Hiirenkorvanajan ja Viherlehden tuulia [1]

Melodiapentu avasi kauniit ja suuret, taivaansiniset silmänsä raolleen ensimmäistä kertaa elämänsä aikana. Kaikki näytti sumealta ja epäselvältä, ja edessä näkyi vain jotain mustaa. Pieni, kermanvärinen naaras räpytteli hetken silmiään, ja näkö tarkentui tarkentumistaan, kunnes hän lopulta erotti sen jonkun mustan jutun turkiksi. Melodiapentu peruutti muutamalla vielä epävarmalla askeleella taaksepäin, ja katseli kissaa, joka omisti mustan turkin. Pentu räpytteli silmiään, jotka hämmästyksestä ja pelosta pyöreinä kuin lautaset. Miksei hän ollut aikaisemmin avannut silmiään! Tämä paikka oli paljon ihmeellisempi kun näki ympärilleen, mutta myös hyvin vieras ja turvaton. Kaikkialla oli niin avointa! Melodiapentu käänsi katseensa suuremmasta mustasta pienempiin kissoihin, joiden vierellä hän oli juuri äsken maannut. Nämäkö olivat ne, joita vasten hän oli käpertynyt, ja jotka vinkuivat päivät pitkät maitoa? Hänen vasemmalla puolellaan makaava pentu oli mustaturkkinen, aivan kuin se suurempikin kissa, jonka Melodiapentu tunnisti äänen perusteella emokseen. Melodiapennun oikealla puolella oleva pentu taas oli vaalea ja pienikokoisempi kuin se mustaturkkinen. Melodiapentu vilkaisi omiin tassuihinsa, ennen kuin kääntyi katsomaan kylkeään. Hänelläkin oli vaalea väritys! Aivan kuin sisarellaan!
Nuoren pennun kiinnostus sisaruksiinsa lopahti kuitenkin pian, kun nämä eivät muuta tehneet kuin juoneet emon nisistä. Melodiapentu kääntyi yhä hämmentynyt ilme kasvoillaan katsomaan paikkaa, jossa oli. Siellä haisi oudolta... Kovin kirkasta oli kyllä joka paikassa, olihan juuri silmänsä avannut pentu tottunut pimeyteen. Taivaansiniset silmät kiersivät uteliaina parantajanpesää ympäri ja ympäri. Kaikkialla oli kovin jänniä juttuja, joita Melodiapentu halusi päästä tutkimaan! Mitä olivat nuo tuolla pesän perällä? Entä nuo vihreät asiat? Sitten pienen naaraan päähän nousi hyvin oleellinen kysymys, ja hän kääntyi kysyvänä katsomaan emoaan. Pentu piti kuningatarta kauneimpana kissana koko maailmassa. Tällä oli ihanat siniset silmät,( Melodiapentu halusi ehdottomasti samanlaiset) ja todella kaunis musta turkki! Vaalea pentu oli hiukan kateellinen veljelleen, sillä tämä jakoi emon kanssa samanvärisen turkin. Onneksi Melodiapentu ei ollut pentueesta ainoa vaalealla turkilla! Ajatuksien keskellä hän oli jo melkein unohtanut kysymyksensä ja kääntynyt uudestaan ihmettelemään kaikkea, kun se taas nousi hänen mieleensä.
"Kuka minä olen? Ja kuka sinä olet?" Pennun pehmeä ääni halkoi ilmaa ensimmäistä kertaa. Hän räpäytti silmiään kysyvästi pieni häntä heilahtaen. "Miksi olemme täällä? Ja keitä nämä ovat?" Melodiapentu jatkoi kysymysten tulvaansa ja tarkoittaen näillä sisaruksiaan. Melodiapentu käveli lähemmäs mustaa pentua, ja oli vähällä kompastua omiin jalkoihinsa. Hän tönäisi kuonollaan veljeänsä, joka vain käänsi kylkeään. Melodiapentu kallisti päätään. Mitä tuokin tarkoitti? Hän läpsäisi veljensä mustaa häntää käpälällään, enne kuin vetäytyi tuijottamaan. "Lopeta", musta kollipentu mutisi turhautuneena ja ojensi mustia käpäliään, ennen kuin tuli taas hiljaista. "Herää! Katso mitä täältä löytyy!" Melodiapentu maukui kiivetessään veljensä päälle innoissaan. Tämä vain avasi vaaleanpunaisen suunsa haukotukseen, ennen kuin liikahti niin että Melodiapentu putosi takaisin maahan. Vaalea naaras pyöräytti kyllästyneenä silmiään, ennen kuin kääntyi sisarensa puoleen. "Herätys!" hän naukaisi pehmeällä äänellään suhteellisen kovaa, tönäisten sisarensa kylkeä kuonollaan. Mikseivät he voineet nousta pitämään Melodiapennulle seuraa? Mikseivät he halunneet nähdä tätä jännää, uutta paikkaa?! Pimeydessä tepastelu ja kömpiminen tuntui tähän verrattuna niin tylsältä, vaikka Melodiapentu oli pitänyt siitä silloin, pakko myöntää.



//Tää ei oo ainakaan pituudella pilattu :3

AURINKOKASVO räpäytti väsyneitä, syksyisen heinän kullansävyisiä silmiään. Hänen katseensa tutki uteliaana aukiolle heräävien kissojen reaktioita, kolli tiesi ettei hän ollut yhtä hyvässä kunnossa kuin olisi voinut olla. Nukkumattoman yön jäljiltä hänen karkea turkkinsa oli takkuinen kuin takiaispesässä leikkineellä pennulla, hänen kasvonsa olivat itkemisestä ja murehtimisesta synkät kuin sadepilvet. Hän yritti näyttää vahvalta, aurinkoiselta kuin turkki jonka mukaan hänet oli nimetty. Maitojuovan mahlanruskella värillä sävytetty kuono kurkkasi ulos pentutarhan lämmöstä, naaras nuuhkaisi ilmaa kuin vaarojen varalta ja nyökkäsi sitten kepeästi. ''Ei, pysykää te pesässä- Minttupentu ja Tuulipentu, katsokaa Kiurupennun perään'', kuningattaren äänensävy oli lempeä ja rauhallinen, kuten aina hänen puhuessaan pennuilleen mutta nyt Aurinkokasvo erotti siihen sekoitetun huolen.
Karpalokuono liittyi Maitojuovan seuraan, kyljetysten naaraat kipittivät aikaiseen klaanikokoukseen.  Aurinkokasvo siristi silmiään, hopeaturkkinen nokisävyin laikukas Peuratassu loikki klaanikokoontumiseen kissavirran seurassa- mutta missään vaiheessa päällikkö ei nähnyt hänen lähtevän oppilaidenpesältä. Oliko Peuratassu ollut leirin ulkopuolella? Kolli pudisti päätään, hänellä oli suurempia huolia kuin nuoren naaraan öiset seikkailut niityillä...jos ne jatkuvat, hän sanoi itselleen, silloin puutun asiaan.
Saarnihäntä, vaaleanharmaa juovikas kolli soluttautui kissojen joukkoon. Hänen vanhat, saarnenvihreät silmänsä huokuivat viisautta ja myötätuntoa joka sai Aurinkokasvon värähtämään, oli kuin kolli jo tietäisi mitä oli tapahtunut. Kullakeltainen nielaisi, hän avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta ensimmäinen yritys valui pois kuin heikon lehden päälle liukunut sadepisara. Tulivästäräkki kipitti viimeisten kissojen joukossa aukiolle, kirjava kolli silmäili ympärilleen etsien paikkaa josta voisi kuulla selkeämmin Aurinkokasvon sanat. Soturin korvat värähtivät, hän huomasi nuoren oppilaan Kirsikkatassun ja päätti liittyä hänen seuraansa. Aurinkokasvo tiesi että hän ja Kirsikkatassu olivat olleet läheisissä väleissä Kärppäaaltoilun, Tulivästäräkin sisaren ja Kirsikkatassun kuoleman jälkeen.
Kylmä, avoin tuuli tanssi aukiolla syösten auringonlämmön kauas hänen turkistaan. Hänen kurkkuaan kivisti, mutta hänen oli kerrottava uutiset klaanille tässä ja nyt. He olivat jo kokoontuneet tänne, hän ei voisi enää perääntyä ja vakuuttaa kaiken olevan hyvin. Se olisi ollut vale. ''Hyvää huomenta Tuuliklaani'', Aurinkokasvo hymyili raukeasti, äänessään surun säväyttämä värinä. ''Olen pahoillani, että kutsun teidät kesken aamurutiinienne...mutta haluan, että koko klaani on paikalla kuulemassa''. Pandakynsi painautui vasten Multakuoriaista, hänen painonsa lepäsi valppaana valkeissa etutassuissaan, hän ei halunnut horjahtaa pienikokoisen kilpikonnakuvioisen päälle. ''Me kaikki tiesimme että Risatähti on ollut pitkään sairaana, viime yönä...hän nukkui pois, rauhallisesti ja tuskattomasti'', Aurinkokasvo antoi sanojen valua suustaan niitä haarukoimatta. Nyt se oli tehty. Nyt he tiesivät.
Saarnihännän surunulvaisu oli ensimmäinen ääni, jonka Aurinkokasvo kuuli henkiään haukkovasta kissajoukosta. Vaaleanharmaa soturi kietaisi häntänsä käpäliensä ympärille, katsoen Aurinkokasvoa tavalla jota hän ei voinut tulkita. Oliko hänen katseessaan pelkoa? Oliko se surua? Mitä! Mitä sinä yrität minulle kertoa! ''Sinustako tulee nyt päällikkö? Ethän sinä voi edes kävellä!'', Tulivästäräkki karjaisi, hän nousi käpälilleen turkki järkytyksestä pörröisenä. Hänen äänensävynsä oli pisteliäs, julma ja rehti. Aurinkokasvo luimisti korviaan, ''Vie aikaa, että voin taas tehdä asioita kuten normaalit soturit-'', hän aloitti rauhallisesti, kärsivällisesti Tulivästäräkin kommentista huolimatta mutta hänet keskeytti toinen ääni. ''Et sinä ole soturi, vaan päällikkö'', Kirsikkatassu sylkäisi, hänen sanoissaan ei ollut vihaa tai katkeruutta. Se oli vain kylmä toteamus.


PILVIKYNSI virnisti lempeästi Kuohutähden valitsemalle nimelle, se tuntui mukavalta hänen maistellessaan sitä kielensä päällä. Kolli säpsähti nimensä arvioinnista, Ulpukkakuonon kirkaisu kaikui hänen päässään. Kuinka yksi naaras kykeni huutamaan noin? Kolli räpäytti silmiään, vaikka nimi oli kaunis ja yksinkertainen, se tuntui vieraalta. Klaanin hurraahuudot tuntuivat kuuluvan jollekin toiselle, ei hänelle. Pilvikynnelle, kolli ajatteli silmät pyöreinä ihmetyksestä. Uskalsiko hän kutsua itseään sillä nimellä? Oliko hän valmis soturiksi? Aivan varmasti...tätähän hän oli halunnut kuita, ja nyt hän oli saavuttanut sen Ulpukkakuonon rinnalla.
Nimensä ansainnut soturi oli haltioitunut vieraan tuntuisesta tilanteesta, tuntuiko jokaisesta tältä? Jokainen joka sai nimensä, valtasiko hänenkin turkkinsa auringonsäteitä voimakkaampi helpotuksen tunne? Veden solina vasten Jokiklaanin lerin rajoja tuntui unen säveltämiltä soinnuilta, Pilvikynsi. Onnentoivotukset Kuohutähden valitsemalle soturinimelle raikuivat yhä ilmassa päällikön kävellessä tuoreimman soturinsa vierelle, hänen turkkinsa tuoksui aamulta, kosteiden kastepisaroiden ja kaislojen silittämä karva toi Pilvikynnen takaisin haaveidensa poluilta.
Kuohutähden kuiskaamat sanat lähettivät viileät viimat seikkailemaan hänen turkkinsa karteilla, mitä päällikkö tarkoitti? Jokainen lihas värähti ja jännittyi valppaina vasten hänen pitkää turkkiaan, auringonvalo korosti hänen lihastensa tasaväkistä kamppailua. Jokainen tykyttävä liha repi häntä eri suuntiin, hän olisi halunnut juosta karkuun, hän olisi halunnut katsoa Kuohutähteä silmiin kasvoillaan itsevarma ilme. Hän olisi halunnut vakuuttaa tekevänsä kuten päällikkö pyysi, mutta miten hän kykenisi? Mitä Kuohutähti tarkoitti pahaenteisillä sanoillaan...tiesikö hän Kermakuiskauksesta? Olisiko mahdollista, että Tähtiklaani oli kertonut hänelle missä Pilvitassu oli kynsinyt koulutuksensa läpi?
Pilvikynsi nielaisi, hänen kurkkunsa tuntui kuivalta ja hän pelkäsi kielensä raapivan Kuohutähden lapaa kuin autiomaan kivipinta. Hän olisi halunnut vastata sanoilla, jotka olisivat saaneet Kuohutähden vakuuttuneeksi. Hän olisi halunnut luvata, että kunnioittaisi hänen lausumiaan sanoja. Hän lupaisi käyttää kynsiään oikein, sen hän olisi halunnut sanoa, mutta olisiko se vale? Kolli nyökkäsi epävarmasti, hän ei saanut sanoja suustaan. Hän oli vaiti kuin saalistajalta piiloitteleva jänis, valmiina puollustamaan itseään ja pakenemaan jos tarve vaatisi. Kuohutähti perääntyi hänen luotaan, soturi pakottautui pitämään itsensä tyynenä. Hän ei saisi näyttää syylliseltä eikä pelokkaalta...hänen täytyi näyttää ylpeältä nuorelta soturilta.


MAHLAPILVI antoi tassujensa kuljettaa häntä keveästi pitkin tuttua maastoa, hänen käpälänsä varoivat liukkaita kivipintoja, hänen häntänsä soi hänelle tasapainoa ylittäessään kapeaa juurisiltaa. Naaras sukelsi reviirin läpi reippaana kuin olisi seurannut saaliseläintä, hänen korvansa nousivat valppaina pystyyn. Hän kuunteli metsän ääniä, rastas heitti ilmoille väkinäiset sointunsa. Heinät rapisivat, Mahlapilvi päätteli sen olevan tuulen aiheuttamia sointuja huijatakseen heitä saaliseläimen olemassaolosta. Mahlapilvi katsoi nuoreen kolliin, Vehnätassuun. Kollin sanat kuullostivat itsevarmoilta, mutta niissä oli vivahdus pelokkuutta. Naaras päätteli sen johtuvan siitä, ettei lausetta ollut kenties tarkoitettu ehdotukseksi.
Mahlapilvi kallisti uteliaana päätään, hän oli tarkka, hän huomasi kyllä että Vehnätassu olisi ollut valmis metsästämään. Hän tiesi että kolli saisi hiiren kiinni jo osaamillaan vaanimistaidoilla, mutta naaras ei voinut olla nauramatta oppilaan pentumaiselle ehdotukselle. Jokainen oppilas kuvitteli kykenevänsä metsästämään heti ensimmäisellä reissullaan, Mahlapilvikin oli kuvitellut astuessaan ensimmäistä kertaa pitkin jo tutuksi tulleita maisemia. ''Vehnätassu-'', hänen äänensä oli napakka, hän halusi tehdä selväksi jo oppilaan nimen lausumisella ettei ollut hänen kanssaan samaa mieltä. ''-tiedän että osaat vaanimisasennon, ja tiedän että jos metsästämisessä olisi kyse vaanimisasennosta saisit kiinni saalista'', Mahlapilvi hymyili lempeästi, hän olisi halunnut istuutua maahan ja kertoa kollille miten väärässä hän oli, sen sijaan hän päätti näyttää sen.
''Tulehan, mennään pienelle retkelle niin minä kerron sinulle jotakin''. Naaras tiesi että suunnanmuutos tuntui Vehnätassusta varmasti turhauttavalta, metsästysharjoituksetkin olisivat parempia kuin kävely, niinhän oppilas varmasti ajatteli eikö vain? Mahlapilvi pudisti päätään huvittuneena, kyllä kissat osasivat aina yllättää häntä. Soturitar loikkasi pois tallatulta tieltä, he eivät menisi korkeamännyille, eivät aivan hetki. Pitkä ruohikko kahisi vasten hänen käpäliään, se oli ääni joka kaikui metsässä jatkuvasti. Tuuli kiharsi heinänkorsia, siveli ruohomattoja ja rapisutti aluskasvillisuutta. ''Saalistamisessa ei ole kyse ainoastaan vaanimisasennosta ja hienoista hypyistä-'', naaras aloitti lempeästi, sivellen vehreää ruohoa hännällään, ''-itse asiassa, hienoa vaanimisasentoa tärkeämpää on oppia tuntemaan ympäristö jossa metsästät''.
''Haluatko leikkiä hippaa?'', Mahlapilvi virnisti leikkisästi. Hän muisti oman koulutuksensa Kiviturkin kanssa, Vehnätassun vakavamielinen isä ei olisi ikipäivänä sallinut hipan leikkiä kesken kirkkaan päivän, mutta Mahlapilvi ei ollut Kiviturkki. Hän ei ollut kuten mestarinsa, hänellä oli omat metodinsa joiden kautta hänestä oli tullut se soturi joka hän on. Hippa, pentumainen leikki jota vain nelikuiset pelasivat, niinhän kaikki ajattelivat mutta kuka uskoisikaan että Mahlapilvi tiesi toisin? ''Minä juoksen karkuun, sinä otat kiinni- leikki alkaa...nyt!'', soturitar loikkasi kaatuneen puun yli kuin jänöjussi, ''-jos sinä saat minut kiinni, pääset metsästämään!''. Haasteen heittäminen leikkiin, Mahlapilvi oli varma että se jos jokin saisi oppilaan kilpahengen heräämään, jos hän oli yhtään emoonsa tullut!
Naaras piti mielessä että Vehnätassu oli vasta nuori oppilas, hän ei voisi juosta kollia karkuun ketunmittojen etäisyydelle. Mahlapilvi vilkaisi taakseen korvat värähtäen, innostuneisuus huokui hänen turkistaan kirpeinä aaltoina, tämän päivän jälkeen Vehnätassu osaisi kulkea Jokiklaanin rajalle ja takaisin juosten ja silmät suljettuina!




Vanhojen lautojen narahdus kaikui autiossa ladossa, naaraan väsyneet käpälät painautuivat heikosti vasten kultaisiin heiniin verhottua lattiaa. Hänen askeleensa olivat hitaita ja heikkoja, kuin jokainen niistä olisi vaatinut kaikki ne voimat jotka vielä kiristivät hänen lihaksiaan. Auringonvalo säteili hopeisina juovina katonrajan läpi, sadepisarat kimmelsivät lautojen läpi puskevissa voikukanlehdissä. Ilma oli viileä, ja valkea usva kummitteli yhä kaukaisilla pelloilla päivämatkojen päässä hänen olinpaikastaan. Täällä ei ollut peltoja eikä kaupunkeja, tässä tuntemattomassa metsässä kaikuivat ainoastaan yksinäisen korpin tuskaiset huudot.
Naaras asettui makaamaan märkien heinien päälle, hänen vaaleanpunainen, kuiva kielensä nuoli matkan jäljiltä arkoja polkuanturoita. Hän värähti, vaaleanpunainen pinta oli verestävä ja naarmuilla, mutta hän tiesi ettei voinut lopettaa matkantekoa kipeiden polkuanturoiden takia. Kun aurinko jälleen laskisi mailleen, hänen olisi käytettävä yön viileys hyväkseen ja matkattava jälleen eteenpäin. Hän huokaisi, räpäyttäen väsyneitä silmiään. Hän ei enää tuntenut koti-ikävää, hän ei kaivannut synnyinklaaniaan eikä sen pehmeitä sammalpetejä. Hänen ei tarvinnut herätä jokaisena aamuna tietäen, että hänellä oli paikka johon hän kuului. Paikka jota hän suojelisi viimeisen hengenvetoonsa...
Kaislan kurkusta karkasi matala murina, kielelle noussut veri maistui rautaiselta. Hän sylkäisi sen pois, vaikka veri oli hivuttautunut hänen kielensä päällä lepäävään sylkeen jo päiviä, hän ei voisi sanoa olevansa tottunut sen epämukavaan makuun. Hän pudisti päätään, hän ei kaivannut entistä elämäänsä. Se elämä oli kääntänyt hänelle selkänsä, vaikka naaras oli asettanut henkensä pelastaakseen heidät kaikki. Jos hän ei olisi palannut takaisin, Kiviturkki olisi yhä siellä. Hän olisi jatkanut heidän klaanitovereidensa tappamista, yksi kerrallaan eikä kukaan olisi koskaan saanut tietää syytä. Silmitön raivo poltti hänen turkkiaan, vain silmänräpäys sitten hän olisi tehnyt mitä vain, toinen silmänräpäys, hän olisi ollut valmis antamaan anteeksi, mutta nyt...
Hän olisi ollut valmis viiltämään heidän kurkkunsa auki, silkasta kostonhalusta. Se ei ole heidän syynsä, heikko järjenkieli kertoi hänen ajatustensa usvaisilla nurmilla. Kaisla pudisti päätään, tämä oli heidän syynsä, tämä oli-! ''Kaisla, sinä muriset'', lempeä ääni kuiskutti hänen korvalleen. Se kutitti, Kaisla huitaisi turkkiaan käpälällään karistaakseen inhottavan tunteen. ''Tiedän, jos et huomannut eilen, minä melkein kuolin- minulla on oikeus murista'', ruskeaturkkisen luopion ääni oli pistävä, syyttävä. Hänen seurassaan istuvan naaraan silmät välkähtivät myötätuntoisesti, ''Minä tiedän, mutta sinun täytyy nousta seisomaan- meidän täytyy etsiä yrttejä sinun haavoihisi etteivät ne tulehtu''.
Kaisla tiesi että hän oli oikeassa, niinpä hän nousi seisomaan vaikka kipu leimahti liekkien lailla hänen uupuneissa lihaksissaan. ''Hyvä, minä löysin paikan josta saamme kultapiiskua, tulehan jo!''. Kaisla nyrpisti kuonoaan turhautuneena, ''Sinä se olet aina menossa, muista että vain yksi meistä on haavoittumaton'', vaikka naarasta kismitti seuralaisensa pirteys, hänen äänensävyssään oli leikkissä vivahdus. Kissa virnisti huvittuneesti, hän käveli Kaislan vierelle vaikka olisi halunnut antaa käpäliensä johdattaa hänet löytämälleen yrttiaukiolle. Kaisla nuolaisi kyljessä ammottavaa haavansaa, katsoen vihersilmäisen naaraan suuntaan kuonollaan huomaamaton hymy. ''Luuletko, että löydämme häntä koskaan?'', luopion ääni oli hiljainen kuiskaus, ''-Phylliksestä ei ole kuulunut mitään, voisiko hän olla kuollut?''. Lempeä naurahdus pyrähti ilmoille kuin pakeneva lintu, ''Enpä usko että hän on kuollut, miksi sinä kysyt?''. Kaisla virnisti ja pudisti päätään, ''Ei syytä, unohda- ja Rastasturkki, jos sinä haluat voit ottaa etumatkaa, kyllä minä pysyn perässä''.


