Hiirenkorvanajan ja Viherlehden tuulia [1]

Sumuvarjo huokaisi helpotuksesta. Nyt Mahla oli mennyt - vaikka kolli tiesikin, että joutuisi menemään myöhemmin sisarensa luokse selvittämään riidan ja kertomaan asiat rauhassa. Kuitenkin, tärkeämpää olisi nyt saada Hiutaltanssin kanssa se tunne takaisin, joka oli ollut heillä kahdella ennen Mahlan yllättävää saapumista paikalle. Kolli asteli naaraan luokse. ”Hiutaltanssi, voinko selittää kaiken? Saada sen tunteen takaisin, joka meillä oli ennen Kast- Mahlan saapumista” kolli naukui varovaisesti. Tuuliklaanilainen yritti aisteillaan tunnustella naaraan tunteita, muttei ollut ollenkaan varma mitä Hiutaltanssin mielessä laukkasi. Vihaa? Pettymystä? ”Olen pahoillani, että näin kävi. Minä …” hän nielaisi, ”Minä en ole puhunut Mahlasta kellekään ikinä - edes vanhempamme eivät tienneet minne sisareni lähti. Kuten he, minäkin uskoin hänen kuolleen” Sumuvarjo painoi varovaisesti kuononsa naaraan turkkia vasten ja sulki hetkeksi silmänsä.

HIUTALTANSSI katsoi Sumuvarjoa lähes ilmeettömästi. Hänen naamallaan väreili aavistuksia pettymyksestä, säälistä ja väsymyksestä. Naaraasta tuntui kuin aika olisi lopettanut kulkemisensa, tuuli tyyntynyt. Hän vain istui ja tarkkaili kollin eleitä, jokaista liikettä. Naarasta vihastutti, mutta hän tiesi, että tunne menisi hetken päästä pois, eikä hän enää voisi hallita puhettaan. Sumuvarjo avasi suunsa ensimmäisenä. "Voit selittää kaiken", Hiutaltanssi tokaisi, "mutta et nyt. Minä marssin aurinkotähden puheille. Nähdään, Sumuvarjo". Valkoturkkinen naaras nousi hitaasti ylös, nyökkäsi Sumuvarjolle ja pohti, oliko Aurinkotähden valinta ollut ollut sittenkään niin hyvä, kun hän oli aluksi luulluut. Olisihan vaikka Mahlahäntä pystyny hoitamaan varapäällikön tehtäviä hetken aikaa. Tosin kolli oli tainnut itse kieltäytyä varta avsten, ettei häntä, vanhaa soturia, enää moisiin ytehtäviin laitettaisi.

Hiutaltanssi tassutti kohti leiriä varmoin askelin. Naaras toivoi, ettei Sumuvarjo kiitäisi hänen peräänsä...ei, toivoi hän sittenkin niin, että asian voisi sopia puhumalla, eipäs... Asian kertominen päällikölle tuntuisi kavaltamiselta. Mutta se oli hänen tehtävänsä. Hiutaltanssi halusi kieltää asian, että Sumuvarjo olisi rikkonut niin pitkään soturilakia. Hän ei halunnut ymmärtää syitä sihen, mutta kyllä hän silti ymmärsi. Naaras puisteli päätään ja kiri vauhtinsa juoksuun.

LUMITASSU käänsi sinertävät silmänsä mustaturkkiseen kuningattareen, kun tämä rupesi puhumaan. "Lumitassu, voisimmeko odottaa? Olen hieman huolissani Rytmipennusta, sillä hän ei reagoi puheeseeni eikä ole vieläkään avannut silmiään. Vaikka luotankin sinun olevan mahtava parantaja aikoinasi, haluan, että Nuppulehti tarkastaa tämän pennun, okei?" Peiponkujerrus maukui pahoittelevasti, jolloin valkea oppilas heilautti korviaan vähättelevästi.
”Tietenkin voimme, eikä sinun tarvitse pahoitella mitään, Peiponkujerrus. En ole ollut Nuppulehden oppilaana kauhean kauaa, luotan siihen, että minusta tulee jonain kauniina päivänä hyvä parantaja, mutta toistaiseksi tyydyn imemään tietoa ja taitoa kuin maassa kasvava sieni vettä ja ravinteita”, Lumitassu naurahti ja perääntyi muutaman askeleen yrittivarastolle. Hän nappasi puhtaita sammalia ja asetti ne sitten Nuppulehden pesälle, jotta tällä olisi sitten kaikki valmiina tarkastusta varten, kun tämä palaisi Kotkatähden luota.
”Minä vien nämä ulos”, valkea naaras maukui hymyillen ystävällisesti samalla kuin huitaisi hännällään käytettyjä sammalpalloja ja muita työkaluja kohti. Nuori kissa nappasi ne suuhunsa ja pujahti sitten uloskäynnistä ulos raittiiseen ulkoilmaan. Hän tepasteli tarpeidentekopaikkaa kohti ja reksteröi matkansa varrella hiirenkorvan ja viherlehden merkkejä. Ilma oli muuttunut lämpimäksi, vaikka tuulenvireet olivatkin vielä melko kylmiä ja saivat paksuturkkisen Lumitassunkin tutisemaan. Aurinko paistoi jotenkin aikaisempaa iloisemmin taivaalta ja puiden lehdet näyttivät extravihreiltä.
Lumitassu ei ollut koskaan saanut osakseen emon rakkautta, mutta hän oli silti varma, että oli rakastunut korviaan myöten viherlehteen, vaikkei sellaista ollut vielä koskaan kokenut nuoren ikänsä takia. Lämmin ilma tuntui vain niin mukavalta, ja tuoresaaliskasakin oli paljon suurempi kuin se oli muutama kuu sitten. Kaikki klaanilaisetkin vaikuttivat keskivertoa iloisemmilta, joten se oli pakko olla viherlehti, joka teki temppujaan. Lumitassu hymyili, muttei leveästi, sillä ei olisi muuten saanut pidettyä sammalpalloja suussaan. Naaras pudotti ne pian tarpeidentekopaikalle ja kirmasi nopeasti pois sen löyhkästä takaisin parantajan pesää kohti. Oppilas vilkaisi pikaisesti päällikön pesälle ja antoi ajatustensa ja mielikuvituksensa juosta. Mitäköhän Kotkatähti ja Nuppulehti oikein tekivät siellä, pimesässä, kaikkien näköetäisyyden ulkopuolella? Siniset silmät välähtivät ilkikurisesti, kun Lumitassu keksi aivan hullun teorian kysymykseensä, mutta pian parantajaoppilas jo totesi, ettei parantajilla saanut olla pentuja, jonka takia Nuppulehti oli varmasti tekemässä jotain järkevää siellä. Ja sitäpaitsi, Kotkatähti taisi olla aivan liian vanha Lumitassun mestarille...
Työnnyttyään takaisin sisälle parantajan pesän varjoihin Lumitassun kuuli Melodiapennun kysyvän emoltaan Peiponkujerrukselta kysymyksen, jonka vastausta valkeaturkkinen oppilas ei tiennyt itsekään. Hän ei ollut edes varma, halusiko kuningatar ”vieraan” kuulevan vastausta, jonka takia nuori naaras vetäytyi takavasemmalle yrttivarastoon, niin että oli poissa näkö- ja osittain kuuloetäisyydeltäkin.
”Missä meidän isämme on, emo? Milloin saan tavata hänet? Kaikilla muillakin täällä on isä, missä on meidän isämme?” Melodiapentu oli kysynyt ja räpäyttänyt uteliaasti sinisiä silmiään, joiden katse oli porautunut tummaturkkiseen kuningattareen.

