet pennut olivat Myrskyklaanissa, turvassa Haikulta. Pennut. Kolme pientä pentua naukuivat hänen kylkeensä tiukasti käpertyneinä. "Hei pienokaiset" naaras maukui rakkautta tulvillaan olevalla äänen sävyllä. Pennut tuhahtivat vain vastaukseksi ja alkoivat juoda emonsa nisistä maitoa. Nyt Peiponkujerruksella oli aikaa katsella pentujaan parantajan pesään tulvivan auringon valossa. Keskimmäisenä oli pennuista suurin, kolmikon ainoa kollipentu. Kolli oli sysimusta väritykseltään kuten Peiponkujerrus itse, mutta molemmat naaraspennut olivat väritykseltään vaaleita kuten... Haiku. Pentujen isän miettiminen oli kivuliasta, mutta herätti kuningattaressa myös vihaa ja pelkoa, kuten kaikki muutkin häntä huonosti kohdelleet kissat. Vaikka kuinka naaras yritti päästä irti kollin muistosta, tehtävää vaikeutti kahden naaraspennun ulkonäkö. Peiponkujerrus todella toivoi, että vaikka kumpikin heistä muistutti isäänsä ulkonäöllisesti, he eivät olisi saman luonteisia. Kuningattaren mietteistään herätti pentujen nau'unta. Peiponkujerrus katsahti pentua, joka oli jo saanut tarpeeksensa. Pentu toinen naarasta pennuista, isompi niistä..... ja se oli avannut silmänsä! Pennun silmät olivat suuret, taivaan siniset kuten Peiponkujerruksella itsellään. "Hei pienokainen!" naaras hykerteli pennulle, joka tuijotti emoaan pelon hämmentämin silmin. Pentu käänsi hetken kuluttua päänsä pentuetovereihinsa, jotka vielä söivät silmänsä jo avanneen pennun molemmin puolin. "Nyt kun sinä olet kerran avannut silmäsi, minun on pakko nimetä teidät kaikki kolme" Peiponkujerrus naukui pennulle hieman tuskastunein ilmein. Miksei hän ollut miettinyt pennuille aikaisemmin nimiä? Nyt hänen pitäisi nimetä pentunsa nimillä, joita ei tulisi katumaan ja jotka sopisivat kullekin pennulle. Kuningatar ei voisi nimetä kumpaakaan naaraspentua oman emonsa mukaan, sillä se esiintyi jo hänen, Peiponkujerruksen nimessä. Kollipennun hän voisi toki nimetä isänsä, Ukkoskatseen mukaan, mutta naaraan mielestä nimi ei sopisi pennulle. Tämän johdosta tummalla naaraalla ei ollut mitään hännänpäätä mistä lähteä miettimään pennuilleen nimiä. Hän ei halunnut nimetä pentujaan heidän ulkonäkönsä perusteella, sillä jok'ikinen klaani oli varmasti täynnä saman nimisiä kissoja, jos hän lähtisi tälle 'tielle'. "Minkä nimen minä sinulle ja sisaruksillesi oikein annan?" naaras naukui turhautuneena naaras pennulle, joka oli kääntynyt selkä emoonsa päin ja ihmetteli parantajan pesää.  
 
Peiponkujerrus kuunteli parantajan pesän ulkopuolelta tulevia ääniä. Tuulen suhinaa, klaanikissojen puhetta ja veden pinnasta kuuluva ääni, kun siihen tippui vesipisaroita. Tuulen suhina kuulosti melodialta, jota tuuli soitti uudestaan ja uudestaan. Kissojen täysin erilaisilta kuulostavat puhetavat muodostivat yhdessä harmonian, joka sointui kuningattaren korviin. Vesipisarat tippuivat parantajan pesässä olevan lätäkön pintaan sekavassa rytmissä. Ja sitten Peiponkujerruksella välähti. "Nuppulehti!" naaras naukui mahdollisimman kovaa Myrskyklaanin parantajaa "Olen nimennyt pennut" hän jatkoi hiljempaa.