// *ilkeää naurua*

Sumuvarjo ei voinut uskoa korviaan, vaikka olikin tämän jo aavistanut Aurinkokasvon näyttäytyessä koko klaanille klaanikokouskutsun yhteydessä. Risatähti oli kuollut! Kolli ja koko muukin klaani oli toki tiennyt klaanipäällikön sairastelleen paljon, mutta soturi oli ainakin uskonut, että hän olisi parantunut. Tuuliklaanin huonoksi onneksi, näin ei käynyt. Se tietenkin luonnollisesti tarkoitti, että Aurinkokasvosta tulisi klaanin päällikkö, hän saisi yhdeksän henkeään ja -tähti päätteen. Mutta kenet Aurinkokasvo ottaisi varapäällikökseen - kuten monet klaanilaiset kovaan ääneen protestoivat, Aurinkokasvo oli kuitenkin rampa, eikä mitenkään voisi suorittaa päällikön tehtäviä täydellisen normaalisti, vaikka niin sanoisi. Varapäällikön piti luultavasti siis olla nuori, hyvä kuntoinen ja vastuullinen. Sumuvarjo vilkaisi ympärilleen. Kuka tahansa häntä ympäröivistä sotureista saattaisi olla Tuuliklaanin seuraava varapäällikkö. Ainoa kissa, josta ei saisi tulla varapäällikköä oli Sumuvarjon mielestä Hiutaltanssi. Vaikka naaras olikin nuori, hänellä oli oppilas ja hän oli nokkela, hänestä ei saisi tulla varapäällikköä kollin itsensä takia - niin itsekästä kuin se olikin -, sillä se veisi mahdollisuuden heiltä kahdelta. Soturi oli vaistonnut, että naaras piti hänestä edes puolet sen verran, kuin hän itse piti naaraasta. Sumuvarjo vilkaisi vierellään istuvaa (?) Hiutaltanssia ja hänen hengityksensä terävöityi. Ei, Hiutaltanssista ei saisi tulla Tuuliklaanin uutta varapäällikköä.
Nyt kolli havahtui ajatuksistaan ja kiinnitti huomiota ympäriltään tulevista protestoinneista. Osan mielestä Aurinkokasvosta ei voinut todellakaan tulla päällikköä Tuuliklaanille, osa taas näytti hyväksyvän olemalla hiljaa tai sitten he eivät vain tienneet miten reagoida tapahtuneeseen. Lopulta Kirsikkatassu sanoi kylmän totuuden kaikille, välittämättä muiden protestoinneista: Oli Aurinkokasvo rampa tai ei, hänestä tulisi seuraava klaanipäällikkö. Sumuvarjo astui eteenpäin ja lausui kuuluvalla äänellä, puhuen niin Aurinkokasvolle henkilökohtaisesti, kuin yleisesti kaikille Tuuliklaanin kissoille: "Koska lähdet noutamaan yhdeksää henkeäsi?" Soturin ei ollut tarkoitus olla töykeä, mutta hän uskoi asioiden alkavan sujua paremmin, kun Aurinkokasvo olisi käynyt tapaamassa Tähtiklaania Korkokivillä. Tämän jälkeen kenellekään klaanin kissalla ei kuuluisi olla valtaa protestoida Aurinkokasvon päällikkyyttä vastaan - Tähtiklaanihan olisi hyväksynyt tulevan päällikön virallisesti Tuuliklaanin päälliköksi.

VEHNÄTASSU ärsyyntyi mestarinsa vastauksesta. Luuliko naaras todella, ettei hänen oppilaansa tiennyt, että saalistuksessa oli kyse muustakin kuin vaanimisesta? Pitikö soturi häntä vieläkin hiirenaivoisena pentuna, joka kuuli ensimmäistä kertaa mitä saalistus on? Jos luuli, Vehnätassu ei tiennyt pitäisikö hänen huutaa mestarilleen vai lähteä paikalta. Asiaa ei tietenkään voinut kysyä Mahlapilveltä itseltään, sillä se paljastaisi Vehnätassun loukkaantuneen mestarinsa sanoista - eikä se tietenkään sopisi Myrskyklaanin parhaalle soturioppilaalle! Sen sijaan hän tyytyi vain mutisemaan hiljaa itsekseen liudan nimiä, joilla olisi halunnut kutsua naarasta juuri tällä hetkellä. Kolli hämmästyi seuraavassa hetkessä mestarinsa ensinnäkin äänen sävyn muutosta ja ylipäätään suunnitelman muutosta. Eivätkö he menisikään harjoittelemaan sitä typerää saalistusta? Lähtisivätkö he nyt vain seikkailemaan Myrskyklaanin reviirillä, kuin pennut konsanaan? Ota nyt selvää tuosta soturittaresta! Hänen ajatuksensa muuttuivat kuin tuuli. Miksi hän oikein olikaan saanut tuon naaraan mestarikseen? Vehnätassu kuitenkin lähti Mahlapilven perään syvemmälle metsään, pois kissojen tallaamalta polulta. Ruohikko, jonka keskelle he nyt astelivat, oli hieman kosteaa jo hyvin sulaneesta lumesta ja se kutitti, mutta myös raapi epämiellyttävästi hänen vatsaansa. Ruohikosta lähtevä kahina täytti korvat, eikä hän voinut kuulla enää omia askeliaan, jotka tallautuivat maahan askel askeleen perään kollin seuratessa mestariaan. Yht'äkkiä Mahlapilvi pysähtyi ja kääntyi (?) kohti oppilastaan. Vehnätassu suorastaan tyrmistyi mestarinsa ehdotuksesta leikkiä hippaa. Hippaa? Oliko naaras syönyt variksenruokaa, kun kerran käyttäytyi noin kummallisesti? Kollin tyrmistynyt ilme näkyi varmasti Mahlapilvelle, joka katsoi häntä hymyssä suin. Nuori kissa ei edes ehtinyt aloittaa vastalausettaan, kun punakilpikonnakuvioinen naaras ilmoitti pelin alkavan ja lähti juoksemaan entistä syvemmälle ruohikkoon. Vehnätassu jäi aluksi vain seisomaan kosteaan ruohikkoon ja katselemaan mestariaan hyvin tyrmistyneenä, kunnes Mahlapilvi huusi hänelle, etteivät he metsästäisi hetkeäkään, ellei Vehnätassu saisi häntä kiinni. Kilpailuvietti jyräsi nyt kaikki muut tunteet. Tietenkin kolli saisi hänet kiinni! Vehnätassulla oli juoksuun sopivat pitkät etutassut, joilla hän saisi pitkällä menevän mestarinsa kiinni. Niinpä Vehnätassu lähti juoksemaan mahdollisimman lujaa naaraan perään. Veri kohisi hänen korvissaan, tassut löivät maata tiuhaan tahtiin ja näkökenttä oli tarkentunut vain edessä juoksevaan Mahlapilveen. Nyt hän ei saisi kompastua tassuihinsa missään nimessä! Kissan onneksi näin ei käynyt ja pian hän saavutti mestariaan. Mahlapilven katsoessa eteenpäin (?), Vehnätassu päätti ponnistaa naaraan niskaan. Hän otti välimatkaa vielä lyhyemmäksi, kunnes oli ketunmitan päässä kohteestaan. Vehnätassu jännitti lihaksensa niin hyvin kuin osasi juostessaan, koukisti lonkkiaan ja ponnisti. Ilmassa ollessaan kolli yritti kohdistaa hyppynsä suoraan naaraan selkään, mutta valitettavasti hyppy myöhästyi hieman ja hän laskeutui mestarinsa hännän päälle (?). "Sainpas!" kolli hihkui riemuissaan. Nyt hän pääsisi edes harjoittelemaan metsästystä, eikä hänen tarvitsisi leikkiä Mahlapilven kanssa kuin pennut pentutarhassa.


PEIPONKUJERRUS katseli hymyissä suin pentuaan, joka oli jo avannut silmänsä. Tuo näytti niin erehdyttävästi Haikulta, silmiään lukuun ottamatta, että kuningattaren sydäntä riipaisi. "Sinä, kultaseni olet Melodiapentu, ja minä olen Peiponkujerrus - sinun emosi" naaras naukui ja yritti vetää pennun lähelleen tummalla hännällään, mutta Melodiapentu ehti jo siirtyä kiusaamaan tummaa veljeään. "Me olemme Myrskyklaanissa, parantajan pesässä. Ja tuo, jonka päällä sinä hypit, on veljesi Harmoniapentu. Toisella puolellasi on sisaresi, Rytmipentu. Olette kaikki kolme turvassa" Viimeisen lauseen tumma kuningatar lausui hiljempaa, jottei juuri silmänsä avannut naaraspentu ihmettelisi. Peiponkujerruksen silmiin nousi pari kyyneltä, mutta naaras räpytteli nopeasti pois. Sen sijaan naaras katseli kahta pentua, jotka makasivat hänen kylkeensä painautuneina. "Hei pienokaiset" hän naukui. Kollipentu oli jo väittänyt vastaan sisarelleen, eli tuo siis jo ymmärsi tästä todellisuudesta jotain. Toinen naaraspennuista, kaikkein pienin, ei kuitenkaan näyttänyt minkään laisia merkkejä puhumisesta tai silmien avaamisesta. "Avatkaas molemmat silmänne, niin saatte nähdä millaiseen paikkaan olette syntyneet. Ja sisarenne saisi myös teistä seuraa.." Peiponkujerrus katsoi Melodiapentua pilke silmäkulmassaan "..hän kun niin kovasti haluaisi lähteä tutkimaan tätä paikkaa". Nyt kollipentu nousi istumaan ja avasi pienen suunsa. Suusta pääsi suuri haukotus, jonka loputtua kollin silmät aukeutuivat räpytellen. Pentu räpytteli ihmeissään sinisiä silmiään. Näytti siltä, että ainakin kahdella kolmesta pennusta olisi saman väriset silmät kuin Peiponkujerruksella itsellään. Kollipentu katseli ensin emoaan ja sitten siirsi katseensa toista naaraspentua tökkivään sisareensa. "Hei Harmoniapentu. Olen emosi Peiponkujerrus" naaras naukui ja nuolaisi Harmoniapennuksi nimettyä, joukon ainoaa tummaa pentua. Harmoniapentu ei pitänyt tästä vaan huitaisi avuttomasti käpälällään emoaan kasvoihin. Peiponkujerrus säikähti ja hänen karvansa nousivat pystyyn. Harmoniapentu katsoi häntä säikähtäen, myös Melodiapentu ja vielä syömässä oleva Rytmipentu säpsähtivät. "Antakaa anteeksi" naaras naukui hädissään ja yritti rauhoitella Rytmipentua, joka uikutti avuttomasti kadotettuaan emonsa nisän, mutta Peiponkujerrus päätti nuorimmankin pennun saaneen nyt tarpeeksi maitoa tältä erältä. Hän otti kiinni Rytmipennun vaaleasta niskanahasta ja nosti tämän etutassujensa väliin sukiakseen naaraan pentukarvaa. Tumman kuningattaren karhea kieli lipoi Rytmipennun päätä, mutta pentu ei reagoinut siihen muuten kuin inahtamalla. Oliko Rytmipennulla jokin hätänä, kun tuo ei meinannut puhua sanaakaan tai avata silmiään. Melodiapentu ja Harmoniapentu katselivat vieretysten emoaan ja vaaleaa sisartaan ihmeissään. Molemmat näyttivät Peiponkujerruksen mielestä erehdyttävästi Haikulta auringon osuessa parantajan pesän suuaukolta pentujen selkään. Kuningatar lopetti Rytmipennun sukimisen, joka vain inahti ja käpertyi emonsa etutassujen väliin nukkumaan kerälle. Sen sijaan, että pentu olisi saanut jäädä levollisesti emonsa lämpöön, tuo joutui kuitenkin tyytymään sammalpedistä huokuvaan lämpöön Peiponkujerruksen noustessa seisomaan. Hän venytteli, jonka jälkeen otti molempia jo silmänsä avanneita pentuja niskanahasta kiinni jä lähti tassuttelemaan hieman haparien askelien kera kohti pesän suuaukkoa. Hän halusi löytää Myrskyklaanin parantajan ja varmistaa tältä, että Rytmipennulla olisi kaikki hyvin. "Päästä meidät alas! Haluan alas nyt!" Harmoniapentu marisi tyytymättömyyttään, kun naaras pysähtyi parantajan pesän suuaukolle katselemaan Myrskyklaanin leiriä hetkellisesti. Hän yritti Nuppulehden lisäksi nähdä Käenkellon sekä kaksi tuoretta soturioppilasta; Yökkösen ja Lumpeen, joille oli edellisenä päivänä kertonut tarinaansa. "Selvä sitten" naaras huokaisi ja laski kaksi kiemurtelevaa pentua jalkoihinsa. Pennut tuuppivat hetken toisiaan, kunnes leiri sai heidän mielenkiintonsa. "Emo, keitä nuo ovat? Mikä paikka tämä on?" kysyi Melodiapentu kiinnostuneena, suuret silmät ammollaan hämmästyksestä. Peiponkujerrus vilkaisi pentujaan ja siirsi katseensa takaisin leiriin. "Nuo ovat klaanitovereitanne ja tuo on Myrskyklaanin leiriaukio" hän naukui hajamielisesti. Hän tunsi pienten kynsien iskeytyvän hänen tummaan turkkiinsa ja pian hän kuulikin ähkäisyjä, kun Harmoniapentu halusi ehdottomasti kiivetä emonsa selkään. Melodiapentu yritti veljensä perässä, mutta kuningatar nappasi tuon niskanahasta ja siirsi vaalean pennun takaisin etutassujensa eteen. "Yksi kerrallaan" Peiponkujerrus naukui ja nuolaisi tyttärensä päälakea. "Mitä me odotamme? Miksemme me mene tuonne kaikkien muiden kissojen luokse?" Melodiapentu kysyi kiinnostuneena ja oli selkeästi valmis rynnistämään Myrskyklaanin kissojen keskelle. Kuningatar pudisti päätään ja lausui lempeästi molemmille pennuilleen: "Ei, me odotamme tässä, että jos joku huomaisi meidät"

OMENANKUKKA painoi kyntensä maahan, jottei olisi rynnännyt kissajoukon halki siivottomana kuin mokoma oppilas. Naaraan kasvot vääntyivät vihaa ja epäluuloa värähtelevään irvistykseen. "Mitä tämä on olevinaan?!" hän karjaisi heti Tulivästäräkin perään, vaikka soturitar tiesi kuulleensa oikein. Ei Risatähti voinut olla kuollut, eihän? Aurinkokasvosta ei saisi tulla päällikköä. "Miksi..!" Omenankukan äänestä ei saanut selvää mitä tunnetta se kuvasti. Suriko naaras Risatähteä vai syyttikö hän tähtiklaania vai oliko hän raivostunut itselleen? Ei Aurinkokasvosta voinut tulla päällikköä! Ei vain voinut! Juuri, kun Omenankukka oli ajatellut, että hän olisi valmis asettumaan aloilleen pelkäämättä Rontin palaavan mieleensä, kun Aurinkokasvo katsoi tai kosketti häntä - tuosta kissasta, josta hän erittäin paljon piti (jopa rakasti, mutta sitä hän ei halunnut itselleen myöntää) nousisi päällikkö. "Et voi! Sinä olet rampa!" Laikukas soturitar puri hampaansa yhteen ja painautui kyyryyn. Omenankukka nieli loput ulos pyrkivistä sanoista, solvauksista tähtiklaanille. Vai vielä päällikkö! Hän kirosi mielessään, en minä halua tyytyä olemaan ainoastaan päällikön kumppani. Päällikön pitäisi huolehtia klaanista, kaikista kissoista nummilla. Ajatus oli Omenankukalle sietämätön. Eikö hänen olisi pitänyt olla iloinen Aurinkokasvon...tähden puolesta. Omenankukka puisteli päätään, ärähti itsekseen jotain selittämätöntä ja kiepahti kannoillaan. Naaras asteli ulos leiristä selvittämään omia ajatuksiaan, joita hän myös itse pelkäsi. Milloin minussa on tullut näin mustasukkainen? Hän puri hampaita kovemmin yhteen.

HIUTALTANSSIN hymy karisi naaraan kasvoilta pois kuin lehdet puista lehtisateen aikana. Hän voihkaisi hiljaa kuullessaan suru-uutisen. Jo kolmas kuolema tähän kuuhun! Ensin kaunis Kärppäaaltoilu, sitten parantajamme Setriväre ja nyt Risatähti. Valkoinen naaras räpäytti sadeveden värisiä silmiään anteeksipyytävästi Aurinkokasvolle. Rellitassu hänen vieressään kuului hengähtävän myös. Hiutaltanssi ei tiennyt oliko se kunnioittava osaanoton huokaisu vai pitkäveteisyyden tuhahdus, mutta naaras ei kiinnittänyt huomiota häneen, vaan kissajoukkion seustalla istuvaan Savukieloon. Nuori savunharmaa parantaja tuijotteli vaitonaisena tassujaan. Hän syyttää itseään tapahtuneesta, Hiutaltanssi oivalsi.

Mahlahäntä tassutteli kaatuneen puunrungon luokse kannatellen itseään ylväästi. Vaikka Mahlahännän ylväys puhuikin vahvaa kieltä, kollin sinivihreissä silmissä paloi lohduton liekki. "Missä hän on? Tahdon nähdä hänet", Mahlahäntä naukui selkeästi tarkoittaen Risatähteä. Soturi oli klaanin vanhimpia sotureita ja ehkäpä hän tunsi Risatähden hyvin. Hiutaltanssi kuitenkin epäili sitä, sillä Risatähti oli aina vaikuttanut jotenkin etäiseltä kissalta. Aukiolla oli hetken hiljaisuus. Tuuli kulki läpi leirin humisevana häntänä. Hiutaltanssi ei huomannut, ei nähnyt, kuinka Savukielo itki hiljaisesti kasvot tomumattoa katsomaan käännettynä.