Peiponkujerrus nyökkäsi ystävällisesti nuorelle parantajaoppilaalle. Tokihan pennut olivat nyt vahvistuneet paljon parin päivän kuluessa, mutta naaras oli edelleen hyvin huolissaan pentueen pienimmästä, Rytmipennusta. Pieni naaras oli kyllä avannut pentuetovereidensa tapaan silmänsä, mutta oli edelleen heikko ja söi maitoa heikosti. Kaikkensa kyllä Rytmipentu teki, jotta pysyisi mustan kollin ja kermanvärisen naaraan perässä. Peiponkujerrus ei viitsinyt suuremmille pennuille sanoa oikein mitään, hän ei halunnut lannistaa pentujen iloa tai niin sanotusti nolata nuorimmaistaan.
”Onko teillä nälkä?” tuore emo kysäisi pennuiltaan, jotka seurasivat mielenkiinnolla Lumitassun poistumista paikalta. Melodiapentu eikä Harmoniapentu reagoineet mitenkään, mutta Rytmipentu käänsi päänsä ja hoiperteli emänsä nisille. Peiponkujerrus laskeutui makuulle ja Rytmipentu aloitti - huolestuttavan huono tehoisen - imemisen. Samassa naaraan keskimmäinen, Melodiapentu käännähti emoonsa ja kysyi kysymyksen, johon naaras ei ollut todellakaan valmis vastaamaan.
”Melodiapentu, rakas. Olen hyvin väsynyt, haluaisin nyt mielummin nukkua kuin vastata kysymyksiisi” kuningatar huokaisi raskaasti, ”Tulkaa nyt veljesi kanssa syömään Rytmipennun tavoin, jonka jälkeen voitte mennä tutkimaan leiriä, mutta pysykää näköetäisyydellä” Sanojensa perään hän tarrasi Rytmipentua niskanahasta kiinni ja siirsi naaraan etutassujensa väliin. ”Eii saa!” pentu naukaisi pienellä, hennolla äänellään ja yritti pyristellä kottaraisen tavoin pois emonsa luota. Peiponkujerrus kuitenkin esti nuorimmaisensa paon ja nuolaisi tämän niskaa. ”Äläs nyt, ethän sinä voi mennä tutkimaan leiriä aivan unisen näköisenä” hän naukui tyttärelleen lempeästi.
”Voinpas! Eiväthän Melodiapentu tai Harmoniapentukaan ole puhdistautuneet!” naaraspentu vastasi emolleen ja yritti kääntyä vatsalleen, saadakseen huitaistua emoaan tassulla kuonolla. Peiponkujerrus onneksi osasi väistää pentunsa yritystä, sillä vaikka Rytmipentu oli pieni ja voimaa ei ollut paljoa, ei naaras siltikään halunnut saada kynsistä kuonoonsa. ”Kyllä minä heidätkin puhdistan, kunhan he saisivat nyt syötyä” hän naukaisi ja siirsi katseensa kahteen pentuunsa. Hän nousi hieman ja otti Harmoniapentua niskanahasta kiinni, joka tuijotteli edelleen suuntaan, jonne nuori parantajaoppilas oli kadonnut. Naaras siirsi pentunsa lähemmäs nisiään. Hän vilkaisi ja viittoi Melodiapentua myös lähemmäksi. ”Nyt syökää” kuningatar naukui. Hän todella tarvitsisi edes hetken unet.


SUMUVARJO säpsähti kun Hiutaltanssi lähti niin kiireesti. Kolli kuunteli naaraan puheet, tuon jo lähtiessä takaisin leiriin, ja saattoi aistia pettymyksen sekä vihan soturittaren äänensävyssä. Kolli ei edes harkinnut seuraavansa naarasta - ainakaan vielä, sillä tiesi olevansa syyllinen ja Hiutaltanssilla olisi täysi oikeus - ei, velvoitus kertoa klaanipäällikölle hänen tekosistaan soturilain nojalla. ”Anna anteeksi” hän naukui tuulen vireeseen vaikka tiesi, ettei Hiutaltanssi häntä kuulisi.

Sumuvarjo nousi ylös, sukaisi toista korvaansa ja päätti metsästää ennen kuin palaisi leiriin. Hän antaisi ystävälleen aikaa kertoa Aurinkotähdelle - muutenkin kolli tarvitsi itsekin aikaa hetken, jotta tietäisi mitä sanoa Aurinkotähdelle. Kolli haisteli hetken ilmaa ja sai kiinni tuoksusta, joka oli peräisin lähellä liikkuvasta kanista. Sumuvarjo lähti juoksemaan tuoksun suuntaan vauhdilla, joka oli Tuuliklaanilaisille ominainen. Kanin näköpiiriinsä saadessaan hänen ajatuksensa hairahtuivat. Hän jäi seisomaan paikalleen täysin jäätyneenä. Kollin päässä laukkasivat vain ajatukset Hiutaltanssista. Hänen olisi pakko saada sittenkin estää naaraan aikomuksen kertoa klaanipäällikölle. Sumuvarjo kääntyi takaisin tulosuuntaansa ja lähti etsimään Hiutaltanssia, toivoen ettei naaras ollut vielä ehtinyt leiriin.

Jonkin aikaa juostuaa tumma soturi saikin Hiutaltanssin näköpiiriinsä. ”Hiutaltanssi! Odota!” kolli huudahti. Hän juoksi naaraan kiinni ja kaatoi tämän tahallaan takaapäin maahan, työntämällä hieman kyljen puolelta, mutta enemmän Hiutaltanssin takaosasta. Sumuvarjo kaatui Hiutaltanssin mukana, tämän päälle, mutta nousi nopeasti takaisin ylös istumaan. ”Hiutaltanssi, annan minun selittää kaikki nyt” varapäällikkö naukaisi ja porasi katseensa naaraan silmiin, ”Haluan että tiedät kaiken sekä totuuden … Ja toisaalta toivoisin sen muuttavan aikeitasi. Tiedät kuinka paljon tämä varapäällikön asema minulle merkitsee - ainakin toivottavasti - enkä luovu siitä”.

HIUTALTANSSI oli käynyt oiman matkan, kun hän kuuli tassujen töminän aropohjaa vasten ja tunsi käpälien painon kyljessään. Tulijan kynnet olivat piilossa, sen naaras heti tunnisti, ennekuin humahti maahan lapa edellä. Viherlehden ruoho antoi periksi kissojen painon alla. Se kahisi kuin itkisi kuivaa säätä, valittaisi tähtiklaanille veden vähyydestä. Hiutaltanssi pyristeli itsensä pystyyn ja hieman vauhkoontuneena sysäsi tummakarvaista kollia kuonollaan rintakehään. Sumuvarjo. Kollin ominaishaju täytti naaraan kitalaen tutulla tuoksulla täyttäen kaikki solut. "Sumuvarjo sinä-" tuulkiklaanilainen keskeytti puheensa kollin avatessa suunsa. Hän kuunteli hiljaa, pitkittäen hiljaisuutensa puheen jälkeenkin melkein sietämättömän pitkäksi. Valkoturkkinen kävi istumaan ja kietoi häntänsä huolellisesti tassujensa ympärille. Muutama maasta irronnut roska hänen turkissaan kutitti nahkaa, mutta Hiutaltanssi ei aikonut nuolla niitä pois. "Luuletko tosiaan, että minä uhkaisin sinun varapäällikön paikkaa?" Naaras puisteli päätään sarkastisena. "Luuletko tosiaan? Menen kertomaan Aurinkotähdelle tunkeilijasta reviirillämme, en aio vaarantaa asemaasi", soturitar naukui toista korvaansa heilauttaen. "On oma asiasi jos päällikkömme haistaa valheen katkun". Hiutaltanssi oikaisi ryhtinsä suoraakin suoremmaksi. Hän tiesi, että tämä varma tunnetila menisi pian ohi, ajatuskset leviäisivät laajalle kuin aallot, jotka pienen kiven veteen pudottessa syntyivät. Ailahdus saapuisi ja päällikölle puhumisesta tulisi vaikeampaa. "Voit selittää samalla kun kävelemme leiriin, mutta en aio odottaa. Tulehan", Hiutaltanssi naukui, kiepahti kannoillaan ja jatkoi matkaansa.