Siniharmaan SUMUVARJON kasvot hymyilivät lapselliselle Hiutaltanssille kun tämä lähti noutamaan oppilastaan harjoituksiin. Siitä oli jo kauan kun Sumuvarjolla oli ollut viimeksi oppilas, joten hänestä oli mukavaa päästä auttamaan Rellitassun koulutuksessa yhden taisteluharjoituksen ajaksi. Soturi saattoi kuulla istumapaikalleen asti nuoren Rellitassun protestoinnin, kun kollin mestari ilmoitti tuolle, että he lähtisivät nyt harjoittelemaan. Sumuvarjo muisti itsekin protestoineen kaikkia aamuharjoituksia ja -partioita. Hän ei ollut voinut oppilasaikanaan ymmärtää miksi kissojen piti lähteä niin aikaisin tekemään yhtikäs mitään. Nykyään kolli kyllä lähti mieluusti aamupartioihin ja miksei nyt auttamaan Rellitassun koulutuksessa.  

Pian Rellitassu ja Hiutaltanssi astelivat lähelle kollia, ja kolli kuuli nuoren oppilaan äänessä tyytymättömyyttä, kun tuon mestari ilmoitti Sumuvarjon tulevan mukaan. "Tiedän, ettei sinua huvittaisi lähteä, olin itse samanlainen" kolli naukui rauhallisesti harmaalle soturioppilaalle, "Mutta voin luvata, että tulet menestymään näissä harjoituksissa paljon paremmin, kuin niissä jotka pitäisitte myöhemmin!" Kolli oli jo valmis nousemaan ja lähtemään, kun hän huomasi Hiutaltanssin katselevan päällikön pesän edustalle (?) noussutta Aurinkokasvoa. Varapäällikön tynkä takajalka ei enää herättänyt kollissa minkäänlaista yökötystä tai suurempaa sääliä, sillä soturi oli jo oppinut, että varapäällikkö tuli toimeen yhden takajalan kanssa kuin kuka tahansa muu soturi kahden takajalan kanssa. Sumuvarjolle ei halunnut avautua aluksi, miksi Aurinkokasvo oli noussut klaanin eteen, eikä klaanin päällikkö, Risatähti ellei... Oliko Risatähti kuollut? Siitäkö varapäällikkö aikoi puhua klaanille? Soturin lihakset jännittyivät ja hänen hengityksensä muuttui terävämmäksi. Kolli vilkaisi vierellään olevaan Hiutaltanssiin ja mietti, olikohan naarassoturi jo ymmärtänyt miksi Aurinkokasvo oli kutsunut koko Tuuliklaanin koolle näin aikaisin. Sumuvarjo erotti pentutarhan suunnalta kuuluvat pentujen innokkaat huudot, kohdistuen emolleen Maitojuovalle, joka hänkin oli varmasti hämmästynyt aikaisesta klaanikokouksesta. Kaikki leiriaukiolle kerääntyvät kissat olivat varmasti hämmentyneitä ja .. peloissaan, kenties?