NUPPULEHTI venytti selkäänsä kaarelle kuin nuorta koivunoksaa, hänen käpälänsä hakeutuivat kohti sammalpetinsä reunamuksia. Kuiva sammal tuntui pisteliäältä ja hauraalta polkuanturoiden alla, sen kutittavat kultaiset tomut kutittivat hänen noustessaan seisomaan. Hän oli ollut eilen niin kiireinen, ettei ollut vaihtanut makuusammaliaan vaikka oli luvannut tehdä sen jo päivä sitten! Hänen karhea kielensä suki kuivaa sammalta hopeiselta karvalta ja hän luennoi päässään tämän päivän askareita. Makeat yöuneet pastellinpehmeästä kukkapellosta oli saanut naaraan niin raukeaksi, että hän oli aivan unohtanut mitä oli eilen iltapäivän ruskossa päällikölleen luvannut. Nuppulehti pyyhki tassullaan kukkaiskedon tuoksut kuonoltaan ja ryhdistäytyi aurinkoiseen päivään.
Ajatus emonsuun pimeyteen kätketystä kuukivestä välkähti hänen päässää, aivan, hän muistutti itseään. Tänään he matkustaisivat kuukivelle vaihtamaan unia Tähtiklaanin kanssa, hän tunnustaisi Lumitassun oppilaakseen ja Tähtiklaani antaisi nuorelle valkeaturkkiselle naaraalle onnentoivotuksensa. Ei epäilystäkään. Se mistä nuori parantaja kantoi huolta oli Kotkatähti, männynruskea kolli oli ollut poissaoleva ja sulkeutunut jo monta päivää. Ohi kulkiessaan Nuppulehti oli kyennyt miltei maistamaan päälliköstä huokuvan epäonnen, kolli ei ollut oma itsensä. Jokin oli vinossa, ja vaikka parantaja oli vakuuttanut olevansa päällikön luottamuksen arvoinen hänen salaisuutensa eivät koskaan kulkeutuisi hänen korviinsa. Se suretti Nuppulehteä, mutta hän kunnioitti kohteliaasti Kotkatähden yksityisyyttä.
Nuppulehti tassutti pesänsä perällä läiskyvän viileän lammenpoikasen luokse, hänen kielensä pyyhkiessä sen pintaa hän ei voinut olla murehtimatta parantajaystävästään. Hän oli Myrksyklaanin parantaja, ei ollut hänen velvollisuutensa huolehtia Pajulinnun terveydestä ja siitä huolimatta hän ei voinut kuin toivoa kollin tarttuvan itseään niskasta. Hänen sukimaton, kullanoranssi turkkinsa oli jo tarpeeksi herättääkseen huolennipuja nuoren naaraan mielensopukoissa, ajattelemattakaan hänen uniaan... Nuppulehti horjahti eteenpäin, hänen kuononsa painautui vasten lammen levästä limaista pohjaa ja vesi läiskähti hänen turkilleen.
Parantaja pudisti turkkiaan, antaen vesipisaroiden singota sokeasti kuin viiksikarvojen. Hänen ei kannattaisi vaivata mieltään Pajulinnulla, hänellä oli velvollisuutensa omalle klaanilleen! Nuppulehti irvisti, hän haisi levälle ja mädäntyneille kasveille...että pitikin kompastella sillä tavalla! ''Senkin kömpelö, typerä karvapallo...'', hän torui itseään ankarasti. Nuppulehti nosti päätään valppaana kuin pöllö, kutsuiko joku minua? Hiljaisuus laskeutui hänen pesänsä seinille, ja pienen hetken ajan hänen aistejaan kutittivat ainoastaan yrttivaraston vahvat tuoksut. Nuppulehti höristi korviaan, ja silloin hän kuuli sen.
Pienten pentujen kömpelöt kysymykset ja hiljainen, kimeäsointuinen puheensorina sekoittui heidän emonsa Peiponkujerruksen lempeään opastukseen. Peiponkujerrus, mysteerinen naaras josta Nuppulehti oli oppinut varsin lyhyessä ajassa pitämään kovin paljon. Hän oli viisas ja lämmin, mutta ei antanyt kenenkään vedellä häntä viiksikarvoistaan! Sen  oli itse Kotkatähtikin saanut huomata naaran ensikertaa astellessa Myrskyklaanin leiriin! Nuppulehti kikatti lempeästi aiemmalle välikohtaukselle sukeltaessaan pesänsä suuaukkoa reunustavien kaislanlehtien lävitse, sairasaukiolta sädehtivä auringonvalo heittäytyi hänen kasvoilleen kuin rankkasateen kostea verho. ''Kas, huomenta Peiponkujerrus!'', parantaja sirpitti kasvoillaan lempeä irvistys, auringonvalo tuntui sokaisevalta leppoisten yöunien jälkeen. ''Onpa aurinkoinen päivä! Erinomainen nuorille pennuille avat silmänsä'', hänen äänensä oli tahattoman lempeiden sointujen viserrystä.
Nuppulehden vaaleanharmaat tassut kulkeutuivat lähemmäs kuningatarta ja tämän pentukolmikkoa, he näyttivät terveiltä ensisilmäyksellä. ''Jännittävää, eikö vain?'', naaras hymyili hempeästi, kumartuen kohti pienokaisia. Hänen häntänsä käpertyi keräksi kuin etanan kotikotelo, nyt he olivat niin pieniä ja heiveröisiä kuin pumpulipallot- kohta hekin tassuttaisivat päällikön valvovan kuonon alle, valmiina noutamaan oppilasnimensä! Niin ne kuut kulkivat, vikkelästi kuin kivien läpi sokkeloiva kyykäärme! ''Selvä on, pikkupentujen terveystarkastus jos sinulla ei ole kiire?'', Nuppulehti ehdotti pirteästi, vaikka tiesi ettei hänellä ollut liikaa aikaa. Pentujen terveystarkastukset olivat kuitenkin aina tärkeitä, hänen täytyi tietää miten neuvoa kuningattaria pentujensa hoitamisessa- vaikka luonnollisesti oli oletettava, että he tunsivat pentunsa parhaiten.
''Lumitassu, oletko jo hereillä?'', Nuppulehti huhuili hajamielisesti, hän oli nukkunut nolostuttavan myöhään- mutta hän oli parantaja, viimepäivien unettomuuksien jälkeen oli ymmärrettävää, että hän kaipasi enemmän unta kuin tavallisesti. Ei väsynyt parantaja saisi hoitaa kissoja, tuli aina olla terävänä ja täysin järjissään, tietää mitä tapahtuu ja mitä tulee tapahtumaan! Naaras nuolaisi huuliaan, hän pystyi yhä maistamaan veden likaisen pohjan viiksikarvojensa juurilla. ''Peiponkujerrus ja pennut, tulkaa peremmälle vain'', Nuppulehti kehotti hymyillen, hänen häntänsä pyyhki vasten parantajanpesän heinillä pehmustettua maata, kutsuen kissat peremmälle viileisiin varjoihin. Oksakaton siivilöimät auringonsäteet valaisivat pesää vehreillä väreillään, aamuinen näky oli sanoinkuvailemattoman kaunis leirin punotuista pesistä käsinkin.



MAHLAPILVI virnisti lempeästi, antaen tassujensa johdattaa häntä pitkin Myrskyklaanin runsaskasvuisen maaston tiheää aluskasvillisuutta. Kestävät saniaisenlehdet tuntuivat tunnistettavilta niiden pyyhkiessä hänen karvojaan, puolukoiden sileäpintaiset pehmeäkärkiset oksat kutittivat varpaita hänen loikatessaan niiden yli. Oli hyvä varoa yrttejä joita ei tuntenut, hän ei halunnut astua niiden päälle josko Nuppulehti tulisi vielä tarvitsemaan niitä.
Maata kohti kurottautuneet koivunoksat hipaisivat hennosti hänen selkäänsä, lehdet sukivat kohteliaasti hänen turkkiaan naaraan syöksähtäessä valkeankirjavien juurten yli. Tömähdys maata vasten lähetti puolukanoksien päälle levähtäneen perhosen lentoonsa. Sen sitruunankeltaiset siivet väreilivät kirkkaassa auringonvalossa, Mahlapilvi olisi voinut jäädä ihastelemaan sen lentoa pidemmäksikin aikaa ellei olisi havahtunut Vehnätassun läheneviin askeliin hänen takanaan. Jäniksenpapanat! Hän oli halunnut näpäyttää oppilastaan, ja oli itse jäänyt haaveilemaan perhosen perään!
Mahlapilvi ennätti loikata kapearunkoisen kannon yltä, mutta Vehnätassun käpälät olivat nopeat ja ovelat ja onnistuivat painautumaan vasten hänen häntäänsä. Naaras pysähtyi, päästi juron murahduksen ja vapautti häntänsä oppilaansa otteesta. Soturi räpäytti silmiään epäuskoisena, Vehnätassu oli saanut hänet kiinni? Miten? Mahlapilvi haukkoi henkeään silmänräpäyksen ajan, silloin kun hän oli ollut oppilas se ei ollut helppoa hänelle. Soturitar pudisti päätään turhautuneena, hölmö hän! Ei hän voinut verrata itseään Kiviturkin poikaan...
''Hienosti tehty, Vehnätassu-'', naaras kehui äänessään huvittunut vivahde, ''-sinä olet luontainen''. Hän olisi halunnut muistuttaa Vehnätassua siitä ettei hippaleikin voittaminen tehnyt hänestä metsästäjää, muttei tohtinut. Vaikkei nuori kolli sitä myöntänytkään, Mahlapilvi oli varma että kolli oli tyytyväinen suoritukseensa. Hän oli ansainnut näyttää taitojaan tositoimissa, mutta silti aloittelevan oppilaan kanssa saalistaminen tuntui naaraasta huonolta ajatukselta. Hän huomasi, ettei ollut varma pelkäsikö Vehnätassun epäonnistumista vai onnistumista. Olihan tuo kultaturkki Kiviturkin poika, vaikkei ulkonäöllisesti häntä muistuttanutkaan. Pelkäsikö hän, että Vehnätassu oli tullut isäänsä? Olisiko Vehnätassu nopea, älykäs ja teräväaistinen?
Mahlapilvi nielaisi, Kiviturkki oli ollut tarkka mestari ja aina tyytymätön nuoren oppilaansa suoritukseen. Mahlapilvi oli aina epäonnistunut, kaikessa, mitä Kiviturkki sanoisi jos saisi kuulla hänenkaltaisensa epäonnistuneen soturin olevan poikansa mestari? Naaras pudisti ajatuksen päästään ja hymyili Vehnätassulle, ajatus oli hiirenaivoinen. ''Tule, olemme jo tulleet lähemmäs korkeamäntyjä'', soturitar pyysi Vehnätassua seuraamaan hännänheilautuksella, ''-ehkä voimme kokeilla sitä metsästämistä parin harjoituksen jälkeen''. Heikko, Mahlapilvi pyöräytti ajatukselle silmiään, annoit nyt jo periksi. Soturin kilpikonnakuvioinen turkki välkähti kirkkaana auringonsateen alla, hänen kylkensä sipaisi hennosti puunjuurella kasvavaa saniaismätästä. Mahlapilvi huomasi odottavansa ilmaan pyrähtäviä perhosia, muttei jäänyt hautomaan ajatusta liian pitkään, hän kiinnitti huomiota turhiin asioihin. ''Riekonsiipi on varmasti opettanut teitä jo pesällä, mitä sinä osaat?''.


LUMMETASSU istutui maahan, seuraten katseellaan leiristä poistuvaa Mahlapilveä ja Vehnätassua. Hiekkamatto tuntui kylmältä ja inhottavan kostealta hänen tassujensa alla, hän oli hieman ulapalla kaikesta mitä tässä klaanissa tapahtui. Hän ei muistanut missä pesät sijaitsivat, eikä millä nimellä niitä kutsuttiin. Hän ei tunnistanut kissojen ominaistuoksuja, eikä tiennyt minne sai mennä, milloin ja kenen kanssa...ei sillä ollut väliä, kaikista eniten häntä hämmensi se miksi he yhä olivat tässä vieraassa klaanissa. Kettu oli niin viisas, miksi hän ei voisi vain kertoa Lumpeelle ja Yökköselle miten he selviäisivät hengissä? Hän ei halunnut olla tässä klaanissa...hän ei halunnut kutsua veljiään Kettutassuksi tai Yökköstassuksi, eikä halunnut kissojen kutsuvan häntä Lummetassuksi. Se ei ollut hänen nimensä, ja silti hänen täytyi vastata siihen kuin se olisi.
Naaras säpsähti, hän ei huomannut Nokiselän saapuvan sotureidenpesästä, eikä kävelevän hänen luokseen. Hän näytti suurelta ja pelottavalta, ja vaikka hänen kasvoillaan oli hymy Lummetassua kylmäsi. Hymy näytti etäiseltä ja teennäiseltä, yrittikö soturi esittää mukavaa saadakseen hänet pois leiristä? Halusiko hän satuttaa häntä? ''E-ei se mitään....'', naaras jupisi hiljaa, pudistaen reippaasti päätään korostaakseen sanojaan. Hänen puolestaan Nokiselkä olisi saanut nukkua koko loppupäivän... Se oli ilkeää, Lummetassu torui itseään. ''...kiva'', naaras lisäsi pikaisesti. Nokiselän mielestä hänessä oli reippaan oppilaan merkkejä? Olipa hullunkurista...ajatus tuntui mahdottomalta!
''Anteeksi, anteeksi! Ei ollut tarkoitus!'', Salviatassun kömpelö ääni kantautui Lummetassun korviin. Kultaviima hymyili lempeästi valkeaturkkiselle naaraalle, ''Älä nyt suotta, vahinkoja sattuu'', kullankeltainen kolli oli niin mukavan oloinen. Lummetassu luimisti korviaan, kunpa hän olisi saanut tuon kissan mestarikseen... Sekin oli ilkeää, naaras murisi mielessään. ''No juu, mutta- äh, kyllä minun olisi pitänyt eteeni katsoa! Tota, joo..oletko nähnyt Käenkelloa?''. Lummetassu kallisti päätään, Salviatassu kuullosti niin erillaiselta kuin pentutarhassa. Vahvemmalta ja rohkeammalta, erakkopentu mietti johtuiko se Riekonsiivestä. ''En ole nähnyt, eiköhän hän kohta tule- Nokiselkä, huomenta'', Kultaviiman äänessä oli omituinen värinä, kuin kolli olisi lausunut vitsin ja odottaisi siihen mustavalkean klaanitoverin reaktiota.

Lumitassu avasi raolleen siniset silmänsä, eikä hetkeen tajunnut unenpöpperössä yhtään mitään. Hän sulki silmänsä uudestaan suojaksi kirkkailta auringonsäteiltä, jotka tulvivat parantajanpesän oksakaton välistä suoraan hänen lumenvalkoiselle turkilleen. Parantajaoppilas makoili siinä hetken valkoinen häntä sievästi vaaleanpunaisen kuonon päällä, ja mitään miettimättä, joka oli tälle valkoiselle kissalle harvinaista. Hänen ajatuksensa kun sattuivat pyörimään milloin missäkin asiassa, enimmäkseen yleensä vain parantajajutuissa, ja siinä, miten tehdä työt kunnollisesti ja hyvin. Valkoinen naaras sai kuitenkin pian makoilusta tarpeekseen, sillä vihasi tekemättömyyttä ja tyhjänpäiväistä aamulaiskottelua, aamuvirkku kun oli. Lumitassu nousi maireasti haukotellen istumaan, ja venytteli hiljaa selkänsä, vääntäen selkärankansa notkolle. Vasta sitten avasi hän todella taivaansiniset silmänsä, ja vilkuili hetken ympärilleen. Nuppulehti näytti yhä nukkuvan, eikä Lumitassu todellakaan aikonut tätä herättää. Nukkukoot rauhassa ja hyvin, jotta jaksaa taas hymyillä ja olla iloinen kuten aina! Valkoisen oppilaan huulille karehti hitaasti lämmin hymy, kun hän katseli mestariaan.
Toivottavasti en ole ollut vain vaivaksi, vaan minusta on ollut Nuppulehdelle oikeasti jotain apua! Haluisin osata jo kaikki yrtit ja ihan kaiken muunkin! Onpas hankalaa... kaikki on kovin monimutkaista! Ainakin yrtit ovat yhä päässäni, positiivista. Osaan yhä tehdä sen näppärän koukun lehtikääröjen kantamista helpottamiseksi, tiedän mistä ja miten hämähäkinseittiä haetaan. Kunpa ne riittäisivätkin, mutta kun eivät! Lumitassun ajatukset harhailivat taas mikä minnekin nuoren naaraas sukiessa turkkiaan, jotta se kimmeltäisi auringossa kuin oikea lumi. Hän pudisteli päätään karkoittaakseen kaikki turhat ajatukset pois mielestä, ja kiersi lammen hiljaisin askelin, varoen herättämästä parantajaa. Tämä ansaitsi hyvät yöunet, todellakin ansaitsi! Lumitassu pysähtyi yrttivaraston kohdalle, ja katseli yrttejä silmiään siristäen. Oppilas kelasi päässään jokaisen tietämänsä yrtin nimen, tarkoituksen, löytöpaikan, ja käyttötavan läpi. Yksikään opetettu ei jäänyt nimeämättä, kun Lumitassu pujahti hetken päästä ulos parantajanpesältä aamuaurinkoon. Hiekka polkuanturoiden alla oli juuri sopivasti auringon lämmittämää, ja parantajaoppilas katseli hetken mietteliäänä ympärilleen leirissä. Uusi päivä oli vasta alkamassa, mutta silti leiri kuhisi jo elämää. Aamupartiota järjestettiin ja jotkut soturit olivat jo menossa oppilaineen ulos. Aamun metsästyspartiotkin tekivät jo lähtöään, ja tunnelma leirissä oli muutenkin lämmin ja positiivinen, ehkä paria poikkeusta lukuun ottamatta.
Lumitassu sulki silmänsä ja nosti kuononsa kohti aurinkoa. Millainenkohan päivä oli tiedossa? Mitä he mahtaisivat Nuppulehden kanssa puuhastella tänään? Oppisiko hän jotain uutta? Olisiko päivä onnistunut vai epäonnistunut? Mitäköhän Nuppulehti päivän päätteessä on mieltä oppilaastaan? Oliko virhe vai onni vai ei kumpikaan ottaa Lumitassu oppilaaksi? Turhat ajatukset valtasivat taas valkoisen naaraan mielen, mutta tällä kertaa hän antoi olla. Antaa niiden tulla ja mennä. Parempi että on liikaa ajatuksia kuin se ettei ole yhtään, eikö?

Lumitassu ei tarkalleen tiennyt kuinka paljon aikaa oli mennyt siitä, kun hän oli istahtanut parantajanpesän ulkopuolelle, ja kiertänyt häntänsä siististi käpäliensä ympärille. Nuori oppilas havahtui säpsähtäen ajatuksistaan, kun joku kutsui häntä nimeltä. Nuppulehti! Tämä oli herännyt! Hienoa! Vihdoin jotain järkevää tekemistä haahuilun sijaan! Lumitassu nousi hymyillen käpälilleen, ja tepasteli reippaasti takaisin parantajanpesän viileihin varjoihin.
"Tässä näin, hereillä olen!" Lumitassu maukui iloisesti mestarilleen. "Nukuitko hyvin?" Hän jatkoi vielä ystävällisesti, valkoinen häntä heilahtaen. Lumitassu käänsi katseensa Peiponkujerrukseen ja tämän kolmeen pentuun, joista jo kaksi olivat avanneet siniset silmänsä. "Huomenta Peiponkujerrus", valkoinen oppilas kehräsi hymyillen nähdessään mustaturkkisen kuningattaren. "Mitä kuuluu?" Lumitassu kysyi päätään hivenen kallistaen, ennen kuin käänsi katseensa kahteen jalkeilla olevaan pentuun. "Hei pienokaiset, miltä maailma näyttää?" Valkoinen oppilas kysyi lempeästi kahdelta pennulta, ja sai molemmilta tuijotuksen. "En ole vielä paljoakaan kerennyt näkemään", vastasi vaalea naaraspentu ja hymyili Lumitassulle. "Kyllä pian kerkeät, sinulla on tässä monia kuita aikaa!" Valkoinen parantajaoppialas naurahti hyväntuulisesti. "Leiri on kovin iso, ehdimmekö me? Riittääkö 'monia kuita aikaa' koko leirin tutkimiseen?" Musta kollipentu kysyi uteliaana ja astui askeleen lähemmäksi Lumitassua, joka silmät tuikkivat iloisina. "Todellakin riittää!" Tämä naurahti.
Leiri tulee tutkailtua jo vajaassa kolmessa kuussa! Sen jälkeiset toiset kolme kuuta ovat vain löhöilyä ja haaveilua oppilaaksi tulemisesta, unelmointia omasta soturinimestä ja oppilaiden pesään muuttamisesta, emon kielen välttelemistä, ja vaikka mitä! Taino eihän minulla ole näistä suurimmasta osasta oikeastaan mitään kokemusta, mutta siltä se ainakin näyttää! Lumitassun viiksikarvat värähtivät oppilaan hymähtäessä. Hänen emonsa karhea kieli ei ollut kulkenut hänen valkoisen turkkinsa läpi kauhean montaa kertaa, eikä Lumitassu ollut itse koskaan haaveillut normaaliksi oppilaaksi tulemisesta ja soturinimen ansaitsemisesta. Hän oli aina halunnut jotain muuta, jonka oli nyt vihdoin ja viimein, kuiden odottelun jälkeen saavuttanut!