SUMUVARJO huokaisi syvään helpotuksesta. Hiutaltanssi ei ollut sittenkään menossa kertomaan Aurinkotähdelle hänen teoistaan …. tai niin naaras ainakin väitti. Ei, kolli pudisti päätään. Jos hän todella välitti Hiutaltanssista, hän ei epäilisi naaraan tekevän mitään sellaista. Ja Sumuvarjohan välitti naaraasta. Hiutaltanssi oli hänen oma energiapiikkinsä päivittäin eikä kolli haluaisi menettää klaanitoveriaan - tai varapäällikön asemaansa.

Kuullessaan Hiutaltanssin ehdot, hän nosti päätään ja lähti ystävänsä perään. Hän veti syvään henkeä ja aloitti kertomaan Mahlasta:
”Kuten kaikki, minäkin uskoin, että Mahla olisi tapettu kun hän katosi. Tai siis, että hän olisi jäänyt kaksijalkojen ansaan tai hirviön alle. Meni monta kuuta - ehdin jo päästä soturiksi, kuten tiedät - ennen kuin kuulin hänestä seuraavan kerran” Sumuvarjo kertoi. Kuinka rauhoittavalta tuntuikaan saada kertoa tämä kaikki kokonaan jollekulle, jottei tarvitsisi pitää kaikkea itsellään ja salailla aivan jokaiselta klaanitoverilta. ”Olin metsällä, kun saavuin liian lähelle kaksijalkalaa. En tiedä miksi, mutta menin sinne kuitenkin - älä säikähdä, kaksijalat eivät nähneet minua” kolli lisäsi nopeasti, ”Saavuttuani erään kaksijalan pesälle jouduin räpyttelemään monen monta kertaa silmiäni. Pihalla nimittäin oli aivan Mah… siis Kastetassun näköinen nuori naaras. Huusin tietenkin silloin vaistomaisesti siskoni nimen ja tuo kääntyi hämmentyneenä minuun päin. Siskoni säpsähti minut nähdessään, yritti perääntyä kun loikkasin sen kaksijalkalan aidatulle reviirille. Muistan kun hän totesi minulle vain ”Kuka sinä olet?” kuin esittääkseen ettei tunnistanut minua. Tietenkin kerroin hänelle kuka olin. Kysyin häneltä miksi hän täällä oli, eikö hän ollutkaan kuollut? Sisareni oli nauranut ja pudistanut päätään” Sumuvarjon ilme hieman synkkeni hänen muistaessaan tuon tilanteen. Kollin ajatukset olivat olleet silloin täynnä hämmennystä ja iloa, mutta myös pettymystä. Kuinka sisar olikaan saattanut valehdella hänelle niin? He olivat olleet niin läheisiä, ja Sumuvarjo oli luottanut siskoonsa enemmän kuin kehenkään muuhun. ”Silloin hän sitten kertoi minulle syyn poislähdölleen, sekä uuden nimensä. Mahla. En tahtonut uskoa hänen olevan tosissaan. Kuka vaihtaisi klaaninimensä moiseen kotikisun nimeen? Mahla oli naurahtanut ja sanonut etteivät kaksijalat ymmärtäneet häntä suoraan, joten hän oli sitten vain tyytynyt uuteen nimeensä ja oppinut pitämään siitä” kolli puhisi yrittäesään pysyä Hiutaltanssin vauhdissa samalla puhuessaan.
”Kaikesta huolimatta Mahla oli onnellinen nähdessään minut ja kyseli klaanin kuulumisia. Tästä sitten lähti puolivahingossa tapa, että tapasimme klaanin ja kaksijalkalan reviiriin rajalla aina kun satuin sinne päin. Vaihdamme kuulumisia, vaikka pääosin se olin minä joka kertoi klaanistamme kaikkea - draamat ja suunitelmat. Tiedän sen olevan tietenkin väärin, mutta toisaalta, mitä Mahla voisikaan meille tehdä? Muut klaanit eivät hänestä tiedä - muille hän on vain kotikisu” Sumuvarjo lopetti tarinansa ja jäi odottamaan naaraan vastausta.

NUPPULEHTI heilautti korviaan turhautuneesti poistuessaan tassut tömähdellen Kotkatähden seurasta, heidän ruskeanraidallinen päällikkönsä käyttäytyi kuin höyhenaivoinen oppilas- hänen päättelykykynsä oli hämärtynyt ja välillä hän muistutti parantajaa happamia marjoja syöneistä humaltuneista talitinteistä! ''Kerro lisätietoja kun olet tarkistanut pentuni'', päällikkö naukui, kullankeltaiset silmät siristyen. Se saattoi olla merkki turhautuneisuudesta jonka hän jakoi Nuppulehden kanssa, tai kainosta huolestuneisuudesta. Vaikka hän oli kömpelö tunteidensa käsittelyssä, hänkin välitti omasta jälkikasvustaan kuin kuka tahansa klaanikissa. Hän toivoi voivansa viettää heidän kanssaan enemmän aikaa, mutta Tähtiklaanin epämääräiset unet ja Kultaviiman paluu polttivat hänen turkissaan kuin auringon punaiset liekit.
Nuppulehti nyökkäsi terävästi, muttei pystynyt jättämään mieltään painavaa asiaa sikseen. Kotkatähden tulisi olla heidän johtajansa, määrätietoinen ja vähintään tarpeeksi viisas jakaakseen käskyjä jotka edistäisivät Myrskyklaanin hyvinvointia. Sen sijaan Tuskasydän tuntui ottavan yhä enemmän ja enemmän vastuuta muiden soturien kanssa, ja se jos mikä kismitti siniharmaata parantajaa!
Myrskyklaanilla oli jo aivan tarpeeksi huolenaiheita, hänen varpaidensa alla maa tuntui kostealta ja kylmältä- ja vaikka monelle se tuntui mitättömältä sivuseikalta, hän tiesi viileän viiman turkillaan enteilevän pahaa. Silmänräpäyksen ajan hän oli näkevinään ympärillä hämärää, oliivinvihreät kuusenoksat kuvartuivat maata kohden kuin näkymätön lumi olisi painanut niitä alas ja hopeinen kuunsirppi hädintuskin erottui tiheän metsistön läpi. Nuppulehti pudisti päätään, ja Varjoklaanin pihkanhaju oli kadonnut hänen kuononsa ympäriltä kuin savu.