MAHLAPILVI kallisti päätään Lummetassun käytöksestä hämmentyneenä, nuori naaras nyrpisti kuonoaan kuin olisi haistanut jotakin pahaa. Kitkerän yrtin? Soturi nuuhkaisi ilmaa, mutta ainoastaan aamukaste ja klaanitovereiden tutut tuoksut velloivat hänen ympärillään. Lummetassu pudisti päätään rivakasti, pitkät viiksikarvat liikkeen tahdissa aaltoillen. Hän avasi suunsa kertoakseen syyn kieltäytymiselleen, mutta Vehnätassun pisteliäs äänensävy sai hänet vaikenemaan. Lummetassun korvat kääntyivät luimuun kuin ympäristöä kuuntelevan lepakon, hänen sammaleenvihreä katseensa lipui kohti hänen tassujaan eikä hän tohtinut enää nostaa sitä valkeista varpaistaan.
''Vehnätassu'', Mahlapilvi murahti, hän ei ollut klaanin ulkopuolella syntyneiden kissojen  suurin kannattaja muttei aikonut opettaa oppilastaan olemaan epäkunnioittava. ''Ei Helmisiipi ole Lummetassun mestari, vaan Yökköstassun'', hän korjasi kärsivällisesti, vaikka hänen päässään pyörähti epäkohtelias ajatus siitä ettei sillä ollut väliä. Erakko mikä erakko. Ajatus oli katkera, Hopeaturkki oli entinen kotikisu, samoin hänen pentunsa jo soturiksi kasvanut Nokiselkä- he olivat klaanin hienoimpia kissoja, ei epäillystäkään. Syyllisyys kutitti hänen turkkiaan kuin nahassa kiipeävät muurahaiset. ''...Nokiselkä tulee varmaan kohta, t-tuota...eikä minun varmaan edes pitäisi olla katsomassa'', Lummetassu jupisi hiljaa, hänen sanansa kuullostivat niin hiljaisilta ja epämääräisiltä ettei Mahlapilvi saanut niistä kaikista selvää.
''Hyvä on Lummetassu, vie terveiseni Nokiselälle'', soturitar naukui kohteliaasti, soi nuorelle naaraalle lempeän virneen ennen kuin opasti Vehnätassun rinnallaan ulos leiristä. Auringon punaiset kynnet olivat levittäytyneet varjojen terävöittämänä vasten metsän kasvimätästä, Mahlapilvi nuuhkaisi kasvustoa uteliaana. Hän tiesi ettei Vehnätassu kyennyt haistamaan päivänvanhaa oravantuoksua, tai ilmassa leijuvaa Jokiklaanin hempeää löyhkää. Kollin kuono oli nuori ja kouluttamaton, hän koulisi oppilaasta vanhempiensa veroisen soturin. Ei, se kuullosti väärältä. Hän tekisi Vehnätassusta soturin joka ansaitsi kulkea Myrskyklaanin hänelle suomia polkuja. Märkä sammal tuntui vieraalta väsyneiden askelten alta, hän mietti johtuiko tunne siitä ettei aamukaste ollut vallanut metsää näin kuihin.
Mahlapilvi kulki kohti korkeamäntyjä, seuraten vuodenaikojen saatessa syntynyttä uurrepolkua. Hänen korvansa värähtivät uteliaina, hän haistoi Kotkatähden, oman päällikönsä tutun turkin tuoksun. Hänen seurassaan seurasi pieni, parantajanpesän yrttien hajuun kiedottu oppilas. Naaras vilkaisi taakseen, ''Tulehan Vehnätassu, menemme korkeamännyille-'', soturitar kertoi reippaalla äänensävyllä, ''-mäntyjä reunustavien pensaiden kupeessa on hyvä harjoitella vaanimista''. Väsymys ropisi hänen turkiltaan kuin kuivat kuusenneulaset, hänen mieleensä tulvi muistoja hänen omasta oppilasajastaan. Hän muisti Kiviturkin, oman mestarinsa, Vehnätassun isän kuljettaneen häntä reviirin ympäri toruen hänen jokaista harhaan astunutta askeltaan. Hän oli tarkka ja vaativa mestari, mutta viisas ja kärsivällinen. Oli vaikea uskoa, että hänen kaltaisensa arvostettu kissa oli pettänyt kaikki.
''Hei, varovasti! Katso minne juokset, Tomutassu!'', Sirokoiven huolestuneet huudot kaikuivat pitkin metsän pitkärunkoisia puita. Kilpikonnakuvioinen höristi korviaan, sangen omituista, hän ei ollut koskaan kuullut ruskeaturkkista kollia niin huolestuneena. Tomutassun kullanruskea turkki kulki Mahlapilven ohi kuin valokeila, jättäen jälkeensä tallautuneita saniaisia. ''Minä saan sen!'', naaras kiljaisi, Mahlapilvi erotti oppilaan lihasten jännityvän karkean turkin alla ennen kuin hän ponkaisi valtavaan loikkaan. Tomutassun kaarevat kynnet välkähtivät auringonvalossa, ne iskeyivät vain puoliksi oravaan joka päästi tuskaisen vaikerruksen.
Sirokoipi hölkkäsi Tomutassun perässä, hänen hengityksensä oli raskas ja hengästynyt. ''Tomutassu, sinä senkin-!'', toruva lause katkesi kuin kuiva heinänkorsi. Tomutassu loikki häntä pystyssä Sirokoiven luo, henkensä menettänyt orava valkeina kimmeltävissä hampaissaan. Mahlapilvi räpäytti suuria silmiään, ''Mitä tapahtuu?'', soturi uteli, aavistuksen huolestuneena. Sirokoipi nielaisi, päästi turhautuneen huokauksen ja pamautti tassunsa vasten Tomutassun kuonoa. ''Auts!'', naaras murahti, antaen oravan kitkeränmakuisen karvoituksen karata hampaidensa otteesta, ''-mistä hyvästä tuo oli, minä sain sen kiinni!''. ''Olet ehkä nopea, mutta et voi vain juosta päättömästi! Jokiklaanilta ei jää huomaamatta että Myrskyklaanilainen on ylittänyt aurinkokivet!'', Sirokoiven ääni oli ankara ja pisteliäs, Mahlapilven kävi sydämensykäyksen ajan sääliksi Tomutassua, mutta naaraan kasvoille leimahtava uhmakas ilme pyyhki tunteen.
''Tule Vehnätassu, jatketaan matkaa'', Mahlapilvi naukaisi, kolli haluaisi varmasti vaihtaa sanoja sisarensa kanssa muttei se ollut heidän ongelmansa. Naaras otti askeleen kohti korkeamäntyjä, muttei voinut karistaa päähänsä pälkähtänyttä ajatusta. Oliko Tomutassu juossut aurinkokiviltä saakka oravan perässä? ''-sinä katkoit kolme kynttä, ymmärrätkö miten hyvin ne voivat tulehtua tälläisessä helteessä?!'', pitkäjalkaisen kollin torut jatkuivat loputtomana virtana, hukuttaen Tomutassun itsetuntoa joka sanalla kohti kylmää pohjamutaa.