"Saanko minä olla ensimmäinen?" Melodiapentu kysyi vieraalta, siniharmaalta naaraalta, jonka äänensävy oli ollut lempeä ja ystävällinen. Pieni naaraspentu käänsi anovat, siniset silmänsä emoonsa. "Ei vaan minä olen!" Harmoniapentu puolestaan naukaisi liukuessaan varovasti emonsa mustaa turkkia pitkin alas. "Sinä sait olla ensimmäinen joka kiipesi emon selän päälle, joten minä saan olla ensimmäinen...terveystarkastettava", Melodiapentu maukui päättäväisesti, mutta ilme muuttui pohtivaiseksi lauseen lähestyessä loppuaan, kun melodiapentu yritti soveltaa äskeistä kuulemaansa sanaa käyttökelpoiseksi. Silloin parantajanpesään astui toinenkin vieras kissa. Tällä oli valkoinen turkki, joka kiilsi puhtaana oksakatoksesta siivilöityvää auringonvaloa vasten. Tälläkin oli kauniin siniset silmät. Melodiapentu surkutteli hetken itsekseen. Miksi kaikilla oli siniset silmät? Ne olivat niin nätin väriset, kuin taivas ulkona! Vaalealla pennulla ei ollut mitään käsitystä siitä, minkäväriset silmät hänellä itsellään oli, mutta jostain syystä hän arveli, etteivät ne olleet siniset niin kuin Harmoniapennulla ja emolla. "Mitä me tehdään nyt? Mikä on terveystarkastus?" Melodiapentu kysyi hetken kuluttua, juteltuaan ensin vieraan valkoisen kissan kanssa, joka oli kertonut, että heillä olisi paljon aikaa tutkia suurta leiriä. Harmoniapentu tiiraili edelleen valkoista kissaa sinisillä silmiään. Hän ei uskonut tämän puheisiin. Leiri oli niin iso! 'Monia kuita' kuulosti niin lyhyeltä ajalta! Eivät he kyllä ehtisi leiriä tutkimaan siinä ajassa! "Mitä jos emme ehdikään?" Musta kollipentu kysyi ilman haastavaa tai uhkaavaa äänensävyä, vain kiinnostuneesti. "Sitten minä syön sanani", Lumitassu vastasi siihen ja hymyili lempeästi. Harmoniapennun silmät suurenivat hämmentyneesti. "Ei sanoja voi syödä! Eihän niitä enää ole sen jälkeen kun olet puhunut?! Miten voisit muka syödä ne?" Harmoniapentu kysyi uteliaana, jolloin Lumitassun kurkusta kumpusi lempeä kehräys. "Selitän joskus toiste", tämä lupasi silmät välähtäen, ja Harmoniapentu nyökkäsi hyväksyvänä. "Se oli sitten lupaus"

NOKISELÄN mieliala teki äkkilaskun, kun kolli kuuli oppilaansa vastaukset. Hän oli kaiketi pelottavan näköinen, väsynyt ja ehkä hieman teennäinen, mutta Nokiselkä oli silti elänyt siinä valheessa, että Lummetassu ottaisi mestarinsa hyvin vastaan. Lummetassua pitäisi käsitellä lempeästi, täysin pehmein tassuin, totuttaa klaaniin hellävaroen ja rakentaa rauhallisesti luottamussuhde mestariinsa. Nokiselän mieleen virtasi ajatuksia uudelta kantilta: miksi Kotkatähti oli antanut hänelle oppilaan. Kollihan oli täysin rappioitunut, unohtanut asemansa klaanissa ja kadottanut otteen elämästään. Oliko Lummetassun tarkoitus tuoda kolli takaisin klaanin elämään? Silloinhan päällikkö olisi jo valmiiksi laiminlyönyt valkeaa naarasta, kun oli antanut hänet Nokiselän oppilaaksi. Ajatukset lannistivat soturia, mikä näkyi kollin kasvoilla pienenä kulmienkurtistumisena. Nokiselkä oli pettynyt Kotkatähteen ja pettynyt itseensä. Kultaviiman ääni havahdutti hänet takaisin myrskyklaanin leiriin. Ja vielä tuokin yksi hiirenaivoinen kissa! Nokiselkä ei pitänyt hänestä lainkaan. Tuo omahyväisyys, joka hänen äänestään kuului yökötti entistä kotikisua enemmän kuin variksenruoka. Nokiselkä loihti Kultaviimalle tyynen, yritetyn levollisen katseen. "Huomenta vain Kultaviima", hän naukui nopeasti ja suuntasi katseensa takaisin Lummetassuun. "Oletko sinä muuten jo syönyt? Jos et, käyppä hakemassa itsellesi jotain, niin päästään lähtemään", soturi moukui kepeästi ja käänsi katseensa takaisin Kultaviimaan ja kollin takana koikkelehtivaan Salviatassuun. "Käenkello tulee juuri tuolta", hän huikkasi oppilaalle ja huitaisi hännällään tarpeidentekopaikan suuntaan, josta pyöreänaamainen, kermanruskea soturi tassutteli esiin. Nokiselkä pani nopeasti merkille emonsa, Hopeaturkin, joka huhuili Marjatassua oppilaittenpesällä. Ehkä hän ei ollutkaan niin myöhässä, kuin oli odottanut. Nokiselkä katsahti oppilaaseensa hieman pohtivasti muistellen mitä hänelle oli oppilaana opetettu ensimmäisenä päivänään. Rajat pitäisi käydä läpi ainakin, Nokiselkä muisti. Entä muuta?


KUOHUTÄHTI loikkasi valtava turkki huojahtaen ylös puhujankannolle, kun tervehdys oli toimitettu Pilvikynnen kanssa loppuun, ja hymyili jokiklaanille ylpeänä. Tuntui hyvältä nimittää uusia sotureita klaaniin, uusia voimia jokiklaaniin. Kuohutähti otti vieläkin ryhdikkäämmän asennon ennekuin alkoi puhumaan. "Tähtiklaani suokoon teille siunauksensa, Pilvikynsi ja Ulpukkakuono", päällikkö lausui pienesti vastanimitetyille sotureille nyäkäten. "Ette kuitenkaan valvo tänään, vaan myöhemmin, kun Pajulintu kertoo teidän olevan valmiita siihen", kolli kertoi klaanilleen ja loi puhuessaan katseen klaanin nuoreen parantajaan, Pajulintuun. "Nimitysseremonia on päättynyt". Niihin sanoihin Kuohutähti lopetti puheensa, hyppäsi alas puhujankannolta ja meni vielä kerran onnittelemaa tuoreita sotureita. Jokiklaaniin leiriin syttyi mukava rupatteluntapainen hälinä, kun kissat liikkuivat omiin tehtäviinsä tai kävivät huikkaamassa onnittelut tuoreille sotureille. Kuohutähti nautti klaaninsa hyvinvoinnista täydellisen autuaana. Hän heilautti viiksiiän huvittuneena. "Onnittelut sotureille", hän naukui tuttavallisesti Ulpukkakuonolle sekä Pilvikynnelle. "Kiitosta vain Kuohutähti!" oranssilaikukas naaras vastasi mestarilleen hymyillen ja painautui sitten Pilvikynnen kylkeen kiinni. "Onnea sinulle, Pilvikynsi, se on hieno nimi", Ulpukkakuono nau'ahti pitempiturkkisille toverilleen, kosketti kollin poskea nenällään ja hymyili niin, että valkeat hampaat vilahtelivat auringonpaisteessa. Nuorten kissojen ilmeistä rakkautta oli niin rentouttavaa katsella, se kuvasti Kouhutähdelle uutta voimaa, uutta vertakin kenties. Kolli kääntyi äkkiä pois ja loikki kauemmas nolostuksen puna nousten korvanpäihin. Päällikön mielen oli täyttänyt kuva Ulpukkakuonosta vatsa pyöreänä, pentutarhan sammalilla makaamassa ja Pilvikynnen ylpeänä vieressä...ehkei nuori pari etenisi ihan niin nopeasti kuitenkaan. Onnitteluiden ääni kantautui päällikön korviin, aamuaurinko lämmitti mukavasti ja pikkulinnut visersivät suon pienissä puissa. Kaikki oli niin täydellistä. Vai oliko?

Peiponkujerrus kiinnitti huomionsa jo paikalle saapuneeseen Nuppulehteen. Hän tuuppi pentunsa syvemmälle parantajan pesään, jossa oli tarkoitus suorittaa pentujen terveystarkastus. Oksakaton läpi siivilöityi juuri sen verran auringon valoa, että parantaja pystyi työskentelemään siellä ongelmitta. Peiponkujerrus piti siitä hajusta, jonka monenlaiset kasvit ja yrtit muodostivat parantajan pesään. Tuoksu oli osittainen hyvinkin kitkerä, mutta osittain pehmeä. Se toi etäisesti kuningattaren mieleen yrittiseoksen, jota hänen isänsä oli yrittänyt syöttää naaraan emolle, Peipolle, tämän sairastaessa valkoyskää. Valitettavasti se ei ollut auttanut tumman kissan emoa vaan Peiponkujerruksen isän oli pitänyt surmata kumppaninsa, mutta emon kuolema ei enää tuntunut niin pahalle ajatella. Peiponkujerrus oli oppinut jo aikoja sitten elämään tapahtuneen kanssa, vaikka tietenkin muistot omasta emosta palautuivat aina välillä naaraan mieleen, saaden hänet toivomaan, että emo olisi edelleen elossa. Elossa ja auttamassa Peiponkujerrusta elämään nyt syntyneiden pentujen kanssa. Toisaalta, jos niin olisi tuskin hänellä olisi kolmea pentua, joiden isä olisi Haiku.
Peiponkujerrus säpsähti kun Myrskyklaanin parantajaoppilas Lumitassu ilmestyi heidän luokseen. Pennut sen sijaan eivät näyttäneen hätkähtävän uutta kissaa ollenkaan, mutta kuningattaren emon vaistot heräsivät ja hän kietaisi tumman häntänsä pentujensa pienten kehojen ympärille hellästi. Ei, kuningatar ei uskonut, että Lumitassu tekisi kummallekaan pennuista mitään, mitä Nuppulehti ei käskisi naaraan tehdä, mutta kun pennut olivat vasta niin pieniä ja nuoria, tietämättömiä. "Hei Lumitassu" naaras naukui lempeästi valkoiselle oppilaalle ja hymyili. Lumitassu tuskin oli kuitenkaan kuullut, sillä tuo oli siirtänyt huomionsa Melodiapentuun ja Harmoniapentuun, jotka kastelivat suurempaa kissaa silmät selällään. Lopulta hämmennys näytti karisevan Melodiapennun turkista, kun tuo uskaltui vastaamaan Myrskyklaanin parantajaoppilaalle. Harmoniapentu sen sijaan ei näyttänyt aluksi niin rohkealta emonsa mielestä, mutta lopulta mustan kollipennun suusta tulikin liuta kysymyksiä. Lumitassu laitettiin koville pentujen esittäessä hupsuja kysymyksiään.
"Pienokaiset rauhoittukaas" naaras naurahti pennuilleen, kun nämä kinastelivat kiivaasti kumpi saisi olla ensimmäinen Nuppulehden terveystarkastuksessa. "Ennen kuin edes mietimme kumpi menee ensin, meidän pitää esitellä teidät kaksi näille kahdelle kissalle. Ja minun luultavasti täytyy esitellä heidät teille" Pentujen katsoessa häntä hölmistyneenä, hän nuolaisi kummankin päälakea. "Tämä nuorempi kissa, joka juuri lupasi teille selittävänsä asioita myöhemmin .." Peiponkujerrus naukui ja vilkaisi pilke silmäkulmassaan Lumitassua, ".. on Myrskyklaanin parantajaoppilas Lumitassu. Hän selittää teille varmasti myöhemmin mikä on parantajaoppilas, mutta ei nyt" Tällä tavoin kuningatar halusi estää lisäkysymykset, joita olisi varmasti sadellut pennuilta, jos hän ei olisi asiasta maininnut. Kaikki pennut olivat aina niin kovin uteliaita uusista asioista, etteivät ilman erillistä kieltoa suostuneet jättämään asiaa rauhaan. "Ja tuo takananne (?) oleva kissa on Lumitassun mestari, Myrskyklaanin parantaja Nuppulehti, joka aikoo seuraavaksi tarkistaa, että olette täysin terveitä. Sitä terveystarkastus tarkoittaa lyhykäisyydessään" tumma naaras kertoi kahdelle hölmistyneen näköiselle pennulleen. Seuraavaksi naaras käänsi hännällään kummankin pennun kasvot pois hänestä, jotta he voisivat katsella Nuppulehteä ja Lumitassua. "Nyt on teidän esittelyidenne aika" Peiponkujerrus jatkoi ja nosti katseensa kohdatakseen Nuppulehden lempeät silmät. "Tämä tässä on Harmoniapentu, joukon vanhin ja ainoa kollipentu" hän nuolaisi Harmoniapentua, joka yritti välttää emonsa karheaa kieltä, "Ja hänen vieressään on Melodiapentu, vaalea, sinisilmäinen naaraspentu" Peiponkujerrus oli huomannut, että tytär oli katsellut hänen, veljensä ja Lumitassun silmiä kovin kateellisina, sillä heidän kaikkien kolmen silmät olivat siniset, eikä naaraspentu voinut millään tietää, että hänelläkin oli siniset silmät. Peiponkujerrus ei salaa mielessään malttanut odottaa miten Melodiapentu reagoisi kuullessaan omistavansa yhtä ihanat silmät kuin veljellään. "Porukasta puuttuu Rytmipentu, kaikista nuorin ja pienin naaras. Hän ei ole vielä avannut silmiään eikä puhunut sanaakaan, joten en viitsinyt ottaa häntä mukaan. Hän jäi siis nukkumaan sammalpedillemme. Käyn toki hakemassa hänet seuraavaksi tänne, mutta ajattelin, että on parempi jos saan jättää ensin heidät .." naaras nyökkäsi edessä kiemurteleviin pentuihinsa päin ".. jonkun toisen vahdittavaksi, kun käyn hakemassa pienimmän" Vastausta odottamatta kuningatar nousi lähteäkseen hakemaan Rytmipennun. "Ai niin, Melodiapentu" hän sanoi ennen kuin katoaisi hetkellisesti pentujensa luota, "Mene sinä ensin Nuppulehden tarkistettavaksi"
Naaras loikki parantajan niin sanotulta hoitopuolelta potilaiden pesään, jossa Rytmipentu nukkui levollisesti. Kuningatar oli aivan varma, ettei pennulla ollut kaikki hyvin, mutta mikä tuota pienintä vaivasi? Siitä hänellä ei ollut aavistustakaan. Peiponkujerrus asteli pedin eteen ja nuolaisi pienokaistaan nopeasti. Rytmipentu ynähti epämääräisesti, jonka jälkeen hän painoi kuononsa syvemmälle vaalean häntänsä alle. Kuningattaren ilme muuttui keskittyneeksi, hieman huolestuneeksi. "Nyt olisi aika herätä pienokainen" Peiponkujerrus naukui, mutta Rytmipentu ei reagoinut mitenkään. Naaras tökkäsi lempeästi lämpimällä kuonollaan pentuaan. Rytmipentu heilautti häntäänsä kuin hätyyttääkseen kärpäsen, mutta häntä osui emon kuonoon. Peiponkujerrus tarttui varovaisesti pentunsa niskanahasta ja nosti tämän pois sammalpediltä. Pennun käpälät raapivat ilmaa tämän yrittäessä saada jostakin otetta, jotta voisi jatkaa nukkumistaan. Kuningatar laski Rytmipennun maahan joka mätkähti jaloiltaan istuma-asentoon. Rytmipentu haukotteli ja avasi Peiponkujerruksen suureksi helpotukseksi silmänsä, vaikkakin vain hetkellisesti, sillä pentu sulki ne nopeasti eikä suostunut emonsa maanitteluista huolimatta. Mikä Rytmipennulla oikein oli? Tumma naaras nappasi tiukasti pentunsa pörheästä, kerman värisestä turkista ja lähti kantamaan tätä Nuppulehden luokse, jotta tämä voisi katsoa mikä pentua oikein vaivasi. Tietenkin hän toivoi, että pentu olisi vain väsyneempi kuin uteliaat sisaruksensa, mutta naaras pelkäsi kuitenkin pahinta



PAKKASTASSU säpsähti Kurpitsatassun ilmestyttyä hänen viereensä. Kolli käänsi uteliaan katseensa varovaisesti oppilastoveriinsa. Hänen onnekseen Kurpitsatassun kasvoihin tullut haava ei ollut kovinkaan paha - tai mitä hän oli mitään sanomaan, Pajulintu tietäisi sen parhaiten. Vaalea kolli avasi suunsa vastatakseen ystävälleen, mutta ei ehtinyt sanomaan mitään, kun Kuohutähti ilmoitti Pilvitassun nimen. Niinpä nuori oppilas yhtyi klaanin hurraushuutoihin ja hän hoki muiden tavoin uuden soturin nimeä. Pilvikynsi. Pakkastassun mielestä nimi ei ollut yhtä mukava kuin Ulpukkakuonon soturinimi, mutta se kyllä sopi läikikkäälle kollille. Nyt oppilaidenpesästä siis muuttaisi kaksi kissaa sotureiden pesään ja heidän pesäänsä jäisi enää Pakkastassun lisäksi kolme muuta oppilasta. Se tuntui kummalliselta, nyt pesässä olisi tilaa tehdä jokaiselle omat suuret pedit, jos vain he jaksaisivat rakentaa.
Nimitysmenojen loputtua, Pakkastassu uskaltautui viimein katsomaan Kurpitsatassua suoraan silmiin. "Hei Kurpitsatassu" kolli naukui epävarmasti. Hänen äänensä oli tukahtunut, kuin hänen kurkussansa olisi tomua. Oppilas ei vain voinut mitään sille, että pelko kohdata ystävänsä kasvot painoi hänen selkäänsä kuten veden virtaus painoin kissan pinnan alle. "Tuota.. Sattuuko siihen?" hän uskaltautui kysymään hyvin epävarmasti ja toivoi, että vastaus olisi kieltävä. Ei hän kestäisi sitä, että hän oli satuttanut pesätoveriaan. Oli tarpeeksi paha jo tietää, että hänen aiheuttamasta 'vammastaan' jäisi ikuinen arpi sievän naaraan kasvoihin.

NUPPULEHTI virnisti lempeästi Lumitassulle, valkeaturkkinen oppilas oli kuin unelma! Hän oli niin kohtelias ja ahkera, että parantaja olisi voinut viettää kaiket päivät kehumassa oppilaansa menestystä ja intoa! Aina hän oli kuono esillä auttamassa, positiivinen asenne rinnassa sykkien! Parantajan viikset värähtivät hennosti, ei positiivisuus ollut ainut loistava piirre Lumitassussa- hän oli realistinen. Kuinka hassulta se kuulostikin, naaras oli ulkoisesti kylmähermoinen eikä värähtänyt pienistä. Usein kuolema oli vaikea aihe nuorille kissoille, muttei hänelle. Hän otti sen rauhallisesti ja osana elämän kiertokulkua, Myrskyklaanin tulevalle parantajalle se oli mitä loistavin ajattelutapa! Nuppulehti nuolaisi karhealla kielellään turkkinsa pehmeitä karvoja, hän ei halunnut tuoksua vanhan lammen pohjamudalta koko loppupäivää! Kunhan terveystarkastus oli, hän hieroisi laventelin kuivuneita kukkasia kehoonsa niin että värjäytyisi violetiksi!
’’Nukuin tarpeeksi,’’, oli lyhty ja ytimekäs vastaus Lumitassun esittämään kysymykseen. Jos Nuppulehti olisi vastannut aivan suorasanaisesti eikä kierrellyt saadakseen itsensä kuulostamaan miellyttävämmältä, olisi hän vastannut aivan eri tavoin. Jäseniä särkee ja silmiä kirvelee, univelkaa on vielä vaikka kahdeksi kuuksi, parantaja jurputti ajatustensa iloisten pilvipeitteiden piilottamana. Onneksi viherlehden raikas ote oli jo vallannut metsän, se oli muuttanut lehdet iloisen vihreäksi ja saanut kukat puhkeamaan kuolleesta mullasta. Eikä kauaakaan, kun keskiyön viimehetkille olisi valoisaa kuin päiväsaikaan! Silloin ei olisi nuhaa, ei paleltumia, ei liukkaasta jäästä aiheutuneita vammoja ja mikä tärkeintä…vähemmän sotaa riistan riittävyydestä.
Nuppulehti höristi hymyillen korviaan, kuunnellen uteliaana Lumitassun ja kahden pennun välistä keskustelua. Hän ei voinut olla ajattelematta, miten onnelliselta Lumitassu näytti saadessaan keskustella pienimpien kanssa- parantaja olisi mieluusti antanut nuoren valkeakarvaisen naaraan hoitaa pentujen terveystarkastukset, mutta se oli iso vastuu ja vaikka Nuppulehti luottikin Lumitassuun ei hän voinut asettaa ketään siihen tilanteeseen. Ei Lumitassua, joka olisi saattanut hermostua joutuessaan niin ison tehtävän äärelle. Ei pentuja, jotka eivät tienneet joutuvansa alokkaan käpäliin ja mikä tärkeintä, ei Peiponkujerrusta joka halusi varmuuden pentujensa terveydestä.
Parantaja olisi mieluusti kuunnellut lisää Lumitassun ja pentujen välisiä keskusteluja, mutta tiesi ettei heillä ollut aikaa kuin aamun varhaisimmat auringonloisteet. Hänen täytyisi keskittyä olennaiseen ja hoitaa velvollisuutensa ennen tuttavallista rupattelua. Nuppulehti kääri tarkoin valitsemansa yrtit kaisloista punottuun kantokelloon, kerraten jokaisen niistä vielä mielessään, arvioiden tarkkaan mitä hän tarvitsisi, mitä tulisi mahdollisesti tarvitsemaan ja mille ei tulisi olemaan käyttöä. Parantaja loikki pesänsä varjoisista nurkista takaisin kissajoukon luokse, hän laski tassunsa maahan ja keveästi kietaisi häntänsä niiden ympärille. Hän avasi suunsa esitelläkseen itsenä, muttei ennättänyt ennen pentujen emoa. Parantaja tunsi itsensä hölmöksi ja tyytyi hymyilemään pennuille Peiponkujerruksen hoitaessa esittelyt pois päiväjärjestyksestä.
Lempeä tuuli kiersi aukionkautta parantajanpesälle, lempeästi pöllyttäen Nuppulehden karkeaa karvaa. ’’Sielläpä käy viima, onneksi on lämmin päivä’’, hän totesi rennosti, avaten kuonollaan kokoamansa käärön. Nuppulehti nyökkäsi Peiponkujerrukselle, vain puoliksi kuullen mitä naaras oli hänelle kertonut. Hän oli liian keskittynyt miettimään, kuinka soveltaisi pentutarkastuksen tehtävät Lumitassulle osuviksi. Nuppulehden pää kellahti kallelleen kuin tuulessa kaatunut tammenterho, hänen pohtiessaan mahdollisuuksia oppilaalleen. ’’Ensin pennuilta on tarkastettava perusasiat-’’, parantaja naukui, kääntäen katseensa tarkkaavaisesti Lumitassuun, ’’-olethan kuulolla? Tämä on tärkeää’’.
’’Ensimmäisenä tarkistamme pentujen näön ja kuulon, jonka jälkeen annamme heille pienen määrän yrttejä’’, parantajan ääni oli tyyni, rauhallinen ja selkeä. Hän ei halunnut kuulostaa epäselvältä, aihe oli monimutkainen ja äärettömän tärkeä. Pennut olivat aina hauraimmillaan kahden ensikuun aikana, eikä mitään saanut jättää huomiotta, ei jos siitä olisi mahdollisesti haittaa pennuille. Koskaan ei voinut olla turhan varovainen, onneksi Myrksyklaanin pennut olivat keskimäärin kaikki terveitä. ’’Tule niin näytän mitä yrttejä olen valikoinut’’, Nuppulehti kutsui Lumitassua luokseen hännänheilautuksella, hän työnsi avointa yrttikääröä lähemmäs kuulaanvalkeaa oppilasta. ’’Pentujen yrtit pitää aina valita vuodenajasta riippuen, silloin kun on lehtisade, heille pitää valita yrttejä jotka suojaavat taudeilta joita siihen aikaan liikkuu, silloin kun on lehtikato on tärkeää pitää heidän ruuansulatuksensa kunnossa koska pennut nälkiintyvät helposti-’’, Nuppulehti päästi keveän yskäisyn, ’’-hiirenkorvanaikaan ja viherlehden aikaan pennut pitää pitää puhtaina ja hengitys kulkevana’’.
Parantaja pyöräytti tassullaan violetteja, pienikokoisia marjoja. ’’Nämä tässä ovat katajanmarjoja, ne pitävät huolen ettei heillä tule maha kipeäksi, sen lisäksi se antaa voimia- joskus sitä pistetään myös matkarohtoon’’. ’’Tämä tässä, leskenlehti joka muistuttaa paljon voikukkaa auttaa ehkäisemään pentuyskää- vuodenajasta riippumatta sitä pitää antaa pennuille kerran kuussa siihen saakka kunnes he ovat viisikuisia’’, naaras esitteli tassullaan iloisenkeltaiset kukkaset, ’’-niitä esiintyy vain hiirenkorvanaikaan, nyt kun viherlehti on alkanut niitä ei löydy enää kauaa ja siksi niitä on kerättävä paljon’’. Parantaja kertoi Lumitassulle vielä kurkkuyrtistä joka parantaisi maidotuotantoa, Nuppulehti antoi sitä kuningattarille kolme kertaa kuussa kolmen kuun ajan- mutta viherlehden aikaan se ei ollut välttämätöntä, jos kuningattarelta tuli runsaasti maitoa.
’’Melodiapentu, tulehan tänne niin katsoaan miten silmäsi voivat’’, parantaja kutsui pentua lempeästi, taputtaen hännällään pientä sammalpetiä vieressään. Parantaja oli todennut sammalpedillä olevan rauhoittavan vaikutuksen, kuka nyt tykkäisi istua pienillä pennunkarvoilla kovalle ja viileälle maalle. Kun pieni vaaleaturkkinen naaras oli istuutunut mukavasti aloilleen Nuppulehti pyyhki hänen silmänsä kostealla sammalpallolla(?), emo putsasi varmasti pentujen silmät huolellisesti mutta hänen oli oltava varma tehdessään tarkastuksia- joskus kuningattaret loukkaantuivat parantajien toimenpiteistä. ’’Lumitassu, ota petini viereltä pari keppiä ja kävele sairasaukion suuaukolle-’’, Nuppulehti osoitti kömpelösti suuntaa kuonollaan, ’’-ja Melodiapentu, kun Lumitassu näyttää sinulle niitä keppejä, sinun täytyy laskea kuinka monta keppiä siinä on’’. Naaras hymyili pehmeästi, ’’Älä huoli, minä autan sinua siinä’’.