Häntä huiskien hän kipitti takaisin parantajanpesälle, katonrajasta roikkuvat sammalet kutittivat hänen nenäänsä ja vetäessään henkeä hän haistoi tunkkaisen, märän aluskasvillisuuden hajun kirveltävien yrtintuoksujen lomasta. Hän oli tullut juuri oikeaan aikaan kuullakseen Melodiapennun kiusallisen haastavan mutta ymmärrettävän kysymyksen, Nuppulehti tiesi miten vaikeaa oli kasvaa tietämättä koko totuutta perheestään. Hänellä ei ollut koskaan ollut valvovaa silmäparia jota kutsua vanhemmikseen, sen sijaan koko klaani oli aina opastanut häntä ja kohdellut häntä hellin tassuin. Kenties se on osasyy siihen, miksi parantajana olo on minun kohtaloni...jokainen Myrskyklaanin jäsen on osa perhettäni, eikä kenenenkään turvallisuus saa olla toisen etusijalla.
''Kiitos Lumitassu, anteeksi että minulla kesti näin pitkään'', naaras nyökkäsi pahoittelevasti nuorelle oppilaalleen saapuessaan pesänsä sisäänkäynnille, melusta päätellen valkeaturkkisella nuorukaisella oli ollut käpälät täynnä hänen poissaollessaan mikä toi hänen mieleensä jälleen epämukavan ajatuksen...Nuppulehdellä oli muitakin huolia kuin olla pennunvahtina jääräpäiselle Kotkatähdelle, hänellä oli oppilas koulutettavanaan ja koko klaanin terveys harteillaan! Onneksi Lumitassusta oli toistaiseksi enemmän hyötyä kuin haittaa ja hän tiesi voivansa aina luottaa Hopeaturkin apuun jos työ kävisi liian raskaaksi, eikä hän saanut laiminlyödä oppilastaan hylkäämällä häntä tällä tavoin. Lumitassu oli tuleva Myrskyklaanin parantaja, hänen tulisi myös tietää mestarinsa mieltä painavasta näystä ja heidän päällikönsä pentumaisuudesta.
Hän on liian nuori, Nuppulehti sulki silmänsä kuin vakuuttaakseen itseään asian todenmukaisuudesta, kerron hänelle kun on hänen aikansa. Kun olemme jälleen käyneet kuukivellä.
''Peiponkujerrus, tervehdys jälleen'', Nuppulehden viikset värähtivät, kuin vesipisarat olisivat painaneet valkeita karvoja, ''-huomaan että täällä on paljon kiirettä, pentusi näyttävät kovin virkeiltä, ah...mihin jäimmekään''. Parantajan ääni oli lempeä ja hyväntuulinen, jos ei lievittääkseen uusimman Myrskyklaanilaisen ahdinkoa, niin lievittääkseen omaansa. ''Suurimmat pahoitteluni, ei ole tapaistani olla näin hajamielinen...mutta parantajana minun on välillä hoidettava kiireisimmät asiat pois käpälistäni saman tien'', naaras kehräsi pahoittelevasti ja istuutui maahan, pitkä häntä hennosti heilahtaen. ''Kas näin, mihin jäimmekään?''.


PILVIKYNSI siristi keltaisia silmiään, kiusallisuus leimuten hänen turkissaan kuin haisunäädän käry. Hän tiesi turkkinsa olevan valkoinen, ja kaiken järjen mukaan sen tulisi pysyä valkoisena...mutta silti hän pelkäsi tämän poltteen muuttavan hänen turkkinsa vaaleanpunaiseksi kuin kedon hempeän kukkasen! Se hän ei tosiaankaan ollut, kedon hempeä kukkanen...sen sijaan hän taisi lähennellä enemmän sitä haisunäädän käryä. Tietysti se oli jotain mitä ylpeä nuori soturi tuskin kehtaisi ääneen myöntää, jo niiden surkeiden sanojen sylkeminen suustaan tuntui hänen mielestään aivan tarpeeksi nöyryyttävältä!
Kolli luimisti korviaan nolostuneena Ulpukkakuonon toistaessaan hänen sanansa kuin rikkinäinen kaiku. Kuulit ihan hyvin mitä minä sanoin höyhenaivo! Sen kolli sanoi mielessään, sillä asian myöntäminen tuntui juuri siinä hetkessä hurjan hämmentävältä, ja nolostuttavalta, ja aivan liian...suloiselta hänen makuunsa!

''Mi-iiiii-tä?'', kolli älähti kömpelösti, hänkin oli kuullut aivan hyvin mitä naaras sanoi. Vai toistaa sanansa? Yrittikö Ulpukkakuono tukehduttaa hänet tähän ällöttävän makeaan rakkauden siirappiin, ennen kuin hän sai myöntävän tai kieltävän vastakaiun tunteisiinsa? Halusiko naaras nauraa hänet Tähtiklaaniin saakka?!
Mutta pyyntö oli ollut selkeä, ja nuoren soturittaren kärsimättömästi tuikkivat silmät tuntuivat polttavan reikiä hänen paksuun turkkiinsa. Hänen äänensävynsä oli kirkas ja päättäväinen, ja se sai kollin painamaan päätään alas silkasta kiusaantuneisuudesta. Hän ei ollut hyvä tässä, tässä, rakkausjutussa. Eikä hän oikeastaan edes tiennyt mitä hän rakasti Ulpukkakuonossa, joten vaikka hän toistaisi sanansa mikä saisi laikukkaan soturin uskomaan häntä?
Pilvikynsi ei ollut koskaan kohdellut naarasta erityisen lämpimästi, tai mukavasti...tai edes tarpeeksi tavallisesti ajatellakseen häntä tavallisena klaanitoverina. Entä jos Ulpukkakuono olikin katkera hänelle kaikista niistä kerroista kun Pilvikynsi oli kutsunut häntä pentumaiseksi, aivottomaksi kalanaamaksi? Tai kaikista niistä kerroista kun kolli oli kiusallaan sanonut hänen haisevan pahalle, tai valehdellut kalansuomujen jääneen kiinni naaraan hampaiden väliin...
Pilvikynsi yritti nielaista pala kurkussaan, kenties se pala oli hänen ylpeytensä josta hänen oli nyt päästettävä irti. Hän huokaisi raskaasti ja syvään, kuin aikoisi sanoa jotakin musertavaa. Hän antoi turkkinsa tasoittua, nosti päänsä vaikka ei kyennytkään kohtaamaan Ulpukkakuonon katsetta ja avasi suunsa. ''Minä rakastan sinua''. Tällä kertaa hänen äänensävynsä oli selkeä, ei tarpeeksi selkeä peittämään kurkussaan painavaa hermostuneisuutta.
''En edes tiedä mitä rakastan sinussa, totta puhuen...'', kolli jupisi, valkea häntä hermostuneesti heilahdellen, ''-tiedän vain, että kun heräsin parantajan pesällä ennen soturinimeni saamista...ennen kuin huomasin sinun olevan vierelläni- en voinut kuvitella millaista elämäni olisi ilman sinua''.
Hän pystyi yhä muistamaan sen yön yhtä kirkkaana kuin matkalla olevan hopeisen täysikuun. Se kaipuu jonka hän tunsi Ulpukkakuonoa kohtaan painoi yhä raskaana hänen rinnassaan, ja kipu joka säteili kollin lonkassa muistutti miten lähellä he molemmat olivat olleet kuolemaa...ja ensimmäistä kertaa hänen elämässään ajatus kuolemasta pelotti häntä, koska se olisi voinut erottaa hänet edessään olevasta naaraasta.