// huihui
Auringolla huomenna ~

KUOHUTÄHTI oli päästää ilmoille pienoisen kehräyksen, kun hän näki Pilvitassun katsovan Ulpukkakuonoa tuolla tavoin. Päällikkö ei tiennyt, oliko naaras kuullut pitkäkarvaisen toverinsa sanat, mutta Kuohutähti todellakin toivoi, että oli. Nuo kaksi kissaa olivat niin pyörryksissä toisistaan, että jopa sokea kissa olisi nähnyt kuinka rakkaus viekotteli heitä yhteen. Ainoa ongelma oli kuitenkin se, etteivät Pilvitassu ja Ulpukkakuono osanneet ilmaista sitä toisilleen. Kuohutähti tukahdutti kehräyksen kurkkuunsa muistaessaan arvonsa päällikkönä, ja keräys jäi kollin kitalakeen kutittavana pallona. Kollin kasvoilla käväisi nolostunut hymy. "Siinä tapauksessa, Pilvitassu, tästä päivästä lähtien sinut tullaan tuntemaan nimellä...", Kuohutähti pidätti henkeään, hän ei ollut lainkaan varma, miten Pilvitassu reagoisia nimensä, "...Pilvikyntenä! Tähtiklaani kunnioittaa voimaasi ja rohkeuttasi ja tunnustaa sinut jokiklaanin täydeksi soturiksi". Niin Kuohutähti naukui, painottaen erityisesti 'täydeksi soturiksi' - sitähän kolli toivoi, eikö vain? Soturiksi nousemista.

Ulpukkakuono oli ensimmäinen, joka kirkaisi Pilvikynnen uuden nimen ilmoille: "Pilvikynsi!" Naaraan ilme oli haltioitunut. Hän nautti täysin siemauksin myös vieressä istuvan kollin soturiksi nousemisesta. "Pilvikynsi! Pilvikynsi! Pilvikynsi!" Muutkin kissat yhtyvät juhlintaan. Huudot muodostivat soinnukkaan sekamelskan jokiklaanin kissojen äänistä, yhteisestä voimasta, kunnes huudot kohosivat taivaalle ja katosivat, hiipuivat pois.

Kuohutähti laskeutui alas puhujankannolta toistamiseen, tassutteli tuoreen soturin, Pilvikynnen luokse ja laski kuononsa koskettamaan soturin päälakea. Päällikkö veti kuonoonsa hengityksen mukana Pilvikynnen hajua, tuota kaislojen, parantajanpesän yrttien ja hennosti Ulpukkakuonoon sekaantunutta hajua. Äkkiä päällikön valtasi yllättävä suojelunhalu Ulpukkakuonoa kohtaan, niinkuin isälle, joka seuraa tyttäriensä kumppanivalintoja, mutta päällikkö sivuutti ajatuksen. Hän ei ollut laikukkaan naaraan isä, vaan mestari. "Pilvikynsi", Kuohutähti kuiskasi, "käytä kynsiäsi oikein. Muista, että välillä on poutapilviä, välillä myrskypilviä ja välillä ei pilviä ollenkaan". Päällikkö piti pienen tauon, huudot alkoivat vaieta, kun kolli naukui vielä hiljaa: "Muista se".