LUMMETASSU luimisti ujosti korviensa rippeitä, hän ei osannut tulkita Nokiselän kasvonpiirteitä voidakseen kertoa itselleen mitä vanhemman kollin päässä mahtoi liikkua. Naaras ei tiennyt oliko kolli apea, ja jos oli olisiko hänen pitänyt yrittää piristää häntä? Ehkä Lummetassun olisi pitänyt vastata reippaammin hänen kysymyksiinsä, silloin hän olisi näyttänyt hieman onnellisemmalta joutuessaan viettämään aikaa mestarinsa kanssa… mutta silloin sillä ei olisi enää merkitystä. Jos hän esittäisi olevansa iloinen, mistä hän tietäisi ettei valehdellut Nokiselän lisäksi myös itselleen? Lummetassu pudisti pehmeästi päätään, olet ihan tyhmä, naaras kertoi itselleen. Ketulla menee hienosti Kotkatähden kanssa, ehkä Yökköselläkin…ei sinun kannata tuottaa pettymystä käyttäytymällä kuin pikkupentu!
Lummetassu avasi suunsa sanoakseen jotain, hän olisi halunnut kertoa Nokiselälle odottavansa innolla pääsevänsä ulos leirin hämmentävästä ilmapiiristä, muttei saanut sanoja kieleltään. Hänen päässään alkoi myllertää epämiellyttävä ajatus, joka haukkui jokaisen aiheen josta pikkunaaras olisi mielellään puhunut. Hän olisi halunnut kertoa että häntä pelotti, mutta se olisi ollut pentumaista. Salviatassun, valkeaturkkisen pesätoverin reipas vastaus rikkoi hänen ajatuksensa epätasaisen kulun. ’’Aa, okei, kiitti!’’, hänen vastauksensa oli reipas ja äänensävynsä pirteä. Lummetassu silmäili mielenkiinnolla Salviatassua, hän oli aika outo naaras. Silloin kun Lummetassu oli nähnyt hänet pentutarhassa, hän ei ollut yhtään noin pirteä. Salviatassu räpäytti erivärisiä silmiään, virnisti lempeästi Lummetassulle jonka huomasi vilkuilevan hänen suuntaansa ennen kuin vikkelästi loikki Käenkellon luokse.
’’Huomenta Käenkello!’’, hän nauahti reippaasti, laskien päänsä kohteliaaseen tervehdykseen. ’’Mitä tehdään tänään? Kierretäänkö reviiriä? Kuulin että Mahlapilvi ja Vehnätassu menee jo metsästämään!’’, Salviatassun suusta virtasi kysymyksiä kuin koskenkuohuissa, hänen häntänsä huiski kuin innokkaalla koiralla, Lummetassu luimisti korviaan ajatukselle. Marjatassun punaruskea turkki liukui hitaasti ulos oppilaidenpesältä, vaikka Lummetassu näki kollin ensikertaa vasta nyt, hän pystyi kertomaan tämän olleen hereillä jo hetken aikaa. Marjatassun turkissa ei ollut takkuja tai sammaleen hippuja, eikä hänen silmissään loistanut väsymys. Sen sijaan suurikokoinen kolli tervehti Hopeaturkkia rauhallisesti ja hillitysti, ’’Huomenta’’.
Lummetassu tunsi kateuden kipristävän varpaitaan, miksi Salviatassu ja Marjatassu olivat niin helppoja? He käyttäytyivät kuin olisivat olleet oppilaina jo pitkän aikaa, tottuneet klaanin tapoihin ja rutiineihin, he näyttivät siltä kuin olisivat olleet iloisia päästessään viettämään ensimmäistä päiväänsä! Jopa aina rauhallisen ja kylmän Marjatassun kasvoilla oli kätkettyä innostusta! Erakkonaarasta närkästytti, hänen kasvoilleen liukui viileän aallon lailla lannistunut ilme. Hän kadehti tapaa jolla muut oppilaat kohtelivat Myrskyklaania kotinaan, sillä sitähän se heille onkin…. Lummetassu huokaisi, hän oli varma ettei voisi ikimaailmassa tuntea itseään tervetulleeksi tähän paikkaan.
Lummetassu nosti vaaleanvihreän katseensa Nokiselkään, pudistaen pienesti päätään. ’’…ei minulla ole nälkä’’, naaras valehteli. Ei hänellä ollut kauhea nälkä, mutta tiesi että tulisi olemaan. Jos Lummetassu olisi uskaltanut kävellä tuoresaaliskasalle ja valita sieltä itselleen riistaa silloin kun Kettutassukin teki niin, hän olisi jo syönyt. Lummetassu tunsi olonsa syylliseksi vieraassa elinympäristössä, vieraiden kissojen ympäröimänä. Hän ei ollut koskaan tehnyt muuta kuin itkenyt ja valittanut, ja silti hänen pitäisi syödä heidän ruokaansa? Se ei tuntunut oikealta, eikä Lummetassu halunnut tehdä niin. Ehkä, hän ajatteli, ehkä jos minusta on tänään hyötyä en tunne oloani niin vieraaksi. ’’S-syön kai myöhemmin…tai jotain’’, hän ei halunnut loukata Nokiselkää ja olla tarttumatta tilaisuuteen syödä aamupalaa, muttei hänestä tuntunut siltä. Jos hän olisi syönyt, olisiko hän saanut edes syötyä loppuun?




PILVIKYNSI tunsi vatsansa vellovan, hänen olisi tehnyt mieli paeta onnittelevia kissoja ja juosta karkuun. Hän olisi halunnut kyyristyä heinikkoihin ja oksentaa, antaen kaiken pahoinvointinsa valua kurkusta alas karskin makuisena sappena. Hän ei pystynyt keskittymään Kuohutähden sanoihin, hänen ajatuksensa olivat toistensa päälle huutavaa sotkua. Hän tietää salaisuutesi! Pilvikynsi puri hampaansa yhteen. Hän tietää mitä olet tehnyt! Kollia huimasi, hän pudisti päätään, se ei ole mahdollista! Hän ei voi tietää, hän ei ollut siellä! Soturi räpäytti messingin keltaisia silmiään. Kermakuiskaus olisi saattanut tehdä sen! Se limainen, kermankeltainen naaras olisi voinut kiemurrella Kuohutähden uniin kuin kyykäärme, kertoen poikansa likaisimmat salaisuudet kavahtamatta laisinkaan! Ehkä se  oli kosto siitä, ettei Pilvikynsi enää leikkinyt hänen kanssaan sokeasti kuin pikkupentu…ehkäpä-!
Vihellys kulki läpi Pilvikynnen korvia ja hän nosti päätään, Ulpukkakuonon lempeä ääni tunkeutui läpi hänen ajatustensa sekamelskan. Kolli räpäytti silmiään, karistaen kammottavat ajatukset. Hänen tassujaan heikotti ja hänen oli istuttava alas, se ei ollut kunnianhimoisin asento vastanimitetylle soturille mutta ellei hän olisi istunut hän tiesi kaatuvansa. Ulpukkakuono kehui hänen nimeään, Pilvikynnellä meni hetki ymmärtää se. Hänen mielensä olisi halunnut kuvitella naaraan päästävän suustaan kammottavia sanoja, syyttävän häntä siitä mitä hän oli mennyt tekemään, kertovan hänelle ettei koskaan halunnut nähdä kollin karmeita kasvoja uudelleen! Pilvikynsi räpäytti silmiään, uudelleen ja uudelleen kuin olisi vasta herännyt ja koittanut karistaa väsyneitä silmiä kynsivää auringonvaloa.
Ulpukkakynnen kasvoilla lepäsi lempeä virne, hän ei ollut vihainen. Helpotus kulki pitkin nuoren soturin turkkia kuumina aaltoina, jollei kolli olisi avannut suutaan hän olisi ollut varma turkkinsa syttyvän liekkeihin. ’’Öh…’’, Pilvikynsi kompastui sanoihinsa, ’’-tuota, kiitos, Ulpukkatassu- tarkoitan…kuono’’. Hiirenpapanat! Pilvikynsi hymyili hieman, antaen pystyyn nousseiden karvojensa laskeutua  ja jännittyneiden lihastensa rentoutua. Kaikki oli hyvin. Soturi tutki Ulpukkakuonon kasvoja, kaikki on hyvin, hän kertoi itselleen. ’’Onnea Pilvikynsi ja Ulpukkakuono!’’, Ihalemmen pirteä äänensävy rikkoi hänen rauhoittuvien ajatustensa juoksun. Hän veti syvään henkeä, kiitollisena siitä että sai hetken aikaa rauhoittua hopeaturkkisen naaraan puhuessa. ’’Kun kävin parantajanpesällä olitte molemmat nukkumassa, halusin vain sanoa että olen iloinen ettei mitään pahempaa sattunut’’, naaraan sanat olivat nopeita, kuin hän olisi odottanut ikuisuuden päästäkseen sanomaa ne. ’’Minun pitää mennä, jäisin puhumaan lisää mutta- tai käyn vain katsomassa miten Kuohutähdellä menee’’, Ihalempi kääntyi lähteäkseen. ’’Odota!’’, Pilvikynsi pysäytti hänet, naaras katsoi taakseen uteliaana. Kolli hymyili väkinäisesti, kuin hän olisi inhonnut sitä mitä aikoi seuraavaksi sanoa, ’’Kiitos’’.
Ihalempi räpäytti yllättyneenä silmiään, Pilvikynnen sanat olivat läimäisseet häntä kuin pakenevan kalan pyrstöevä! Hän ei ollut odottanut sitä valkeakarvaiselta soturilta, hän kun oli aina niin ylpeä ja omissa maailmoissaan! Mahtaa olla jotain tekemistä Ulpukkakuonon kanssa, naaras ajatteli kasvoillaan leikkisä virne, ’’Eipä kestä! Näkemisiin!’’. Kolli luimisti korviaan nolostuneena, kuin olisi lukenut Ihalemmen ajatukset hänen ilkikurisesta reaktiostaan. Hän seurasi keltaisella katseellaan nuoren naaraan kulkua kohti Kuohutähden suuntaa, ja vasta kun hopeisen naaraan turkki oli hukkunut väkijoukkoon hän uskalsi kääntää katseensa takaisin Ulpukkakuonoon. ’’Mitä tuo oli olevinaan?’’, Pilvikynsi pyöräytti silmiään välinpitämättömän oloisena. Ihalempi oli yhtä omituinen kuin Hopeatähti, entisen päällikön sisaren päähänpistoista ei koskaan saanut selvää! ’’En yhtään ihmettelisi jos Ihalempi aikoisi jättää klaanin, hän on samanlainen höyhenaivo kuin Hopeatähtikin’’, Pilvikynsi virnisti kömpelösti vitsilleen, nauttien samalla viileän tuulen tuiverruksesta vasten kuumottavaa nahkaansa.




KURPITSATASSU hymyili lempeästi, hänen katseensa oli osunut sanoissaan kompastelevaan Pilvikynteen. Kuinka suloista, oliko soturi niin hermostunut Ulpukkatassun seurassa ettei saanut sanojaan sanottua? Viileän tuulen leikkiessä hänen oranssilla turkillaan naaras siirsi katseensa takaisin Pakkastassuun, lempeä auringonpaiste häikäisi hänen silmiään. Kurpitsatassu virnisti eikä voinut hillitä itseään päästämättä naurahdusta, ’’Sattuuko siihen? Ei, ei enää- tai ei siihen koskaan sattunutkaan, vähän kirveli’’. Kurpitsatassu painoi tassullaan kuonoaan, Pajulinnun asettamien lehtien nahkainen pinta tuntui hassulta vasten paranevaa haavaa. Se tuntui limaiselta ja haisi pahalle, naaras ei ollut yhtään iloinen joutuessan pitämään sitä kuonollaan!
’’Älä huoli, ei se minua haittaa- itse asiassa kun se paranee, se on varmaan aika siistin näköinen!’’, naaras hymyili lempeästi, nuolaisten Pakkastassun poskea rohkaisevasti, ’’-oikeasti, ei sillä sen väliä’’. Kurpitsatassu oli onnellinen että Pakkastassu puhui hänelle, tai…ei hän ollut aikaisemmin pitänyt mykkäkoulua, mutta oli pysytellyt sievoisen välimatkan päässä. Naaraasta oli kiva jutella ystävälleen ilman, että heidän välilleen jäisi kiusallisia hetkiä. Tammikarvan vihreä katse poltti kuumeisesti hänen niskassaan, Kurpitsatassu muljautti silmiään päästäen turhautuneen ärähdyksen. ’’Tosin Tammikarva jaksaa muistuttaa siitä kokoajan’’, naaras kuiskasi  viiksikarvat värähtäen, ’’-älä välitä hänestä, minä en ole vihainen’’.
Kurpitsatassu vilkaisi Tammikarvan suuntaan, mutta kolli oli jo ehtinyt kääntää katseensa pois. Ruskeankirjava soturi  keskusteli nyt Jokiklaanin varapäällikön, Hohdesydämen kanssa jotakin josta naaras ei kuullut sanaakaan. Ei sillä että häntä olisi kiinnostanut soturien tylsät jutut… Hän suoristi selkäänsä, heittäen käpälänsä maahan mairean haukotuksen tueksi. ’’Miltähän tuntuu olla rakastunut? Pilvikynsi ainakin näyttää olevan ihan sekaisin’’, kellanoranssi naaras hekotti sanoilleen, ne kuulostivat ehkä hieman ilkeämmiltä kuin niiden oli tarkoitus. ’’Tai siis, tarkoitan vain sitä ettei hän ole oma itsensä- miltähän se tuntuu?’’, Kurpitsatassu suoristi selkäänsä, Jokiklaanin leirin nurminen maa oli kostea ja haisi pahalle- etenkin nyt kun viimekesäiset heinät ja kaislat alkoivat homehtua. Kurpitsatassu oli kuullut huhuja, että koko leiri pitäisi verhota heinillä ja kasveilla ja että siihen menisi ainakin kaksi kuuta! Ja Ihalempi oli sanonut, että oppilaat joutuivat tekemään sen yksin kun soturit pitivät hauskaa joella!




// Ihalempi senkin kiusankappale

Lumitassu nyökkäsi tyytyväisenä mestarinsa vastaukselle. Hyvä. Aina piti saada unta tarpeeksi, tai muuten ei jaksanut puuhastella yhtään mitään! Parantajan olisi suotavaa aina olla virkeänä, että kykeni hoitamaan sairaita parhaansa mukaan, ettei yksiään tärkeämpi pikkuseikka jäisi huomaamatta! Lumenvalkoinen parantajaoppilas astui hiukan kauemmaksi kahdesta pennusta, kun Nuppulehti loikki lähemmäs. Hän halusi antaa mestarilleen rauhan ja riittävästi tilaa työskennellä. Lumitassulla kun oli tapana aina hengittää niskaan ja kysyä loputtomia lisäkysymyksiä opetetuista yrteistä. Tuskin Nuppulehti oli saanut edes yrtin nimeä suustaan, kun valkoinen parantajaoppilas oli jo heittänyt tusinan kysymyksiä siihen liittyen. Lumitassu puraisi hellästi hampaillaan kieltänsä.
Hiljaisuuskin on lahja... sellainen lahja, jolla minua ei olla siunattu, jos kyse on mistä tahansa uudesta ja tärkeästä, kuten esimerkiksi juuri yrteistä
Nuppulehden kiertäessä lehtikäärön auki, syrjäytti Lumitassu oitis ajatuksensa. Piti aina keskittyä jos Nuppulehti opasti, ettei parantajan sitten tarvinnut toista kertaa lauseitaan toistaa. Ei Lumitassu itse olisi ainakaan halunnut sellaista oppilasta, joka olisi ensin koko pentuikänsä maukunut ja vinkunut kuinka halusi isompana parantajaksi, ja sitten kun hänelle sellainen mahdollisuus oltiin suotu, hän vain jahtailisi päivät pitkät vaikkapa perhosia ympäri leiriä, eikä kuuntelisi yhtään mitä Lumitassu hänelle selitti. Lumitassu ei halunnut olla sellainen oppilas. Hän halusi, että Nuppulehti voisi olla hänestä ylpeä, ja hänestä tulisi kunnollinen ja vastuullinen parantaja, aivan kuten Nuppulehtikin oli! Siksipä valkoturkkisen naaraan korvat nousivat valppaina pystyyn, ja hän otti parisen askelta lähemmäksi Nuppulehteä ja yrttikääröä, jotta näkisi paremmin mitä salaisuuksia se sisällään piti.
"Kuulolla olen, jatka vain", Lumitassu maukui nyökäten, ja käänsi siniset silmänsä hetkeksi yrteistä Nuppulehteen, joka katseli häntä tarkkaavaisena. Valkoinen oppilas hymyili hivenen, ennen kuin keskittynyt ilme palasi takaisin hänen kasvoilleen. Hän ei halunnut ohittaa vahingossakaan mitään mitä Nuppulehti kertoi hänelle pentujen terveystarkastuksista. Siniharmaa parantaja oli itsekin painottanut, kuinka tärkeää se oli!
Tästä luennosta ja opastuksesta ei sitten jää yhtäkään sanaa muistamatta! Tämän päivän jälkeen sinun kuuluisi tietää ja muistaa ja osata soveltaa jokainen pentuihin liittyvä asia, ja pidäkin siitä sitten huoli että muistat, tiedät ja osaat!
Lumitassu nyökkäsi siniset silmät tarkkaavaisesti säihkyen, kun hän katseli minkälaisia yrttejä Nuppulehti oli valinnut kolmelle pennulle. Hiukan hankalaa asiasta teki se, että vuodenajasta riippuen yrttejä piti vaihdella. Pennuille annettiin lehtisateen aikana yrttejä jotka suojaavat taudeilta joita siihen aikaan liikkuu ja lehtikadon aikana on tärkeää pitää vastasyntyneiden ruoansulatus kunnossa. Pennuilla oli kuulemma usein nälkä, eikä Lumitassu sitä epäillyt. Pienokaiset kun jaksoivat aina temmeltää ympäriinsä milloin minkäkin asian perässä. Kyllähän oli aivan luonnollista, että heille tuli nälkä kaiken sen temppuilun keskellä!
Hiirenkorvan- ja viherlehden aikoina taas oli pidettävä huoli pentujen puhtaudesta ja hengityksestä. Lumitassu painoi asiat visusti muistiin sievään pääkoppaansa, ja antoi katseensa nyt puolestaan vaeltaa violeteissa marjoissa, jotka pian esittäytyivätkin katajanmarjoiksi.
Katajanmarjat pitävät mahakivut loitolla, ja antaa voimia. Joskus niitä käytetään myös matkayrttinä... sitten leskenlehti. Muistuttaa paljon voikukkaa keltaisine kukkineen, ehkäisee pentuyskää, pitää antaa kerran kuussa, kunnes pentu täyttää viisi kuuta...okei, eli periaatteessa viisi kertaa. Viherlehti vie mennessään iloisenkeltaisesti loistavat leskenlehdet, joten niitä on hyvä kerätä viherlehden ja hiirenkorvan aikoihin runsaasti varastoon. Lisäksi uutena yrttinä vielä kurkkuyrtti... parantaa kuningattarien maidontuotantoa, Nuppulehti antaa kolmesti kuussa kolmen kuun ajan. Ihan aivot vääntyvät solmuun näitä ajatellessa! Lumitassu nyökkäsi hitaasti ja räpytteli silmiään. Kyllä hän kaikki tuntui muistavan, hienoa!
Lumenvalkoinen parantajaoppilas hymyili kun Nuppulehti pyysi häntä apuun. Vihdoin jotain käytännönkin juttua! Välillä oli työlästä muistaa ja vain opetella ulkoa kaikkia maailman juttuja, jos välissä ei ollut mitään jaloittelutaukoa. Tämä näöntarkastus oli hyvää rentoutusta lihaksille. Ne puutuivat jos piti istua pitkänkin aikaa paikoillaan! Lumitassu kehräsi ystävällisesti nostaessaan kolme keppiä suuhunsa, käveli parantajanpesän suuaukolle, istahti maahan sitten kevyesti, ja kietoi häntänsä vielä siististi käpäliensä ympärille. Naaras piteli jokaista kolmea keppiä selvästi esillä suussaan, ettei mikään niistä jäänyt toisen kepin varjoon, ja jäi siniset silmät odottavasti ja kannustavasti tuikkien odottamaan Melodiapennun vastausta.