''En olisi voinut kuvitella ketään toista taistelemaan rinnallani sitä kirottua otusta vastaan-'', kolli naukui, kiusaantuneisuus yhä kipristellen hänen viiksiään, ''-jos jotain samankaltaista tapahtuu, kuten varmasti tulee tapahtumaankin...klaanielämä on hullua- en halua kuolla ilman että tiedät, miltä minusta tuntuu''.
Kolli luimisti korviaan ja hengitti keuhkoihinsa joen raikasta tuoksua, se rauhoitti häntä. ''Joten naura jos haluat, mutta minä rakastan sinua tykkäsit siitä tai et'', Pilvikynsi viimeisteli pienimuotoisen puheensa ja uskalsi viimein kohottaa terävän, mahlankeltaisen katseensa kohtaamaan Ulpukkakuonon oman.

KIRSIKKATASSU istuutui paksun kivimuurin päälle, vaikka sen leveyden ja tukevuuden luulisi antavan turvallisuuden tunnetta hänen tassunsa tuntuivat kömpelöiltä ja hän pelkäsi horjahtavansa maahan minä hetkenä hyvänsä ellei hän olisi varovainen. Hänen koko vartalonsa helmeili tuskan painaessa jokaista hänen lihastaan, naaraan kylkeä koski ja vanha naarmu hänen takajalassaan oli vasta parantumassa. Kermakuiskauksen koulutus pimeässä metsässä oli rankkaa, rankempaa kuin yksikään hänen soturikoulutuksensa tuomista haasteista...Kirsikkatassu olisi pian soturi, ja hän oli huomannut jääneensä kermanvärisen naaraan ilkeiden kynsien loukkuun eikä uskonut voivansa paeta. Hän tiesi asettavansa klaaninsa vaaraan, tiesi asettavansa koko metsän vaaraan- mutta jos mustavalkea naaras yrittäisi paljastaa pimeän metsän ja Kiviturkin salaisuudet hän epäili kuolevansa.
''Kirsikkatassu-'', maantienruskea naaras naukaisi, pellon kullankeltaiset, nyityt putket raapien hänen polkuanturoitaan, ''-tule alas, olet liian näkyvillä''. Meeran kullankeltaiset silmät välähtivät myötätuntoisesti Kirsikkatassun pelokkaalle säpsähdykselle, ja suuri mustaturkkinen Noki vaihtoi hänen kanssaan katseita. He olivat myös kerran olleet uusia maailman pahuuksille, ja epävarmoja siitä minne tämä tie heidät veisi.
''Anteeksi'', Kirsikkatassu pahoitteli, loikkasi alas ja asettui heidän vierelleen näyttäen niin rauhalliselta kuin suinkin pystyi. Meera nuolaisi tassuaan nopeasti, ja käänteli niskaansa koettaen saada vihreän kaulapantansa mukavempaan asentoon. Noki istui naaraskaksikon vierelle ja heilautti häntäänaä, tervehtien Kirsikkatassua mitäänsanomattomalla nyökkäisyllä. ''Ymmärrän pelkosi Kirsikkatassu, mutta olet jo liian syvällä-'', entinen kotikisu tuhahti, korvat värähtäen, ''-sinun täytyy tottua tähän, tai herätät epäilyksiä''.

''Kotikisu puhuu asiaa'', tuttu, kujeileva ääni kajahti kiviaidan yläpuolelta, ja ketterä Kultaviima laskeutui sulokkaasti maahan. Hänen turkissaan haisi Myrskyklaani, josta Meera päätteli heidän suunitelmansa onnistuneen. ''Olet näemmä viettänyt aikaa Myrskyklaanissa'', musta kolli naukui korvat tyytyväisesti heilahtaen, ''-oletko onnistunut sulautumaan hyvin?''. Kultaviima virnisti hyväntuulisesti ja heilautti pitkää, silkkistä häntäänsä. ''Tietysti, olen entinen Myrskyklaanin jäsen eikä kukaan ajatellut kahdesti kertoessani nyyhkytarinaa siitä miten minä jouduin eroon muista klaanilaisistani matkalla kuukivelle koiran hyökätessä kimppuumme-'', kollin ääni oli sarkastinen, vaikka hänen sanansa olivatkin totuudenmukaisia, ''-Kotkatähti ei tule olemaan ongelma...hän ei halua muiden Myrskyklaanilaisten kuulevan miten hänet valittiin varapäälliköksi koska murhasimme ensimmäisen ehdokkaan''.
Meera pyöräytti silmiään, Kultaviima ajatteli itsestään hieman liikoja. ''Niin kauan kuin Kotkatähti pysyy hallinnassasi kaikki on hyvin, tiedät mitä tapahtuu jos-''. Kultaviima keskeytti Meeran lauseen keveällä hännänheilautuksella, ''Sinuna huolehtisin enemmän mustavalkeasta ystävästämme, hän tuli muutama päivä sitten Myrskyklaanin rajalle etsimään minua kertoakseen Kiviturkin viestin, ah, ainoa ongelma on ettei hän piilottanut hajuaan lähtiessään''.

Kirsikkatassu murahti, ''Kotkatähti olisi antanut asian olla, Aurinkokasvo on hänen veljensä- ei hän hyökkäisi ellei Tuuliklaani olisi tehnyt vakavampaa rikettä''. ''Ehkä niin-'', Noki naukui vakavalla äänensävyllä, ''-mutta meidän on silti oltava äärimmäisen varovaisia, joten hoidetaan tämä alta nopeasti. Ette saa olla poissa liian pitkään, herätätte epäilyksiä''. Meera nyökkäsi ystävänsä sanoille, ''Olet oikeassa- kertokaa raporttinne, me kerromme omamme ja jatkamme suunitelmaa''. Kultaviima nyökkäsi, ''Miksi emme antaisi Kirsikkatassun aloittaa?''.
Mustavalkea naaras nyökkäsi epävarmasti, niskakarvat kohoten kohti avointa taivasta. ''Meillä on uusi varapäällikkö, Sumuvarjo-'', oppilas aloitti täsmällisesti, ''-hän ei tule tuottamaan ongelmaa, kukaan klaanissamme ei epäile mitään. Kermakuiskauksen suunitelma etenee odotetusti, Varjoklaanin vakoojamme on kertonut Varjoklaanin hyökkäävän Jokiklaaniin tänään auringon laskiessa''. Meera ja Kultaviima nyökkäsivät hyväksyvästi. ''Kaikki menee suunitelmien mukaan-'', Meera jupisi, korvat heilahtaen, ''-mikäli huomenna on kuiva päivä, me aloitamme suunitelmalle...Kirsikkatassu, tiedäthän mitä tehdä?''. Kirsikkatassu painoi päätään alas, kasvoillaan tuskallinen ilme, ''Tiedän...kaikki on jo valmiina''.

KAISLA heilautti häntäänsä, muta jossa hän oli aiemmin kierinyt peitti hänen hajunsa eikä kissakolmikko aavistanut hänen olevan aivan heidän lähellään. Pusikon ruskeat, kuivat oksat piilottivat hänen laihan kehonsa. Rastasturkki painautui naarasta vasten, entinen Myrskyklaanin parantaja oli yrittänyt löytää polun takaisin Tähtiklaaniin tuloksetta.
''Kaislaruusu, ole varovainen'', punaturkkinen parantaja naukui, ''-et ole syönyt, et voi taistella jos jäät kiinni''. ''Älä aliarvioi minua, Rastasturkki-'', Kaisla jupisi korvat tarkkaavaisesti ylhäällä, ''-olen odottanut kostoani Kultaviimalle, olen enemmän kuin valmis...jos tämä onnistuu, toivon Kotkatähden tuntevan katuvan päätöstään päiviensä loppuun saakka''.
Rastasturkki huokaisi, painaen kuononsa kiinni naaraan ohueen turkkiin. ''Kotkatähti on veljesi, hän katuu päätöstään joka päivä minä tunnen sen...hänen on ikävä sinua, ja hän uskoo sinua yhä mutta tiedät että karkoituksesi oli loogisin vaihtoehto sillä-''. Kaisla huitaisi häntäänsä hiljentääkseen naaraan,nyt ei ollut oikea aika rupattelulle.