NOKISELKÄ puisteli turkkiaan hätäisesti. Aamu oli lipunut yllättävän pitkälle hänen nukkuessaan, eikä kollille ollut noussut mieleenkään, että hänellähän oli oppilas koulutettavanaan! Viime kuunnousun tapahtumat kelautuivat hänen mielessään utuisina kuvina, kun todellisuus iski vasten Nokiselkää kuin räväkät kynneniskut. Kaisla. Hänen pitäisi unohtaa Kaisla. Hänen pitäisi keskittyä oppilaaseen, antaa aralle Lummetassulle kaikki aika ja kouluttaa hänestä upea soturi. Hän ei saisi laiminlyödä nuorta naarasta Kaislan tähden. Ajatukset olivat saaneet Nokiselän karvat nousemaan pystyyn inhosta. Unohtaa muka Kaisla? Ei käy, kolli ajatteli mielensä alla. Mutta ne karvat. Hänen niskavillansa olivat edelleen pystyssä tehden kollista hurjan mörön näköisen - eihän sellainen passannut. Lummetassu säikkyisi häntä tälläisena. Nokiselkä tiesi, että hänellä oli kiire ja kolli alkoi rivakasti sukia mustaa selkäturkkiaan siloiseksi, mutta se ei ollutkaan mikään helppo homma. Nokiselkä oli laiminlyönyt itseään Kaislan lähdöstä saakka, joten turkki oli likainen ja takkuinen, eikä karva kiillellyt kuin terveellä kissalla pitäisi. Nokiselkä sadatteli itselleen mielessään, sukaisi pahimmalta näyttävät kohdat nopeasti siloisemmiksi ja lähti tassuttelemaan ulos sotureidenpesästä.

Pieni Lummetassu ei ollut vaikea huomata valkean turkkinsa takia. Nokiselkä kohisti ryhtiään näyttääkseen reippaammalta ja askelsi oppilaansa luo vinosti hymyillen. "Hyvää auringonnousua, Lummetassu", Nokiselkä naukui lempeästi oppilaalleen. "Anteeksi että tulen näin myöhään, nukuin vähän pitkään". Soturi käänsi korvansa pieneen luimuun nolostuneena - hän oli nyt jo laiminlyönyt Lummetassua myöhästymällä. Kolli kuitenkin päätti ryhdistäytyä, oli pakko kivuta ylös siitä surun kuopasta, jonka Kaisla oli hänelle jättänyt. Kirottu Kultaviima oli varmasti veljeillyt jotakin tämän tilanteen aikaansaamiseksi! Nokiselkä hymyili vinosti jälleen. "Hienoa että sinä olet valmiina jos nyt, se on reippaan oppilaan merkki".

//Taisin roolia äsken epäselvästi, mutta siis, Omenankukka ei ole emo. Aurinkokasvo ei oo pökkinyt sitä paksuisia ihan näin nopeasti kuiteskaa