Melodiapentu pörhisti tyytyväisenä valkoista rintaansa, kun Peiponkujerrus esitteli hänet muille.
Kyllä, minä olen Melodiapentu, vaalea, sinisilmäinen....hetkonen! Minä olen sinisilmäinen! Minulla on siniset silmät! Ihanaa! Minä omistan veljeni ja emoni lailla siniset silmät! Vau! Melodiapennun pieni vaalea häntä viuhui innostuneena ja ilahtuneena ilmassa, kun hän kääntyi katsomaan Peiponkujerrusta. "Minulla on siniset silmät!" Pieni pentu muodosti huulillaan äänettömän lauseen emolleen siniset silmät iloisesti säihkyen.
Siniset silmät! Melodiapentu hyppelehti hetken paikoillaan ilahtuneena. Outoa ja samalla kiehtovaa miten niinkin pieni asia saavat pienet pennut hyvälle tuulelle. He eivät paljoa vaadi tai osaa huolehtia turhista asioista. Kunhan vain on emo vierellä, niin kaikki tuntuu olevan hyvin! Melodiapennun kulmat menivät sievästi kutrulle, kun hän sattui kuulemaan pari lausetta siitä, mitä Nuppulehti selitti Lumipennulle. Mitä tämä Myrskyklaanin parantaja mahtoi oikein selittää? Ymmärsikö Lumitassu tuosta edes jotain? Kuuluisiko ymmärtää? Melodiapentu itse ainakaan ei ymmärtänyt hölkäsen pöläystäkään mistään mitä Nuppulehti sanoi. Mitkä katajanmarjat? Mikä ihme leskenlehti? Mikä kurkkuyrtti? Mikä marja se ensimmäinen olikaan? Melodiapentu heilautti häntäänsä. Ihan sama. Olkoon mikä oli. Ei Melodiapentua kiinnostanut! Hän kääntyi katsomaan emoaan, kun tämän lämpö haihtui hänen selän takaa. Peiponkujerrus lähti hakemaan Rytmipentua, mutta kääntyi vielä sanomaan, että Melodiapentu saisi olla ensimmäinen tarkastettava.
"Hah! Siinäs kuulit!" Vaalea pentu naurahti tyytyväisesti mustaturkkiselle veljelleen, joka oli kooltaan häntä huomattavasti suurikokoisempi. Melodiapentu hymyili Nuppulehdelle tämän taputtaessa hännällään sammalpetiä. Hän näytti veljelleen leikkisästi kieltä, samalla kun käveli häntä ylpeästi pystyssä Nuppulehden luokse, istahtaen kiltisti sammalpedille.
Harmoniapentu vain tuhahti silmiään pyöräyttäen, ja siirtyi pian katselemaan parantajanpesän ihmeitä uteliaana jokaisesta pienestä yksityiskohdasta.
Melodiapentu siristi hiukan silmiään ja nyrpisti nenäänsä Nuppulehden putsatessa hänen silmiään kostealla sammalpallolla, joka kutitti hauskasti. Pennun viiksikarvat väpättivät hyväntuulisesti, sinisten silmien seuratessa Lumitassun valkoista turkkia, kun naaras istahti parantajanpesän suulle. Nuppulehti pyysi Melodiapentua kertomaan, kuinka monta keppiä Lumitassun suussa oli. Melodiapennun kasvoille nousi pohtiva ilme, kun hän katseli keppejä. Toki hän kirkkailla, sinisillä silmillään näki, että valkoisen parantajaoppilaan suussa oli kolme keppiä, mutta eihän pieni pentu vielä tiennyt käsitettä kolme. Rattaat raksuttivat Melodiapennun päässä, samalla kun hänen katseensa vaelsi parantajanpesässä. Miten hän voisi kertoa Nuppulehdelle, kuinka monta keppiä näki?
"Keppejä on sen verran kun meitä pentuja on", Melodiapennulta välähti pian ja hän nyökkäsi Peiponkujerruksen suuntaan. Emo oli tuonut Rytmipennunkin paikalle, ja Harmoniapentu tutkaili uteliaana paikkoja. Melodiapentu käänsi totisen katseensa ylös Nuppulehteen. "Minä, Harmoniapentu ja Rytmipentu. Jokaiselle riittää yksi keppi, niin monta niitä on", vaalea pentu totesi silmiään räpäyttäen. "Anteeksi emo, sinulle ei nyt riittänyt keppiä. Tuon sinulle varmasti joskus yhden jos haluat!" Melodiapentu mutisi silminnähden pahoittelevana. Hänestä oli kamalaa, ettei emolle jäänyt keppiä. Hänen olisi joskus ehdottomasti tuotava sellainen Peiponkujerrukselle!

// iski aivan yhtäkkiä hirvittävä ikävä teitä, ja tämä osoittautui ainoaksi paikaksi mistä saisin teidät kiinni. olisin halunnut kysellä kuulumisia, mutta tää vaikuttaa hivenen kuolleelta, joten jos jostain yllättävästä syystä haluatte mun kanssa vielä jutella, niin löydyn ainakin kikistä nimellä vesirottta.

// Meilläkin on ikävä sua ;;

Lähetin sulle viestiä, toivottavasti tuli perille ! !

//LOLLUUU ;""";


NOKISELKÄ hymyili hieman kömpelösti. "Nooh, jos olet varma, että jaksat, niin mennäänpä sitten", kolli naukui ja lähti tassuttelemaan kohti leirin suuaukkoa. Käenkellon rauhallinen vastaus kuului kaksikon takaata: "Metsästämiselle on aivan liian aikaista. Mutta mepe teemme jotain paljon jännempää!" Nokiselkää ihailutti. Käenkello hallitsi puhumisenkin niin hyvin! "Menemme vakoilemaan kaksijalkoja". Nokiselkä palasi taas omiin ajatuksiinsa. Milloinkohan kolli oli viimeksi edes vieraillut leirin ulkopuolella? Siitä täytyi olla ainakin puoli kuuta! Soturiin iski pieni paniikinpoikanen kuin ampiaisen pisto nahkaan. Muistankohan varmasti myrskyklaanin reviirin rajat? Mutta kun tassut koskettivat maata  piikkehermetunnelin takana, samat tutut myrskyklaanin tuoksut lehahtivat hänen kuonoonsa ja kevyt tuuli kosketti kissan turkkia, pelko oli tiessään. Tottakai hän muistaisi reviirin rajat! Hän muistaisi ne kuin omat karvansa.
Nokiselkä katsahti taakseen varmistaakseen, että Lummetassu tulisi hänen perässään ja mustaselkäinen kolli rytmitti askeleensa niin, että pian kaksikko käveli rinnatusten. "Tutustumme tänään reviirin rajoihin", ja lisäksi katsotaan mitä keksin... tuore mestari naukui kepeästi. Leirin ulkopuolella tassutteleminen ei tuntunut lainkaan hullummalta, oikeastaan se tuntui vapauttavalta kaiken sen pesässä kyynäilyn jälkeen. Nokiselkää kutkutti ottaa muutama hypähdys. Metsä suorastaan kutsui luokseen. Kolli vastusti aluskavillisuuden houkutusta hetken, mutta pian tokaisi: "Jolkotellaampa hieman. On viielä aamu, niin lihakset vetristyvät vähän". Nokiselkä varmisti että Lummetassu ottaisi hänen kehotuksensa kuuleviin korviinsa ja lähti sitten johdattamaan huomattavasti mestariaan pienikokoisempaa oppilasta läpi myrskyklaanin reviirin, kohti nelipuuta.

//Yhyy tämä laatu on fenkolia

AURINKOKASVO kavahti taaksepäin kun Karpalokuonon punaruskea häntä heilahti uhkaavana kohti hänen kuonoaan, päällikön ainoa takajalka heilahti maahan kömpelösti. ''Ei tule kuuloonkaan! Ethän sinä ole kuihin edes metsästänyt!’’, naaras naukui kipakasti, tummanvihreät silmät uhmaa leiskuen, ''-vaarantaisit itsesi lisäksi saattajasikin!’’. ''Karpalokuono arvostan huolenpitoasi, mutta olen ollut leirissä jo tarpeeksi kauan ja nyt minulla on velvollisuuksia jotka minun täytyy hoitaa’’, Aurinkokasvo naukui kärsivällisesti, tuttuun tapaan huolettomalla ja pehmeällä äänensävyllä.
Vanhan ystävän vaaleanharmaa häntä pyyhkäisi lempeästi kollin kylkeä, ''Olen pahoillani Aurinkokasvo, mutta Karpalokuono taitaa olla oikeassa’’, Saarnihäntä naukui pahoittelevasti, ''-sinun pitää toipua ennen kuin voit matkata kuukivelle...ja nimittää uusia sotureita’’. ‘’Aivan, aivan!’’, Karpalokuono kiekaisi innostuneena harmaan soturin tuesta, ‘’-oletko miettinyt soturinimiä?’’. Aurinkokasvo huokaisi ja pudisti pehmeästi päätään, hän tiesi että ystävykset yrittivät vaihtaa puheenaihetta saadakseen lisää aikaa hänen mielensä käännyttämiseen. ‘’Olkoon, auringonlaskun aikaan vaivaan Savukieloa ja pyydän hänen mielipidettään’’, kolli myöntyi ja kompromissi vaikutti miellyttävän kaikkia. Hän kääntyi kannoillaan, ja lempeästi hölkäten tuttu kultainen turkki katosi sotureidenpesän hämärään. Karpalokuono töyttäisi Saarnihäntää kylkeen, ‘’Hiirenaivo, voiko hän edes nimittää sotureita ennen kuin noutaa henkensä!’’.
‘’Omenankukka?’’, Aurinkokasvo huhuili lempeästi jo tyhjentyneelle pesälle, oliko naaras jo hereillä? ‘’Omenankukka?’’, Hämähäkkitassu yhtyi hänen ääneensä kuin kaikuna, kollin valkea turkki ilmestyi Aurinkokasvon vierelle. ‘’Kas, huomenta Hämähäkkitassu’’, hän tervehti hyväntuulisesti. Liikavarpainen, yleensä itsevarma ja pahansuinen kolli vaihtoi asentoaan kiusaantuneena. ‘’Öh...huomenta’’, hän vastasi epävarmasti ja innottomana, Aurinkokasvo tiesi ettei hän varmaankaan tiennyt miten kohdella uutta päällikköään. Nuoren kollin keltaiset silmät loistivat hämärässä kuulaina, ‘’Taidan katsoa ulkopuolelta…’’, hän jupisi pikaisesti ja loikki takaisin heräävään aamuun heikon tekosyyn suojelemana.


Hämähäkkitassu poistui sotureidenpesältä helpotuksesta huokaisten, Aurinkokasvo ei varmaankaan huomannut miten hermostunut hän oli! Oppilas oli aina kohdellut vanhempaa kollia kuin hän asuisi jo klaaninvanhimpien kanssa ja nyt hän oli päällikkö… Huono homma, Omenankukasta tulisi varmaan ihan snobi kun hänen paras ystävänsä oli nyt päällikkö! Kauheaa! ‘’Hämähäkkitassu!’’, Kiurupentu kirkaisi iloissaan ja vipelsi ulos pentutarhan kätköistä harmaa häntä heilahdellen. Hänen veljensä Tuulipentu kurkisti pesän reunoilta, ‘’Minttupentu, mennäänkö ulos?’’, hän kuiski hiljaa. ‘’Äh, anna olla!’’, Hämähäkkitassu ärähti turhautuneena kun Kiurupentu asettui hänen vierelleen. ‘’Olen jo melkein isompi kuin sinä, Kirsikkatassu sanoi että kun olen soturi olet pennun kokoinen!’’, naaras naukui rintakarvojaan pörhistyen.
Hämähäkkitassu sihahti loukkaantuneena, ‘’Kita kiinni senkin-’’. Tulivästäräkin ärhäkkä korvatillikka vaimensi kollin äkäisen puheen. ‘’Varo kieltäsi, voisit käyttäytyä kuin ikäisesi vaikket siltä näytäkään’’, soturi tuhahti kiusoittelevasti silmissään leikkisä pilke.
Maitojuova hymyili lempeästi Tuulipennulle ja Minttupennulle. ‘’Haluatko mennä ulos?’’, naaras kysyi lempeästi hymyillen Minttupennulta, ‘’-mene vain kultaseni leikkimään, siellä on nyt lämmintä mutta älkää häiritkö sotureita’’. Tuulipennun kilpikonnakuvioinen häntä heilahteli innostuneena, ‘’Tule Minttupentu, tule! Mennään katsomaan mitä Karpalokuono tekee!’’. Kermankultainen kuningatar hymyili kannustavasti.








NUPPULEHTI istuutui mukavasti sammalmatolle ja kietaisi häntänsä tassujensa ympärille, hänen lehmuksenvihreät silmänsä seurasivat uteliaina Lumitassun askelia parantajanaukion suuaukolle. Vaikka nuoren parantajan oppilaalleen antama tehtävä oli yksinkertainen, hän odotti uteliaana miten naaras sen toteuttaisi. Nuppulehti itse oli omina varhaisina oppilasaikoinaan yrittänyt väkisin pitää keppejä käpälissään sen sijaan, että olisi ottanut likaisen puun hampaisiinsa. Nyt kuita myöhemmin se kuulosti hupsulta, hauska muisto nauratti parantajaa ja hän virnisti lempeästi.
Harmaansininen naaras vilkaisi huvittuneena Melodiapentua, nuoren naaraan rinta kohoili jännittyneesti hänen seuratessaan Lumitassun nopeaa uurastusta keppien kanssa. Kuten arvelinkin, Nuppulehti ajatteli tyytyväisenä, valkeaturkkinen naaras oli nokkela ja löysi sopivan tavan keppien pitämiseen luonnollisesti. Nuppulehden kasvoille valui apea hymy, hänet oli valittu parantajaksi Rastasturkin, Myrskyklaanin edellisen parantajan äkillisen kuoleman jälkeen.
Sievä ja mukava naaras oli kuollut nuorena niin yllättäen, ettei hänellä ollut ollut aikaa kouluttaa itselleen oppilasta. Kuolinhetkillään hän oli kertonut läheiselle ystävälleen, entiselle kotikisulle Hopeaturkille haluavansa Nuppulehdestä seuraajansa. Lumitassu teki niin hyvää työtä, Nuppulehdestä tuntui siltä kuin hän ratkaisi kaikki asiat joiden kanssa hän oli paininut kuita silmänräpäyksessä. Hänet oli tarkoitettu parantajaksi, se on varmaa- vaikka Tähtiklaani ei ollut osoittanut hyväksyntäänsä merkillä Nuppulehti tiesi ettei se torjuisi häntä. Ehkä Nuppulehden oli tarkoitus ryhtyä parantajaksi vain opettaakseen Lumitassulle mitä hänen tuli tietää?
Nuppulehti sulki silmänsä epämiellyttävän ajatuksen saattamana, hän yritti muistuttaa itseään tuntemuksista joita hän oli tuntenut vain kuita aikaisemmin. Hänestä oli tuntunut kuin Myrskyklaani hylkisi häntä, nuorta ja kokematonta parantajaa...hän ei koskaan haluaisi, että Lumitassusta tuntuisi samalta. Nuppulehti tiesi että hänen ajatuksensa johtuivat vain synkistä muistojen puroista, jos Lumitassu voisi lukea hänen ajatuksensa hänestä tuntuisi pahalta.
Miten voin edes ajatella näin, minut Rastasturkki valitsi parantajaksi kuten minä valitsin Lumitassun. Nuppulehti torui itseään hiljaisella pään heilautuksella, hänellä ei ollut oikeutta epäillä punaturkkisen edeltäjänsä valintaa. Hän varmasti tiesi mikä oli Myrskyklaanille parasta!

Nuppulehti räväytti silmänsä auki, ilmaa halkova ukkosen rysähdys iski hänen tajuntaansa kynsiparin lailla. Yrttien koristamat tutut seinämät olivat vaihtuneet myrskyssä huojuviin puihin, vesi piiskasi vasten hänen turkkiaan kivuliaina viiltoina. Ukkosen valkeat välähdykset tuntuivat sokaisevilta. Hänen sydämensä takoi vasten rintaa, tuntui siltä kuin maisema hänen ympärillään olisi pyörinyt pyörremyrskyn tavoin.
Häntä huimasi ja hän tunsi voivansa pahoin, aivan yllättäen uuden salamaniskun säestämänä kotka syöksyi maahan kuin ilmavirta olisi heittänyt sen. Aluksi parantaja luuli kotkan syöksyvän vasten tahtoaan, mutta siitä huokuva itsevarmuus kertoi ettei se lentänut harhaan. Nuppulehti kuuli inhottavan räsähdyksen linnun iskeytyessä vasten joenvarrella kohoavaa kiveä. Veri roiskahti kohti parantajan kasvoja ja hän sulki silmänsä kuumalta punaiselta.

Melodiapennun innokas puhe havahdutti hänet. Nuori pentu oli nokkelasti arvioinut keppien määrän, mutta Nuppulehti oli liian säikähtänyt sanoakseen mitään vastaukseksi. Melodiapentu pahoitteli somasti ettei voinut jakaa keppiä emolleen, parantaja rykäisi kuuluvasti. ‘’Keppejä on kolme, hyvin tehty…’’, hän hymyili vinosti. Hänen turkkinsa oli kuiva, parantajanpesän lämpö ympäröi ilmaa ja silti hän maistoi kuonollaan kotkan veren. ‘’Tuota...Lumitassu kultaseni, voitko toistaa saman kaikille pennuille?’’, parantaja kysyi huolimattomasti noustessaan huterasti käpälilleen, ‘’-minun on puhuttava Kotkatähden kanssa’’. Hän kipitti vikkelästi oppilaansa ohi viiksikarvat väpättäen, hän vilkaisi taakseen ja soi oppilaalleen lempeän hymyn. Hän ei halunnut säikäyttää Lumitassua, mutta ei kyennyt juuri nyt ajattelemaan selvästi. Myrskyn viima tuntui yhä hänen hännänpäässään.
‘’Tulen pian takaisin, kun olet varma että kaikki pennut näkevät hyvin tarkista heiltä kuulo’’, Nuppulehti naukui antaen äänensä rauhoittua, ‘’-kuulon tarkistaminen on helppoa, keksit jonkun helpon lauseen jonka kaikki pennut ymmärtävät ja varmistat että he kuulevat sen parantajanpesältä, parantajanpesän ulkopuolelta ja aukion toisella puolella...pärjäätkö sinä nyt varmasti, Lumitassu?’’.
Nuppulehdestä tuntui pahalta jättää nuori naaras yksin suuren vastuun kanssa ja kipittää itse pois paikalta, mutta vain silmänräpäys sitten tapahtunut näky tuntui vellovan hänen vatsanpohjassaan. Se tiesi huonoja uutisia, jokainen karva hänen turkissaan kertoi ettei ollut aikaa hukattavana- hän halusi päällikkönsä puheille välittömästi. Kotkatähti olisi varmasti kauhuissaan, jos lintu Nuppulehden näkemästä asetelmasta oli tarkoitettu symboloimaan Myrskyklaanin päällikköä... Kylmät kynnet kynsivät hänen kylkiään armottomina.