HIUTALTANSSI KUUNTELI SUMUVARJON tarinaa samalla reippaasti eteenpäin jolkottaen. Hän kuunteli hiljaa, välillä nyökkäillen ja hymähdellen. Naaras kuvitteli tuon seputuksen aika tavalliseksi selitykseksi vastaavalle tilanteelle. Se oli vain kömmähdys, erehdys ja rakkaudenosoitus. Veli oli rakastanut sisartaan niin paljon, ja sisar rakastanut veljeään tai klaanin salaisuuksia niin paljon, että he olivat haluneet tapailla. Ajatus sai valkokarvaisen soturin melkein heltymään ja katsomaan Sumuvarjoa myötätuntoisesti, mutta Hiutaltanssi puisteli päästään ne ajatukset pois. Teko oli silti anteeksiantamatonta ja soturilain vastaista.
Niityn läpi kävi tukahduttava viherlehden tuuli. Se huokaili Hiutaltanssin karvan läpi kutittaen polttavalla liekillä naaraan nahkaa kuin Mahlan katse aikaisemmin tänään. Soturitar siristi silmiään. Tiedät sen olevan väärin, mutta...? Tuo selitys ei oikeastaan tyydyttänyt Hiutaltanssin syyhynnyttä tiedonjanoa. "Vai on hän pelkästään kotikisu?" Hiutaltanssi naurahti kepeästi, turhaa pilkkaa äänessään. "Kerroppa, kerropa siinä tapauksessa minulle, missä vaiheessa hänestä tuli noin ilkeä ja, ja nautinnonhaluinen ja julma?" Valkoturkkinen räpäytti Sumuvarjolle silmiään varoittavasti. Kaksikko oli lipunut lähelle leiriä. Hiutaltanssi alitti kenällään olevan puun pitkät karvat heilahtaen kehot liikkeistä. "Sanon vain sen"-, naaras piti pinen tauon kuin miettiäkseen, -"että hän ei ole vain kotikisu, vaan klaanissa koulutuksensa saanut kotikisu. Sillä on merkitystä".
Hiutaltanssi pysähtyi leirin suuaukolle ja avasi suunsa kitalaelle tulvivien tuoksujen toivossa. Hän halusi vielä sanoa jotakin, ennekuin he kohtaisivat klaanin taas. "Kyllä minä sinulle anteeksi annan", soturitar naukui ja kurottui nuolaisemaan Sumuvarjon korvantaustaa. "Mutta lupaa, ettet tapaa häntä enää".

ULPUKKAKUONO KATSELI PILVIKYNTTÄ hieman alta kulmien, korviaan heilautellen kärsimättömän oloisesti. Mutta ei naaras ollut kärsimätön, vaan utelias kuulemaan. Hän näki klaanitoverinsa kiemurtelun asian eteen ja tottesi itselleen tämän todella täytyy olla tärkeää. Todella, todella tärkeää. Naaras käänteli päätään puolelta toiselle, kun Pilvikynsi puhui ja käyttäytyi muutenkin eleiltään niin, kuin ei jaksaisi kuunnella enempää. Hän oli kuin mestarinsa kunnialla leikittelevä nuori oppilas tai emonsa hännällä leikittelevä iloinen pentu. Aurinko tuntui kuumalta, varjossakin, mutta joen huurut viilensivät ilmaa juuri sopivasti, toivat toivottua kosteutta turkille ja korvannipukoihin.
"En minä naura, lupasinhan", Ulpukkakuono sanahti irvistäen Pilvikynnelle tämän lopetettua. Vai tällaista asiaa sinulla oli. Naaras ei kestänyt katsoa sellaisen virneen kanssa kollin vakavuutta, vaan päätyi toljottamaan omaa kuvaansa joen vesipinnasta. Nuori soturi kumartui lähemmäs vettä juomaan, litki virkistäviä pisaroita kurkkuunsa ja silmähti sitten Pilvikynnen kärsivään olemukseen. "Siinä tapauksessa...", Ulpukkakuono naukui edelleenkin kumartuneena, jätti lauseensa kesken ja huitaisi käpälällään vettä Pilvikynttä päin niin yllättävästi kuin ikinä osasi. "...Minäkin taidan rakastaa sinua", hän kehräsi.

PILVINKYNSI luimisti korviaan turhautuneena, nolostuneena, valkeiden hattarapilvien läpi kurkistava aurinko kärvensi hänen korviaan kuin Varjoklaanin reviirin halkaisevaa mustaa kivimattoa. Hemrostuneisuuden muurahaiset pureskelivat hänen polkuanturoitaan, ja kollin oli pakko vaihtaa asentoaan kuin kärsimättömän oppilaan joka odotti innolla seuraavaa soturintehtäväänsä. Vaan tämä tunne oli kaikkea muuta kuin intoa, ahdistusta, jos tunne piti vielä nimetäkin. Hän ei ollut tottunut paljastamaan näin paljon itsestään kenellekkään, hän tunsi olonsa yksinäiseksi vaikka Ulpukkakuono oli aivan hänen vierellään. Hän tunsi itsensä naurunalaiseksi, eikä pitänyt siitä. Jos rakkautensa tunnustaminen tuntui tältä, hän alkoi miltei katua antamaansa esitystä- mitä jos Ulpukkakuono nauraisi hänelle? Luulisi Pilvikynnen pilailevan, tai mikä pahempaa aavistaisi miten tosissaan hän oli ja tekisi hänen naurunalaisesta esityksestään pilkkaa! Se olisi aivan nuoren naaraan tapaista-, kolli tuhahti omille ajatuksilleen. Ulpukkakuono saattoi olla pentumainen, joskus tahditonkin...mutta hän ei tekisi pilaa toisen kustannuksella, eihän? Ei näin vakavan asian kanssa...eihän?
Pilvikynsi höristi punertavia korviaan, veren humina oli peittää heidän vieressään virtaavan joen tutut ja turvalliset äänet. Siinä tapauksessa...mitä? Hän oli avaamassa suutan, suunitteli päästävänsä ilmoille turhautuneen kommentin ja aikoipa vielä hoputtaa häntä jatkamaan. Hän ei odottanut veden kylmää kosketusta turkillaan ja kavahti taaksepäin, valkeat karvat pystyssä kuin säikähtäneellä pennunkorstolla. ''Mitä tuo oli ole-'', vain puolikas karjaisu karkasi kollin kuonolta, sillä kaikelta ärsyyntymiseltään hän halusi silti kuulla mitä naaralla oli sanottavanaan ennen kuin uhkaisi repiä tuolta korvat päästä. Sen naaras ansaitsisikin tästä hyvästä, kunnon tuuppauksen jokeen maistaakseen omaa lääkettään ja-.