Käveltyään pois leiristä ja Lummetassun luota, VEHNÄTASSU sai vihdoin haistaa vaihteeksi, jotain muutakin kuin Myrskyklaanin leirin hajua, joka tietenkin muistutti metsää, muttei kuitenkaan ollut yhtä raikas ja virkistävä, kuin tämä minkä nuori kissa saattoi nyt haistaa. Vehnätassu käveli hajamielisin askelin mestarinsa perässä katsellen samalla ympärilleen. Tietenkin hän oli välillä karannut pentuaikoinaan metsään, mutta ei hän silloin ollut tullut näin pitkälle - korkeintaan puunmitan päässä leirin sisääntuloaukosta. Silloin se matka oli tuntunut suurelta matkalta, mutta verrattuna tähän ... tämä oli aivan erilaista! Hetkeksi Vehnätassu unohti kuka oli, ja hän tuijotti vain metsään. Hän saattoi haistaa riistaa, muttei hän tiennyt kuinka lähellä sitä oli tai mikä saaliseläin se oli. Kenties myyrä tai orava? Äh, mikseivät he voineet Mahlapilven kanssa vain aloittaa suoraan metsästystä, niin tuo typerä naaras todella näkisi mihin hän pystyisi? Vehnätassu oli aivan varma, ettei hänen mestarinsa ei antaisi hänen metsästää oikeasti vielä tänään. Ajatus ei ollut kollin mieleen, mutta kai se oli vain hyväksyttävä, jos kirjava soturi niin määräisi. Ei sillä, soturioppilas aikoi kyllä protestoida mestariaan vastaan kaikin mahdollisin tavoin.  
Mahlapilvi ilmoitti oppilaalleen, että he menisivät korkeamännyille harjoittelemaan saaliin vaanimista. Ihan kuin Vehnätassu tietäisi missä suunnassa ja minkä näköisiä ne olisivat! Toki oppilas oli kuullut niistä puhuttavan, mutta ei hän koskaan pentuaikaisina retkinään niin pitkälle päässyt kulkemaan - joko hän väsyit tai sitten hänen poissa olonsa oli huomatta, ja hänet oli tultu hakemaan takaisin pentutarhaan Riekonsiiven ja sisaruksiensa luokse. Kultaturkkisen kollin teki mieli mutista Mahlapilvelle vastaan, mutta sen esti tutun kissan tuoksu. Tomutassu, niinpä tietenkin.  Pian sisar saapuikin nuoren Vehnätassun näköpiiriin, ja hänen korvansa kertoivat hänelle, että pilkullisen naaraan mestari, Sirokoipi oli oppilaansa perässä. Sirokoipi kuulosti hyvin huolestuneelta oppilaastaan, mutta miksikö? Siihen Vehnätassu ei keksinyt vastausta, mutta eiköhän se selviä pian. Soturioppilas oli saapunut Mahlapilven viereen, juuri kun Tomutassu juoksi kovalla vauhdilla hänen ohitseen. Vehnätassusta oli hassua nähdä sisarensa noin itsevarmana ja innostuneena - pentutarhassa sisar oli yleensä istunut jurona, eikä ollut lähtenyt pentuetovereidensa leikkeihin mukaan. Nyt tuo naaras kuitenkin valmistautui hyppyyn ja kolli ehti vain silmiään räpäyttää, kun sisar hihkui jo onnesta saatuaan oravan. Epäreilua! Tomutassu olisi uusista oppilaista nyt ensimmäinen joka sai saalista, vaikka sen piti olla hänen juttunsa! Vehnätassu ei ollut päässyt edes harjoittelemaan - ei sillä, että kolli sitä tarvitsisi -, kun tuo typerä karvapallo oli saanut napattua ensimmäisen saaliinsa. Mutta miksi Sirokoipi ei kuulostanut tai näyttänyt kovinkaan ylpeältä Tomutassun saalista?
Syytä kolli ei ehtinyt kuulemaan, kun Mahlapilvi halusi jatkaa matkaa kohti korkeamäntyjä. Oppilas itse olisi halunnut kysyä sisareltaan syytä, mutta antoi asian olla. Sitä paitsi, pilkullisen naaraan suoritus ei mitenkään voinut olla hyvä, jos kerran Sirokoipi häntä noin paljon torui. Niinpä Vehnätassun pitäisi nyt toimia paremmin ja saada kehuja mestariltaan, jotta voisi kiusata sisartaan sitten myöhemmin leirissä. Ei sillä, että kolli kehuja mihinkään tarvitsisi - kehuista ei ollut hyötyä soturiksi tulemisen kanssa -, mutta niistä olisi hyötyä kun haluaisi kiusata oppilastovereitaan, kuten Kettutassua ja Tomutassua. "Mahlapilvi, voisimmeko me vain jättää sen harjoittelun välistä ja alkaa saalistamaan suoraan.." kolli sanoi kävellessään mestarinsa takana ".. voisit sitten neuvoa minua, jos tarve niin vaatisi!" Noin, nyt se oli sanottu. Toivottavasti Mahlapilvi ei ottaisi nokkiinsa ja lopettaisi koko retkeä tähän, vaan rupeaisi ajattelemaan aivoillaan ja toteaisi oppilaansa ehdotuksen olevan loistava - kuten aina.


// hups, olisi pitänyt tarkistaa toi Omenankukka. korjattu on nyt kuitenki!