OMENANKUKKA paineli menemään sellaisella jytinällä, että heinikossa suhisi. Naaras oli vihainen tähtiklaanille, vihainen edesmenneelle päällikölle Risatähdelle ja Aurinkokasvolle. Mokoma ryökäle meni sitten ottamaan päällikön roolin vastaan! Mutta ennen kaikkea hän oli vihainen itselleen. Soturitar oli uutisen kuultuaan kiepahtanut kannoillaan ja kiitänyt ulos leiristä kuin ampumisen pistämänä. Ja mistä hyvästä? Siitä hyvästä, että Aurinkokasvosta tulisi päällikkö. Hän omistautuisi klaanille, eikä kollilla olisi enää aikaa hänelle niin paljon kuin ennen. Omenankukalla itsellään taas oli oppilas koulutettavana. Ajat menisivät aina ristiin ja rastiin. Kuka juoksisi hänen kanssaan jahtaamassa heinäsirkkoja hiirenkorvana kuin pahainen oppilas, kun Aurinkokasvo oli solmittu klaanin tehtäviin niin tiukasti kuin Ohran ladon koira liekaansa? Ei kukaan! Ei Omenankukalla ollut muita ystäviä. Miksei naaras ottanut uutisia vastaan tyynenä ja rauhallisena niinkuin suuri osa klaania? Miksi minun pitää olla näin äärettömän uppiniskainen? Omenankukka kirosi mielessään. Kunniasta ei olisi apua tällaiseen tilanteeseen. Naaras saapui rajusti puuskuttaen rotkolle. Hän katseli hetken alas jyrkkännettä, katse jääden lepäämään kuohuviin, kivien lomassa puikkelehtiviin virtoihin. Omenankukka puuskahti ja luimisteli korviaan. Hiirenaivo! Hän moitti itseään, vilkuili sivuilleen ja lähti jolkottelemaan kohti nelipuuta turhautunut ilme kasvoillaan.

MINTTUPENTU vastasi reippaasti emonsa hymyyn, mutta avasi pikkuisen suunsa sitten: "Onko siellä varmasti lämmin?" Pentutovereiden innokkaat huudot kuitenkin sai hänet höristämään korviaan ja ottamaan askeleen ulos pentutarhasta. Auringonvalo tuntui kihelmöivältä pennun paljaalla iholla. Pikkukollin ryppyinen selkänahka nyki. Minttupentua epäilytti. Tuulipentu kuitenkin naukui hänelle rohkaisevasti ja se sai pikkukissan loikkimaan hieman kömpelösti pentutoverinsa perään. "Joo, mennään vain!" Karvaton kolli mau'ahti innokkaasti ja kiisi Tuulipennun perään. "Kivaa!"
Hiutaltanssi hymyili pienten pentujen temmellykselle silmät siristyen. "Eivätkö he olekin suloisia?" Naaras hihkaisi Sumuvarjolle. Valkoisen naaraan silmissä pilkehti toiveikkuus ja hetken hän näytti siltä, että olisi voinut rynnätä pentujen leikkeihin mukaan. Soturitar kuitenkin puisteli päätään, pysyi aloillaan ja katsahti Sumuvarjoon. "Mitäpä luulet, kenet Aurinkokasvo meinaa nimittää varapäälliköksi? Hän ei tehnyt sitä vielä", Hiutaltanssi naukui kysyvästi hatmaalta kollilta vieressään.

//Puhelimella...

AURINKOKASVO siristi silmiään apeana, vaikka pesän tummat varjot hukuttivat näkyvimmät piirteet peittoonsa hän huomasi nopeasti ettei Omenankukka ollut enää pesällä. Naaraan tuore tuoksu kertoi että hän oli noussut jo ylös, miksi hän ei ollut kertonut minne meni? Miksi hän ei ottanut Hämähäkkitassua mukaansa? Kullankeltainen kolli huokaisi pettyneenä, toivottavasti Omenankukalla on kaikki kunnossa, hän ajatteli huolestuneena loikkiessaan kauemmas pesän reunamilta. Hän ei halunnut olla poistuvien sotureiden tiellä.
Aurinkokasvo räpäytti silmiään muistellen Saarnihännän sanoja, hän oli maininnut oppilaiden nimittämisestä. Kirsikkatassu, nuoren naaraan nimi välähti ensimmäisenä kollin mielessä. Hänen pitäisi varmaankin noutaa yhdeksän henkeään ensin, hän ei halunnut naaraan tuntevan itseään vähempiarvoiseksi ja joutua nimittämään häntä vailla päällikön nimeään. Vaikka kolli ei voinut antaa nuorelle oppilaalle ansaittua soturinimeä, hän tiesi kyllä toisen seremonian jonka saattoi hoitaa alta pois viherlehden lämpöisinä hetkinä.
Aurinkokasvo hölkkäsi rennosti kohti puhujanpuuta ja loikkasi sen vanhoille, vahvoille oksille kolmella käpälällään huojuen. Karpalokuono saattoi olla oikeassa, päällikön matka kuukivelle olisi varmasti riskialtis...mutta se oli matka joka oli tehtävä, ennemmin tai myöhemmin. ''Jokainen klaanin kissa kokoontukoot klaanikokoukseen!’’, kolli heitti ilmoille pehmeän mau’ahduksen.
Karpalokuonoa tapaamaan loikkineet pennut kerääntyivät punaturkkisen naaraan käpäliin uteliaiden katseiden koristamina. ''Karpalokuono, saadaanko mekin kuunnella?’’, Kiurupentu naukui häntä väpättäen. Tuulipentu kompuroi sisarensa perässä, pysyen tiiviisti veljensä Minttupennun vierellä. Vanhempi soturi kehräsi lempeästi, ''Tietysti saatte, Aurinkokasvo kutsui kaikki klaanikissat koolle, te olette Tuuliklaanin täysivaltaisia jäseniä’’, naaras muistutti näpäyttäen hännällään harmaankirjavan pennun vaaleanpunaista kuonoa.
''Risatähden kuolema oli meille kaikille lamaannuttava isku-’’, Aurinkokasvo aloitti hellävaraisesti, tavalliseen tapaansa ystävällisellä ja välittävällä äänensävyllä, ''-hän oli Tuuliklaanin päällikkö monia vuodenaikoja ja piti hyvää huolta klaanistaan’’.  Pandakynsi laski päätään kunnioittavasti edesmenneen päällikön muistolle.
''Kukaan ei voi korvata Risatähteä, hän oli viisas ja oikeudenmukainen päällikkö...mutta lupaan yrittää parhaani ollakseni Risatähden veroinen, antakaa minulle aikaa parantua ja näyttää mitä voin tehdä- olen asunut Tuuliklaanissa jo vuodenaikoja, te ette ole vain jäseniä klaanissani vaan perheeni’’, kullankeltainen kolli naukui silmät sädehtien, ''-ja minun on tullut aika nimittää itselleni varapäällikkö, kissa jossa olen huomannut suurta potentiaalia’’. Saarnihäntä nyökkäsi hyväksyvästi ystävänsä sanoille, hän vilkuili ympärilleen uteliaana.

''Sanon nämä sanat Tähtiklaanin ja edesmenneen päällikkömme edessä, jotta he voivat kuulla ja hyväksyä minun valintani...Sumuvarjo, sinä olet Tuuliklaanin uusi varapäällikkö’’.

Lumitassu virnisti Melodiapennulle lempeästi, kun tämä sanoi keppejä olevan kolme.
Hienoa! Oikein meni!
Valkoinen oppilas maistoi mutaa ja maata suussaan, muttei edes välittänyt. Tämä oli yksi niistä parantajaoppilaana olon huonoista puolista, mutta hyvät puolet jyräsivät huonot mennen tullen. Lumitassu laski kepit suustaan maahan, ja nuolaisi huuliaan. Ruohoinen maku oli erikoinen, muttei se mitenkään erityisen pahalta maistunut. Nuoren naaraan siniset silmät kääntyivät Nuppulehteen, joka näytti olevan aivan omissa maailmoissaan. Lumitasu sai itsensä taas kiinni pohdiskelemasta jotain turhuuksia. Valkoinen parantajaoppilas katseli mestariaan pää hivenen kallellaan, ja yritti pohtia mitä tämä oikein mietti.
Jotain hyvää? Vai onko jotain pahaa tapahtunut? Tai tapahtumassa?
Lumitassu hätkähti kuullessaan Nuppulehden äänen, ja tajusi tuijottavansa mestariaan melko pöhkön näköisesti, siniset silmät sirillään ja valkoinen pää pahasti kallellaan. Parantajaoppilas rykäisi ja suoristi ryhtiään, nostaen huulille tutun ja lämpimän hymyn.
"Öh, tottakai Nuppulehti... ilman muuta!" Lumitassu maukaisi hymyillen varovaisesti, sen enempää ajattelematta, korjatakseen äskeisen oudon tilanteen. Hetken kuluttua-, kun Nuppulehti pyyhälsi hänen ohi, -hän tajusi vasta minkälaisen suuren vastuun oli ottanut niskoillensa. Paniikki iski nuoreen naaraaseen saman tien, vaikka hän pitikin sen sisällään ja kasvonsa peruslukemilla.
Entä jos arvioin jotain väärin!? Entä jos teen jotain väärin?! Entä jos Peiponkujerrus suuttuu minulle?! Entä jos en osaa?! Apua!
Entä...entä.. entä....!!!
Nuppulehden tasainen ja rauhaa tuova ääni havahdutti Lumitassun ajatuksistaan, jotka piiskoivat häntä naamalle kuin lehtikadon kylmät tuulet ja jäiset lumihiutaleet. Lumitassu katseli hetken mestariaan mitään sanomatta, ja yritti ymmärtää mistä oli kyse.
Onko Nuppulehti kunnossa? Onko jotain tapahtunut? Mitä kävi? Kuvittelenko minä vain, vai näyttääkö Nuppulehti jokseenkin hermostuneelta? Kai se olen sitten minä ja minun harhakuvitelmani!
Valkoinen oppilas olisi halunnut sanoa Nuppulehdelle, ettei halunnut jäädä yksin pentujen ja Pieponkujerruksen kanssa. Hän olisi halunnut sanoa, ettei välttämättä pärjäisi, ja tuottaisi sitten Nuppulehdelle pettymyksen, mutta kaikkien niiden sanojen sijasta, Lumitassu tunsikin huulilleen hitaasti leviävän, huolettoman hymyn.
"Ymmärretty, kyllä minä pärjään, aivan varmasti!" hän kuuli itsensä sanovan pirteästi, ja sanat olivat pahasti ristiriidassa hänen ajatuksiensa kanssa.

Lumitassu pöyhisti rintaansa ja veti syvään henkeä, ennen kuin puhalsi sen raskaasti ulos. Hän kääntyi takaisin pentujen puoleen ja hymyili näille iloisesti. "Harmoniapentu, sinun vuorosi! Käyn hakemassa uudet kepit sinulle", valkoinen oppilas maukui reippaasti ja haki vielä yhden kepin sammalpedin vierestä. Sitten hän palasi takaisin paikoilleen, ja ohjasi Harmoniapennun istumaan siihen samaiselle paikalle, jossa Nuppulehti oli hetki sitten istunut. Tämä pieni, sysimusta kolli tarkkaili valkoista parantajaoppilasta uteliaana, ja Lumitassulle tuli sellainen olo, että hänessä oli jokin hassusti.
Ehkä minulla onkin kolme silmää kahden sijasta? Onkohan minulla jotain likaa kasvoissani? Toivottavasti ei... Lumitassu halusi pitää huolta ulkonäöstään ja valkoisesta turkistaan, jossa näkyi kaikki lika aivan liian helposti. Millaisen kuvan hän antaisi pienelle pennulle, jos hänellä olisi naama ihan ruskea kaikesta roskasta?
Parantajaoppilas pudisteli päätään ja keskittyi olennaiseen. Mitä hän muka sanoisi Nuppulehdelle, jos parantajan palattua hän ei ollut edes edennyt Harmoniapennun näkötarkastukseen? Lumitassu nosti kaikki neljä keppiä suuhunsa, ja kääntyi uudestaan hiukan sivuttain, niin että yksikään keppi ei jäänyt toisen varjoon.
"Noniin Harmoniapentu. Kuinka monta keppiä minulla on suussa nyt?" Nuori naaras kysyi pieneltä pennulta epäselvästi, ja tämä kehräsi huvittuneena Lumitassun hauskankuuloisille sanoille. Lumitassu oli todella kiitollinen siitä, etteivät kepit olleet kamalan paksuja. Ei hän muuten olisi saanut neljä keppiä samanaikaisesti suuhunsa!
"Niitä on juuri sen verran, että minulle, Melodiapennulle, Rytmipennulle ja emollelle riittää kullekin yksi. Niitä on siis nyt enemmän kuin äsken Melpodiapennulla", musta kollipentu maukui tietäväisen oloisena ja nyökytteli kiivaasti päätään. Melodiapennun silmissä häivähti kateus, sillä veljelle oltiin näytetty yksi keppi enemmän. Lumitassu hymyili tyytyväisenä pudottaessaan kepit suustaan.
"Hyvä! keppejä on juuri sen verran kun sanoit, eli neljä", valkoinen naaras maukaisi tyytyväisenä, samalla kun Harmoniapentu hyppäsi kiltisti pois sammalalustalta Melodiapennun viereen, ja kaksi pentua käänsivät odottavat katseensa viimeiseen pentuun, joka vielä odotteli vuoroaan.
"Rytmipentu, tulisitko? Olisi sinun vuorosi", Lumitassu maukui kiltisti kehräten ja hänen valkoinen häntänsä heilui rennosti ilmassa. Tämä nuorin, selvästikin pienin ja ehkä jopa sisaruksiaan hiukan heikomman pennun tarkastus jännitti Lumitassua ehdottomasti eniten.
Toivottavasti kaikki menee hyvin, eikä minun tarvitse sanoa mitään erityistä!

PEIPONKUJERRUS katseli Lumitassun toimintaa. Tuo tuli hienosti toimeen vaalean Melodiapennun kanssa. Melodiapentua naaras katseli edelleen hieman hämillään. Miten niin pieni naaras pystyi näyttämään aivan Haikulta? Pystyisikö Peiponkujerrus ikinä katsomaan pentuaan näkemättä hänessä isänsä teot? Ajatus pelotti kuningatarta. Hän ei halunnut niin käyvän, ei halunnut, ei halunnut. Hän halusi nähdä Melodiapennun aina kun katsoi pientä naarasta. Tähtiklaanin kautta hän toivoi oikeasti näin käyvän. Haikua ei saanut olla olemassa enää naaraan elämässä. Eikä pennuillekaan.
"Lumitassu, voisimmeko odottaa? Olen hieman huolissani Rytmipennusta, sillä hän ei reagoi puheeseeni eikä ole vieläkään avannut silmiään. Vaikka luotankin sinun olevan mahtava parantaja aikoinasi, haluan, että Nuppulehti tarkastaa tämän pennun, okei?" naaras naukui pahoittelevaan sävyyn, vaikkei aihetta välttämättä edes ollut. Peiponkujerrus ei vain pitänyt siitä, että Lumitassu joutuisi nyt lopettamaan Nuppulehden antaman tehtävän. Nuorelle parantajaoppilaalle kaikki mestarinsa antamat tehtävät olivat varmasti suurenmoisia ja tuo varmasti halusi tehdä jok'ikisen tehtävän mahdollisimman tarkasti, että hyvin.

ORAVATASSU pudotti karkeakarvaisen oravan Koirahampaan käpälille, mustavalkea naaras kiitti riistasta ja asettui aterioimaan nuoren naaraan vierelle. ''Olen huolissani, vaikka on viherlehdenaika Varjoklaanilla ei ole riistaa liioiksi…’’, Koirahammas huomauttti upottaessaan hampaansa oravaan, sen veri oli jo viileä. ''Kyllä riistaa tulee, pitää vain odottaa hiukan’’, Oravatassu vakuutti korvat heilahtaen, hän vaihtoi kiusaantuneena asentoaan ja laski käpälänsä varpusen ympärille, ''-kuulin että Sulkakukka on kuollut’’.
Koirahammas nyökkäsi kasvoillaan mietteliäs ilme, hän nielaisi suunsa tyhjäksi. ''Niin, Sulkakukka kuoli eilen...Kameleonttitassulla on mietittävää, Ohdaketähti sanoi aikovansa ottaa asian puheeksi seuraavassa kokoontumisessa’’, mustavalkean soturin äänensävy oli rauhallinen klaanin surkeasta tilanteesta huolimatta. Oravatassu nyökkäsi hiljaisena, tietämättä mitä pitäisi sanoa. Hän oli huolissaan Kameleonttitassusta, virtasihan heissä samaa verta...mutta enemmän hän oli huolissaan Varjoklaanista. Klaani ilman parantajaa, kuinka he selviäisivät kuuron ja kokemattoman kissan avulla? Eivät mitenkään… Mitähän Ohdaketähti aikoo, naaraan häntä heilahti epävarmojen ajatusten tahdissa. '''Ohdaketähti on viisas, olen varma että hänellä on jo suunnitelma meidän varallemme- älä vaivaa päätäsi sillä’’, Oravatassun sisaren lempeä ääni havahdutti hänet ajatuksistaan. Koirahammas nousi seisomaan oravan syötyään, ''Kiitos riistasta, minun täytynee mennä katsomaan miten Valtatassulla menee’’.
Oravatassu pyöräytti silmiään ja tirskahti, ''Unohdin että sinä olit hänen mestarinsa…no, onnea hänen suhteensa- minun mielestäni hän ei näe omaa karvaansa pidemmälle’’. Soturi hekotti lempeästi ja huitaisi punaturkkista hännällään, ‘’Älä viitsi, olen varma että pitäisit hänestä jos tutustuisit häneen’’. Koirahammas räpäytti silmiään mietteliäänä, ''Ohdaketähdellä on varmasti kiire tänään, miksi et tulisi minun ja Valtatassun kanssa metsälle?’’. Nuori oppilas virnisti väkinäisesti naaraan ehdotukselle, ''Ei kiitos, sen kuukivionnettomuuden jälkeen Ohdaketähti on kouluttanut minua kuin olisi seonnut päästään...taidan jäädä leiriin lepäämään vielä kun voin’’.
Koirahammas hörähti huvittuneesti, ''Hölynpölyä, tulet mukaamme’’. Oravatassu seurasi naarasta korvat tuimasti luimussa,  voi miten ihanaa, hän murahti sarkastisesti ajatuksissaan. ''Valtatassu, huomenta! Oletko valmiina pienelle metsästysretkelle?’’, Koirahammas huuteli iloisesti saapuessaan tummaturkkisen oppilaansa luokse. Oravatassu höristi korviaan, hän kuvitteli ettei Koirahammas tuntisi itseään mukavaksi Valtatassun rinnalla, olihan hän ryhtynyt mestariksi jo vanhalle kissalle...mutta hän kohteli kollia kuin olisi kouluttanut tuota pennusta saakka.
''Oravatassu liittyy tänään seuraamme, menemme Ulpukkakoskelle, miltä kuulostaa?’’, Koirahampaan pirteä äänensävy ärsytti Oravatassua, punaturkkinen naaras näytti kieltään kuin pahainen pentu. ''Ulpukkakoskella on märkää, mennään mieluummin pumpuliruoholle’’, hän murahti silminnähden tyytyämöttämänä. ‘’Älä hupsi, kun teistä tulee sotureita teidän täytyy kyetä metsästämään monenlaisissa olosuhteissa- Valtatassu oletko syönyt jotakin?’’, Koirahammas pyyhkäisi sisarensa valitukset hännänheilautuksella pois mielestään, ''-syö toki ennen kuin lähdemme’’.

Valtatassu siloitti rinnalleen nousseen töyhdön, ja sipaisi korviaan vielä käpälällään, ennen kuin astui ulos oppilaidenpesästä. Hän suuntasi kylmän katseensa säälittävän näköiselle tuoresaaliskasalle, eikä edes viitsinyt ottaa siitä mitään. Kuukaudet Valjoklaanissa olivat syöttäneet Valtatassun päähän edes jotain tärkeää ja kunnollista tietoa. Mustavalkoinen kolli ruokki aina klaanin ennen kuin itse söi. Nyt saalista ei todellakaan näyttänyt olevan niin paljoa, että Valtatassu olisi tuosta vain voinut ruveta aterioimaan hyvällä omatunnolla. Kolli vilkaisi metsään ja kuusiin, jotka näkyivät leirin ulkopuolelta.
Niin tyhmää kuin saalistus onkin... tänään on kai pakko lähteä metsälle, ja tuoda edes jotain leiriin, sillä riistaa on niin vähän. Eiväthän kaikki muuten pärjää!
Valtatassu huokaisi ja nuolaisi huuliaam. Häm olisi paljon mielummin harjoittelemassa jotain taistelujuttuja. Mutta kai se saalistuskin kelpaisi, kunhan olisi edes jotakin tekemistä. Paikoillaan istuminen oli kaikista ärsyttävintä! Vaikka päältäpäin mustavalkoinen oppilas olikin kylmä ja välinpitämätön, kyllä hän silti halusi, että Varjoklaani pysyisi vahvana ja terveenä, ja pennut sekä klaanivanhimmat saisivat vatsansa täyteen. Ei kukaan nyt halunnut asua heikossa klaanissa! Heidän oli pärjättävä muiden kolme klaanin rinnalla,e ikä se onnitunut tyhjillä vatsoilla.
Valtatassu nosti katseensa kuullessaan Koirahampaan äänen. Hän oli aina pitänyt Koirahampaan nimeä hiukan oudohkona ja ehkä joka pikkuriikkisen huvittavana, mutta kyllä hän piti soturiska, ja se olikin sitten varmaan tärkeintä. Nyt soturin ääni kuulosti hiukan liian pirteältä Valtatassun mukaan, varsinkin näin aamutuimaan.
"Huomenta Koirahammas, olen tietenkin... tuoresaaliskasa näyttäisi tarvitsevan kipeästi lisää täytettä", mustavalkoinen kolli maukaisi huokaisten, mutta melko välinpitämättömästi. Se vain kuului hänen tavalliseen puhetapaansa. Hän puhui aina kylmästi ja tuntui kuin hän olisi tarkoituksellisesti haastanut riitaa, vaikkei se ollut tarkoitus. Valtatassu käänsi epäilevän katseensa Oravatassuun, ja silmäili tätä hetken, ennen kuin käänsi katseensa takaisin mestariinsa.
"Ihan hyvältä kuulostaa...", Valtatassu maukaisi nyökyttäen kerran päätään.
Hienoa... joudun jonkun Oravatassun kanssa metsälle.... jiihaa
Mustavalkoinen oppilas antoi värittömien silmiensä kylmän katseen vaeltaa takaisin Oravatassuun, kun tämä valitti Ulpukkakoskella olevan liian märkää. Valtatassu olisi halunnut pyöräyttää silmiään ja sihahtaa jotain äkäisesti, mutta puri kieltään ja piti suunsa kiinni, mulkoili Oravatassua vain hieman äkäsienä. Jos Koirahammas sanoi, että he menisivät Ulpukkakoskelle, niin sitten he menisivät. Ei mitään muttia!
"Mennään vain, ja palataan pian takaisin, jotta muut saisivat syötyä. Haluan tehdä jotain muutakin kuin vain saalistaa, jos vain käy", Valtatassu maukaisi ja suuntasi terävän, mutta silti arvostavan katseen mestariinsa. Hän halusi jo mennä. Turhaan he tässä aikaa haaskasivat!