Pilvikynnen suu loksahti auki, veren humina hänen korvissaan laskeutui kuin öinen aurinko. Hänet valtasi rauhallinen hämmennyksen tunne, se kietoi hänet viileään syleilyynsä ja hiljensi kaikki sanat joita hän yritti sanoa. Hetken aikaa hän pelkäsi hukkuvansa siihen, mutta sitten hänen turkkiaan värisytti toinen tunne. Hän ei aluksi tunnistanut sitä, mutta hetken sitä tutkailtuaan hän ei yrittänyt jahdata sitä tiehensä. Ilmassa kuuluvat veikeät lintujen sirkutukset tuntuivat yhtäkkiä kuuluvan tähän kuvaan, kuvaan jonka kirkas auringonvalo heistä maalasi. Yhtäkkiä viileä tuuli hänen märissä viiksissään ei tuntunut ärsyttävältä, eikä hän halunnut sen katoavan vaikka päivän helle niin saattoi yrittääkin. Ulpukkakuonon leikkisä kehräys kaikui hänen mielessään, yhä uudelleen ja uudelleen kuin haastaen riitaa hänen kasvoilleen levinneen virneen kanssa.
Hän ei muistanut milloin olisi viimeksi sallinut kasvojensa osoittaa muita tunteita kuin...kuin tunteita, joita hän ei halunnut tähän hetkeen. ''Jos nyt pilailet-'', Pilvikynsi murahti ottaessaan askeleen naarasta kohti, hän tunsi olonsa varmaan kovin nokkelaksi onnistuessaan yllättämään hänet. ''-revin korvasi irti''. Myönnettäkööt, ei metsän romanttisin sanavalinta- mutta ainakin se tuli sydämestä, jos ei muuta.
Pilvikynsi vilkaisi jokeen päin, hänen mielessään välähti ajatus. Ajatus joka yllytti häntä roiskaisemaan vettä kuin leikkisä pentu, mutta se saisi odottaa. Pilvikynsi päätti tehdä jotain, mitä ei ollut koskaan kuvitellut tekevänsä. Jotain, mikä tuntui sotivan kaikkea sitä vastaan mitä hän oli niin kauan ollut. Jotain, mitä ei hänestä uskoisi ellei olisi sitä omin silmin näkemässä.

Hän sulki silmänsä ja painoi kuononsa lempeästi vasten Ulpukkakuonon poskea, hänen kosketuksensa oli ujo ja varovainen- kuin hän pelkäisi nuoren naaraan sortuvan sen alla. Hänen korvansa värähtivät, hänen häntänsä nyki- hän nosti päänsä naaraan turkista ja nuolaisi tuon korvaa, kuin sukiakseen muttei kehdannut jatkaa. ''Oletko tosissasi?'', kolli jupisi, antaen äänensä laskea ja paljastaa kaiken sen epävarmuuden joka oli niin pitkään painanut hänen lavoillaan, ''-ethän...lupaathan että olet tosissasi?''. Pilvikynsi luimisti korviaan, hän ei ollut tunnistaa omia sanojaan, omaa ääntään. Hän oli kuulostanut yhtä särkyneeltä viimeksi liittyessään Jokiklaaniin. Hylätessään emonsa synnyinklaanin, hänen oman synnyinklaaninsa...ollessaan nuori pentu joka oli menettänyt kaiken josta oli välittänyt. Hän ei osannut sanoa miksi kaikki kupli pintaan juuri tällä hetkellä, muttei yrittänyt taistella sitä vastaan.
''Minä rakastan sinua'', hän sanoi uudelleen, äänensävynsä vakava ja mietteliäs, ''-anna anteeksi...olen ollut niin-''. Hän ei osannut jatkaa, hän oli ollut niin mitä? Niin...kaukainen? Ilkeä? Itsepäinen? Pilvikynsi siristi silmiään, hän ei tiennyt mitä hän oli ollut...eikä halunnut tietääkään.

|| Hui... onko tää kuinka elossa ;-;

// Aah Kaisa rakas!! Ollaan elossa, nyt on vaan hiljanen kausi meneillään :''D

Köhköh Veera ja Nettis jos luette ootan yhä vastausta

++ pistä viestiä wapissa, piti laittaa tehdasasetuksille yks päivä ni menetin sun numeron!!

Auringon lämmittäessä kahta kissaa, Sumuvarjo huokaisi. Ei ehkä helpotuksesta, mutta siksi, että nyt asia oli kerrottu eteenpäin. Hän oli saanut kerrottua suurimman salaisuu… Ei, toisiksi suurimman salaisuutensa toiselle ja vieläpä naaraalle, josta kolli välitti hyvinkin paljon. “Kiitos” hän kuiskasi naaraalle, vaikka hänen päänsä olikin käännettynä eri suuntaan, joten ainoa jonka hänen sanansa kuulisi, olisi läheiset lehdet ja pienen pieni tuulenvire. Kolli käänsi päänsä takaisin kohti Hiutaltanssia tämän avatessa suunsa. Sumuvarjo järkyttyi ystävänsä sanoista; hänkö ei saisi enää tavata siskoaan? Miten soturitar kehtasi sanoa tuolla tavalla! Eikö naaras yhtään miettinyt miltä kollista tuntui, kun häneltä kielletään siskonsa tapaaminen - vaikkakin Mahla oli kotikisu. Olihan metsässä aikaisemminkin ollut kissoja, joilla oli sisaria ja sukulaisia toisissa klaaneissa ja klaanien ulkopuolella, eikä heitä oltu erityisemmin kielletty tapaamasta heitä! Kollin niskakarvat pörhistyivät, mutta soturi henkäisi nopeasti syvään, jottei naaras huomaisi Sumuvarjon reaktiota. Toki kollis toisaalta ymmärsi, miksi Hiutaltanssi oli ehtonsa sanonut. Sumuvarjo oli nyt klaaninsa varapäällkkö, joku päivä mahdollisesti jopa Tuuliklaanin päällikkö, eikä tällöin välttämättä olisi soveliasta, että hänellä olisi klaanin ulkopuolella läheinen kissa, joka tietäisi ehkä jopa huolestuttavan paljon klaanin elämästä sillä hetkellä.

Sumuvarjo mietti pitkään, mitä vastaisi ystävälleen. Toisaalta hän haluaisi olla lupaamatta, mutta toisaalta tiesi, että ei hänellä itsellään ollut muutakaan vaihtoehtoa kuin luvata. “Selvä. Lupaan olla tapaamatta Mahlaa enää” hän naukaisi Hiutaltanssille. “Kunhan sinä lupaat oikeasti olla täysin hiljaa tästä kaikesta mitä juuri kuulit ja näit. En sillä, etten sinuun luottaisi, mutta onhan tämä kuitenkin aika suuri asia, jolla pystyisit minut helposti ajamaan alas varapäällikön -  tai tulevaisuudessa mahdollisesti klaanipäällikön - asemasta pois”. Tummanharmaa kolli kosketti naarasta hännän päällään.