KÄÄRMEHÄNTÄ kieriskeli nautinnollisesti auringon kevyesti lämmittämällä kalliolla - tai sellaisella kohdalla, mihin auringonvaloa onnistui siivilöitymään kaikkein eniten varjoklaanin leiriä ympäröivien korkeiden kuusien oksien lävitse. Hento oranssi välke värehti naaraan hiekanpunerravalla turkilla luoden lämpöistä tuntua kissan iholle. Soturi nosti päänsä ylös, räpytteli auringon sokaisemia silmiään muutaman kerran ja jäi tarkkailemaan leirin elämää tähystyspaikaltaan. Valtatassu, Oravatassu ja Koirahammas näyttivät tekevän lähtöä saalistuspartioon. Aamupartio oli mennyt jo aikoja sitten. Käärmehäntä silmäili Valtatassua silmät hienoisesti sirrillään. Oppilas oli tupsahtanut klaaniin neljä kuuta sitten, haissut metsältä ja mudalta ja kolli oli otettu klaaniin lähes muitta mutkitta. Kissa ei ollut kertonut minkään vertaa menneisyhdestään, vaan tuntui jopa välttelevän sitä itsekin. Valtatassun käytös sai Käärmehännän mielenkiinnon nousemaan pintaan. Halu tietää kollista enemmän nosti kieroituneen ajatuksen naaraan mieleen, joka kutkutti häntä hännänpäästä korvannipukoihin asti. Käärmehäntä oli aina ollut vähän enemmän tai vähän vähemmän pimeä kissa ja hän tiesi vähän yhtä sun toista klaanin kissoista, mutta Valtatassusta soturi tuskin tiesi nimeä enempää.

Käärmehäntä nousi venytellen seisomaan. Naaras venytti selkäänsä armottomasti haukotellen takapuoli ojennettuna taivasta kohti. Sitten soturi loikki alas kalliolta kaksihaarainen, epämuodostunut häntä kulkua tasapainottaen. Tänään olisi hoidettava asioita. Käärmehäntä sijoitti tehtävänsä nopeasti tärkeysjärjestykseen päässään ja loikki kohti Ohdaketähden pesää. Matkalla tapaamaan päällikköä soturitar kuikuili vielä Valtatassun, Koirahampaan ja Oravatassun suuntaan. Kolmikko teki lähtöä. "Saalistusonnea!" Käärmehäntä huikkasi kissakolle, ennekuin sukelsi kuusen oksien alle Ohdaketähden pesää kohti.
Päällikön pesä oli valtavan, varjoklaanin leirin keskellä olevan kuusen juurakon alla. Käärmehäntä pysähtyi pesän suuaukolle ja huhuili Ohdaketähteä pari kerta. "Ohdaketähti? Oletko siellä? Minulla olisi asiaa". Mutta ennekuin naaras antoi toiselle varjoklaanilakselle aikaan vastata, hän pujahti sisään onkalosta, joka työntyi kuusen juurien alle. Käärmehäntä ei koskaan ollut oppinut kunnioittamaan klaanin päällikköä tavalla, jolla muut klaanilaiset kunnioittivat klaanin päätä. Käärmehännän mielestä päälliköksi voisi selviytyä kuka tahansa kissa, jolla olisi tarpeeksi älliä korviensa välissä. Soturitar itsekin olisi voinut olla päällikkö, mutta naaras oli karttunut sitä paikkaa jo kauan. "Minusta Lintutassu on jo valmis soturiksi", Käärmehäntä naukui tullessaan käytävään, joka johti laajempaan onkaloon. Pesässä oli pimeää ja siellä haisi maalle ja pihkalle. Naaras asteli rauhallisesti päällikön eteen (?) (Jos se siis edes on siellä, käärmes ei jaksanut tarkistaa etukäteen). "Tervehdys Ohdaketähti", Käärmehäntä naukui ja kumarsi pienesti.

OHDAKETÄHTI oli kääntänyt katseensa kohti pesänsä multaisia seinämiä, Kameleonttitassu istui hänen vierellään kuurot korvat alakuloisesti vasten hänen päätään. Pesässä vallitsi kiusallinen hiljaisuus, kunnes parantajaoppilas avasi suunsa. ‘’Ohdaketähti...Varjoklaani ei pärjää ilman parantajaa, edes Varpukynnen yrttitietoisuus ei riitä..jos joku sairastuu-’’, Ohdaketähti hiljensi nuoren kollin häntänsä heilautuksella. ‘’Älä huoli, Varjoklaani pärjää kyllä...seuraavassa kokoontumisessa aion pyytää Kotkatähdeltä palvelusta’’, päällikön ääni oli hiljainen mutta varma, ‘’-Kotkatähti ei aio kääntää selkäänsä Varjoklaanille’’. Kellertävänkirjava kolli siirsi katseensa pois Ohdaketähden kuonolta, hän ei ollut saanut päällikön mutinasta täysin selvää mutta hänellä oli tunne ettei Ohdaketähdellä ollut hyvät mielessään.
‘’Minun täytyy mennä, Varpukynsi tekee parhaansa...onneksi on viherlehdenaika, eikä hänen tarvitse tehdä muuta kuin hoitaa pikkuvaivoja’’, Kameleonttitassu nousi seisomaan ja hymyili päällikölle ennen poistumistaan. Oppilas loikki pois hänen pesältään ja tervehti ohikävellyttä Käärmehäntää.
Ohdaketähti huokaisi raskaasti, hänen ajatuksensa alkoivat hämärtyä...juuri ennen kuin hän uskoi kaatuvansa, Käärmehännän ääni sai hänet havahtumaan. ‘’Kyllä’’, naaras nosti päänsä ja vastasi reippaasti, ‘’-Käärmehäntä, huomenta’’. Kilpikonnakuvioinen räpäytti uteliaana silmiään ja heilautti vaaleanruskeaa häntäänsä soturittaren sanoille. ‘’Lintutassuko?’’, hämmennys hänen äänessään erottui hiljaisena sointuna, ‘’-niin tietysti, hän on oppilaista vanhin...onko hän toipunut tarpeeksi matkastaan?’’. Ohdaketähden sanat kuullostivat epäluuloisilta, mutta todellisuudessa hän oli enemmän kuin onnellinen. Hän oli aina välittänyt klaanilaisistaan, Lintutassu ja muut sen jäsenet olivat hänelle kuin perhettä. Hän oli onnellinen Lintutassun puolesta, mutta huolissaan...hän ei halunnut laskea naaraan turkille paineita siitä, että hänen olisi palattava soturintehtäviin vasta toivuttuaan.
Ohdaketähti nuolaisi rintaansa siloittaakseen rehoittavaa turkkiaan, klaanin uusin jäsen Valtatassu oli mietityttänyt häntä jo tovin. Toivottavasti Koirahampaan tarmokkuus sopii hyvin nuorelle kollille…Oravatassulla on varmaan mieli maassa, kun en kerkeä kouluttamaan häntä… Päällikkö räpäytti silmiään harmissaan, hänen olisi pitänyt olla kouluttamassa oppilastaan.




ORAVATASSU hölkkäsi turkki pörhössä Koirahampaan vierellä. ‘’Ääh, en voi uskoa että se tyhmä Ohdaketähti pyysi sinua ‘’pitämään minulle seuraa’’...sitäkö mieltä hän on? Että minä tarvitsen jonkun seuraa?’’, naaras marmatti tyytymättömällä sävyllä. Koirahammas tuhahti, ‘’Oravatassu sinä et edes yritä ymmärtää, Ohdaketähdellä on kiire Sulkakukan kuoleman jälkeen...klaanissa ovat asiat sekaisin’’, naaraan ääni oli tiukka, mutta lempeä. Hän ymmärsi miltä Oravatassusta tuntui, muttei sitä miten ainut missä hänen sisarpuolensa oli erinomainen oli...valittamisessa!
‘’Metsästetään auringonhuippuun, ja sitten-’’, Koirahammas avasi suunsa, mutta Oravatassun päästämä, häntäkarvojen tukkima turhautunut ulvahdus keskeytti hänet. ‘’Auringonhuippuun?! Et voi olla tosissasi...siinähän menee koko päivä!’’, oranssiturkkisen naaraan selkäkarvat pörhistyivät silkasta turhautumisesta. Kuinka Koirahammas saattoi raahata häntä mukanaan metsässä auringonhuippuun asti? Ja vieläpä Valtatassun kanssa! Joskus Valtatassu muistutti häntä Joutsentassusta, hänellä oli samanlainen halu pärjätä kaikessa… Otan sen takaisin, Oravatassu ajatteli, Valtatassu ei ole kyllä yhtään Joutsentassun oloinen! Jopa Joutsentassun kanssa olisi mukavampaa, sillä he olivat sukua!
‘’Auringonhuipun jälkeen minä ja Valtatassu harjoittelemme taisteluharjoituksia, ja sinä nuori naaras- saat mennä auttamaan Kameleonttitassua’’, mustavalkean soturittaren reipas äänensävy ärsytti häntä. ‘’Äääh…!’’, Oravatassu päästi suustaan valituksen. ‘’Valtatassu, olet jo iso kissa- luuletko että pärjäisit ulpukkakoskella Oravatassun kanssa jos minä kipaisen nopeasti nelipuun suunnalla?’’, Koirahammas kysyi uteliaana. Hän tiesi että Valtatassu oli lahjakas metsästäjä, vaikkei se kuulunutkaan hänen lempipuuhiinsa. Oravatassu sen sijaan...hänellä olisi potentiaalia, mutta hän ei vaivautunut tekemään töitä minkään eteen.
‘’Älä puhu minusta kuin pennusta! Olen jo melkein yhdeksän kuuta!’’, Oravatassu murahti kuono kurtussa. ‘’Mutta käyttäydyt kuin pentu’’, Koirahammas pyöräytti silmiään.


// roolaan koulussa : D

Vaalea Pakkastassu katseli hölmistyneenä Kurpitsatassua. Miksi naaras nyt tuollaisia mietti? Epäilikö naaras olevansa rakastunut? Eihän oppilailla ollut aikaa rakastua tässä vaiheessa soturikoulutusta! Kollin mielestä Pilvikynsikin oli laimin lyönyt soturikoulutuksensa loppuvaiheen rakastumalla Ulpukkakuonoon. Toisaalta, ei Pakkastassulla ollut mitään noiden kahden rakastumista vastaan, mutta että Kurpitsatassu myös?
”Äh, anna olla!” kolli murahti oppilastoverilleen, ”Kysytäänkö Tammikarvalta mitä voisimme tehdä nyt? Emme kuitenkaan saa lähteä leiristä ilman hänen lupaansa!” Kolli etsi katseellaan edellä mainittua ruskeaturkkista soturia. Oikeastaan, Kurpitsatassu ei saisi lähteä kollin kanssa kahdestaan, Tammikarva kun varmasti estäisi sen edellispäivän tapahtumien johdosta. Mutta ääneen Pakkastassu ei sitä sanoisi, sehän kuulostaisi Kurpitsatassun mestarin loukkaamiselta. ”näetkö häntä missään?” oppilas naukui ystävälleen ja nousi seisomaan nähdäkseen paremmin. Ilma oli tukahduttavan kuuma hiirenkorvan ajan aamuksi. Lämpö painoi Pakkastassun vaaleaan, paksun turkin aivan tämän ruumiiseen kiinni, saaden kollin hikoilemaan pelkästään seisomalla paikoillaan. Hän nuolaisi ripeästi hieman kuivuneita suupieliään, jonka seurauksena sai idean, johon he eivät tarvitsisi Kurpitsatassun (ärsyttävän) mestarin lupaa. ”Kurpitsatassu, lopeta mestarisi etsiminen, tiedän mitä voimme tehdä ilman hänen lupaansa” kolli naukui hymy suupieliä koristaen, ”Mennään juomaan joelle. Voimme samalla yrittää kalastaa, jos kalaa näemme. Palatessamme, jos Tammikarva kysyy meillä on hyvät perustelut sille missä olimme!” Pakkastassu käänsi innostuneen katseensa ystäväänsä ja jäi odottamaan vastausta. Hän todella toivoi naaraan vastaavan myönteisesti, vaikka niin kiltti ja välillä säikky olikin. Olisi todella turhauttavaa saada Kurpitsatassulta kieltävä vastaus. Se olisi kuin isku vasten kasvoja, vaikka kyseessä olikin vain joelle lähteminen. Nuori soturioppilas vain halusi todella lähteä jonnekin naaraan kanssa, ilman valvovia sotureita!

KURPITSATASSU räpäytti silmiään Pakkastassun sanoille, sivuuttiko kolli hänen kysymyksensä? Naaras virnisti lempeästi, ehkä hän ei tykännyt puhua rakkaudesta. Kolleilla oli varmasti erillaiset mielipiteet kustakin asiasta, ehkä he eivät mielellään puhuneet niin henkilökohtaisesta asiasta? Harmi, olisin niin mielelläni rupatellut jotakin.... Hän heilautti häntäänsä huvittuneesti, ajatella että jopa Pakkastassun kaltainen viileä kissa nolostui muutamista jutuista! Jos se piti paikkansa, hän saisi varmaankin kiusoiteltua kollia myöhemmin.
Ajatus toi viattoman hymyn naaraan kuonolle, mutta kuullessaan Tammikarvan nimen hänen ilmeensä vaihtui irvistykseen. Hän oli yrittänyt vältellä ruskeaturkkista mestariaan viimepäivien tapahtumien jälkeen. Tammikarva oli suuttunut ihan turhasta ja yrittänyt pomottaa häntä koko päivän, aiemmin Kurpitsatassu ei ollut välittänyt mutta nyt...tuntui siltä kuin hän yrittäisi työntää kuonoaan jokaisiin naaraan asioihin. Hän sai hädin tuskin tarpeillaan käydä, kun hän jo seurasi kyselemässä minne Kurpitsatassu oli menossa! Puhumattakaan siitä, että oppilaan kuului luonnollisesti vaatia mestarinsa lupaa leiristä poistumiseen. Vaikka hän ei ollut ennen tarvinnut sitä, nyt Kurpitsatassusta tuntui että hän halusi hiukan omaa rauhaa ilman mestariaan.
''Hyvä on, kysytään vain'', Kurpitsatassu suostui pienesti hymyillen. Auringonvalon kuumuus kihelmöi vasten hänen turkkiaan, helteinen ilma sai hikikarpalot nousemaan hänen nahalleen. Onpa kuuma ilma, naaras ajatteli huolettomana.
Naaras loikkasi kohteliaasti kauemmas Pakkastassusta, hänen auringonoranssit silmänsä tutkivat leiriä tarkkaavaisina. Tammikarva....naaras  muistutti mielessään. Pilvitassu loikki leiristä vähin äänin, Ihalempi marssi kohti Kuohutähteä, Tuliturkki keskusteli veljeänsä Hohdesydämen kanssa.... Kurpitsatassu säpsähti Pakkastassun yllättäville sanoille. Naaras kääntyi kohti vaaleanharmaata, hopeansävyistä oppilastoveriaan luppakorvat uteliaasti hörölle nousten. ''Ilman Tammikarvan lupaa...?'', naaras jupisi epäluuloisesti, ei hän ollut koskaan tehnyt mitään ilman mestarinsa lupaa. Voisiko hän poistua leiristä, ilman että Tammikarva suuttuisi? Hän oli kyllä vihainen Tammikarvalle, mutta kannattiko heidän välejään rikkoa niskoittelemalla... ''No...täällä on kyllä kuuma, mutta...'', Kurpitsatassu mutisi viiksiensä alta, hän nosti katseensa kohtaamaan Pakkastassun vaaleansinertävät silmät.
Pakkastassulla oli hupsun väriset silmät, ne olivat kuin sekoitus jäätä ja tyynen lammen vettä. Niin vaaleansiniset, ja puhtaat... ''Öh...'', Kurpitsatassu yskäisi, tuntui siltä kuin hän olisi unohtanut miten kissan kuului hengittää. Täällä on niin kuuma etten pysty keskittymään, olisi parempi käydä juomassa... Hän mietti kiusallisen pitkään, availi ajatustensa umpisolmuja ja lopulta nyökkäsi tomerasti. ''Hyvä on, mutta tullaan nopeasti takaisin ettei kukaan tule etsimään meitä'', Kurpitsatassu suostui pikaisilla sanoilla. Hän halusi vain uimaan, kalastamaan Pakkastassun kanssa ja palata ennen kuin kukaan edes huomaisi oppilaskaksikon lähteneen! Helpommin sanottu kuin tehty, Tammikarvalla taitaa olla tylsä elämä kun hän ei koskaan tee mitään muuta kuin huutele perääni...
Kurptsatassu vilkaisi ympärilleen varuillaan, ennen kuin nyökkäsi. ''Jep, lähdetään'', hän sanoi reippaasti, heilautti häntäänsä eteen ja taakse ennen kuin loikki kohti leirin uloskäyntiä. Onneksi joki oli lähellä, ja näin yllättävän helteinen päivä houkutteli varmasti kalatkin piiloistaan. Ehkä tästä tulisikin helppoa ja mukavaa!



// itken missä laatu

Valtatassu kiristeli hampaitaan Oravatassun keskeyttäessä Koirahampaan lauseen ärsyttävällä valituksellaan. Mustavalkoisen oppilaan häntä viuhui ilmassa terävästi ja nopeaan tahtiin, viestien kollin olevan ärtynyt.
Auringonhuippuun tuon hiirenaivon kanssa?! En minäkään jaksaisi Oravatassun kanssa auringonhuippuun olla... yhh...!
Valtatassu nyrpisti nenäänsä Koirahampaan ehotukselle, muttei kuitenkaan viitsinyt väittää mitään vastaan. Mestarin määräys oli määräys, eikä Valtatassu halunnut olla samanlainen epäkohtelias pölypallero kuin Oravatassu. Hän ei halunnut olla yhtään samanlainen, ei sitten tippaakaan mistään suunnasta!
Mustavalkoisen soturioppilaan mieliala kohosi huimasti, kun Koirahammas kertoi hänen pääsevän harjoittelemaan auringonhuipun jälkeen taisteluliikkeitä. Valtatassu ei voinut olla olematta vahingoniloinen Oravatassun takia. Hän itse pääsi taisteluharjoituksiin, mutta Oravatassu sen sijaan joutuisi auttamaan kellanpunaista parantajaoppilasta. Kameleonttitassun työ oli tärkeää, sen Valtatassu todellakin ymmärsi, mutta ei hän haluaisi mennä parantajanpesälle ketään auttelemaan. Hänestähän tulisi soturi! Ei parantajaoppilaan avustaja! Soturioppilaan suupielet nousivat väkisin ylöspäin, ja hän suuntasi Oravatassulle huomaamattomasti säälivän ja ehkä turhan osaaottavan virnistyksen.
Oravatassu-parka. Kai se parantaminenkin on ihan mukavaa, piileskellä nyt pusikossa kun muut taistelevat!
Valtatassu vakavoitui heti, kun Koirahammas lausui hänen nimensä. Hän käänsi katseensa mestariinsa ja kuunteli tämä uteliaan kysymyksen.
"Minä pärjään ainakin... Oravatassusta en sano mitään!" Valtatassu maukaisi ja vilkaisi silmäkulmastaan pörröhäntäistä oppilastoveriaan. Tämän toteamus Koirahampaalle sai valtatassun naurahtamaan hiljaa.
Pennutkin pärjäisivät sinua paremmin!
Valtatassu siireteli käpäliään ja oli valmis lähtemään matkaan nyt heti. Hän toisi ehdottomasti enemmän tuoresaalista kuin Oravatassu.
Sitten riittä varmaa jo yksi saaliseläin, sillä eihän Oravatassu kuitenkaan saa yhtään kiinni!
Mustavalkoinen soturioppilas pietti hymynsä nuolaisemalla rintaansa, jonka jälkeen hänen kasvoillaan oli taas neutraali ilme. Hän syytti itseään stereotypiasta Oravatassua kohtaan, vaikka olihan se kielttämättä ollut hauska ajatus.
"Voidaanko jo lähteä? Haluan käyttää tämän ajan hyväksi!" Valtatassu maukaisi nousten jaloilleen ja venytti kerran selkäänsä. Hän oli yleensä aika kärsimätön, eikä jaksanut odotella mitään kauhean kauaa paikoillaan istuen, joten miksi olisi nytkään?