Naaras havahtui Myrskyklaanin parantajan saapuessa hänen luokseen - vihdoinkin. Nuori kuningatar oli jopa hieman kyllästynyt odottelemaan parantajaa, joka tuntui olevan kovin välinpitämätön Peiponkujerrusta ja hänen pentujaan kohtaan. “Halusin puhua sinulle Rytmipennusta” naaras naukaisi, kylmän viiltävä sävy puheessaan. Rytmipentu nosti päätään emonsa käpälien juuresta kuullessaan nimensä lausuttavan. Hyvin hämmentyneenä pentu naukaisi heikosti ja nosti pienet silmänsä kohti emoaan. Peiponkujerrus nuolaisi nopeasti nuorimmaisen pentunsa päätä, jolloin Rytmipentu laski taas päänsä alas ja jatkoi torkkumistaan. Miten pieni pentu pystyikään olemaan noin rauhallinen, hiljainen? “Hän ei oikein reagoi mihinkään, tuskin on sanonut sanaakaan verrattuna sisaruksiinsa” naaras naukui parantajalle ja vilkaisi parantajan pesän suuaukossa istuvia, Melodiapentua ja Harmoniapentua, jotka katselivat Myrskyklaanin leiriä kovin uteliaasti - kuin valmiina lähtemään tutkimaan ulkomaailmaa, jos saisivat vain luvan. “On hän toki avannut silmänsä, mutta lähinnä nukkuu ja syö. Mitään muuta Rytmipentu ei sitten teekään”.

Rytmipentu aivasti. Melodiapentu ja Harmoniapentu käännähtivät suuaukolta katsomaan sisartaan hyvin hämmentyneinä. "Emo, miksei Rytmipentu tule kanssamme? Hänkin aivan varmasti haluaisi tutkia leiriä!" Melodiapentu kysyi uteliaana, siirtäen silmänsä Rytmipennusta katsomaan Peiponkujerrusta. Harmoniapentu tökki sisartaan, joka yritti hätistellä veljeään tassullaan pois. "Rytmipentu on vain väsynyt, siinä kaikki" naaras naukui pennuilleen. "Ihan tyhmää! Hän vain nukkuu! Emme pääse ikinä tutkimaan leiriä!" Harmoniapentu parahti ja istahti. Peiponkujerruksen kasvoille piirtyi hymy - voi kuinka hassulta Harmoniapentu näyttikään mököttäessään. Melodiapentu katsahti veljeensä ja teki samoin. Emo joutui todenteolla pidättelemään, ettei nauraisi. "Voi kuulkaa, kyllä te vielä pääsette käymään leiriä läpi, varsinkin jos siirrymme pentutarhaan" hän naukaisi, vilkaisten sivusilmällä Nuppulehteä, toivoen, ettei parantaja tokaisisi, että he eivät saisikaan siirtyä pentutarhaan muiden kuningattarien seuraan ja vain siitä syystä, että Peiponkujerrus oli vasta hyväksytty klaaniin.

NUPPULEHTI heilautti korviaan, eikä voinut olla huomaamatta tuoreen myrskyklaanilaisen kylmää käytöstä häntä kohtaan. Parantaja ymmärsi hyvin, naaraalla oli varmasti ollut rankkaa eikä uuteen ympäristöön muuttaminen pienet pennut kannoillaan voinut olla muuta kuin stressaavaa- se ei kuitenkaan muuttanut sitä, ettei silminnähden terveiden pentujen terveystarkastus voinut ottaa etusijaa koko klaania koskevista uutisista. Nuppulehti luimisti korviaan, eikä sanonut aatoksiaan ääneen. Minua on vain yksi kappale tässä klaanissa, en voi olla joka paikassa samanaikaisesti. Hän nyökkäsi odottavasti Peiponkujerruksen mainitessa pienokaisensa nimen ja soi kermaturkkiselle Rytmipennulle lempeän katseen emonsa puheen lomassa. Hänen harmaa häntänsä heilahti mietteliäänä, Rytmipentu vaikutti kaikin puolin terveeltä ja elämäniloiselta pennulta- hänen päänsä ei nuokkunut, ja pentu vaikutti aivan yhtä uteliaalta kohtaamaan leirin kuten muutkin sisaruksensa!
Peiponkujerrus otti puheeksi pentutarhan, mikä sai hykertelevän kehräyksen nousemaan parantajan kurkkuun. ''Te tulette majoittumaan pentutarhaan kunhan saan terveystarkastuksenne loppuun- Peiponkujerrus, olet varmasti jo kuullut verisiteistäsi siellä asuvaan kuningattareen Aamuvirtaan-'', Nuppulehden sydäntä kirpaisi nuoren kuningattaren nimen maku kielellään, ''-hän on ystävällinen, teistä tulee varmasti hyvät ystävät''. ''Ja miten voisin unohtaa-!'', hän kumartui veikeästi hymyillen kohti marmattavia pentuja, ''-valitettavasti en voi päästää teitä leiriin yksin ennen kuin tilanne rauhoittuu- mutta...emonne luvalla, voin pyytää erästä kovin kilttiä oppilasta esittelemään teille paikkoja!''.
Tampattu maa hänen anturoidensa alla tuntui kostealta ja viileältä huolimatta kuuman auringon poltteesta niskavilloissaan, Nuppulehti nosti katseensa pienestä Rytmipennusta takaisin tuon emoon. ''Hänellä ei ole kipuja, joten vaiva ei voi olla vaaraksi hänen hengelleen- älä kanna liian suurta huolta sydämessäsi-'', Nuppulehti lipui keveästi lähemmäs kuningatarta, ja kietoi häntänsä vasten tuon omaa, ''-älä anna Kotkatähden laskea varjoa mielesi ylle, hänellä on syynsä- tiedä, että klaanimme parantajana tehtäväni on auttaa ja tukea kaikkia klaanimme jäseniä''. Parantajan kasvoilla välähti viekas hymy, mutta vain silmänräpäyksen ajan, ''Tervetuloa Myrskyklaaniin, Peiponkujerrus, katsotaanhan sitten Rytmipentua''.

Hän nousi seisomaan kuin ei olisi painanut höyhenenkään vertaa, ''Ensin kokeilemme jokaisen soturin tärkeimmät aistit- näköaistin, hajuaistin ja kuuloaistin''. Nuppulehti nyökkäsi seuraten omia sanojaan, soturi joka ei nähnyt, haistanut tai kuullut kykeni äärimmäisen harvoin suorittamaan tehtäviään- kuuloaistin ja hajuaistin puuttuminen olivat myös oireettomia nuorella kissalla, kuten Rytmipennulla. ''Ensimmäinen tehtävä on helppo-'', hopeaturkkinen hymähti ja tassutti takaisin pesänsä perukoille. Hänen häntänsä pyyhki sammalpesiä tuttavallisesti kulkiessaan niiden ohitse, hän irvisti ja koukkasi tassuunsa viime viherlehdenaikana kerätyn pumpulitupon. Sen kuovat reunukset varisivat hänen kynsiensä otteessa, jättäen jälkeensä pehmeän ja ilmantäytteisen sienen. Hän nosti sen hampaisiinsa ja hyvin varovasti kastoi sen uloimmat reunat hiirensappeen.
Nuppulehti palasi muutamalla loikalla seuralaistensa luokse ja laski suunsa kantamukset maahan. ''Rytmipentu, ole hyvä ja nuuhkaise-'', hän naukaisi ja ujutti palloa lähemmäs tassullaan, ''-älä säikähdä jos se haisee pahalle, se on hiirensappea- sillä irroitetaan punkkeja''. Parantajan korvat nousivat odottavasti pystyyn, pentujen reaktio hiirensappeen oli aina kovin riemukas- sitä oli vaikea olla huomaamatta, mikäli pennulla oli hajuaisti kunnossa.

Peiponkujerruksen ylle laskeutui rauhallinen olo, Nuppulehden sanoessa, ettei naaraalla ollut mitään hätää klaanissa - häntä ei häädettäisi pois ja pennut saisivat kasvaa Myrskyklaanin sotureiksi sitten tulevaisuudessa. “Kiitos” hän naukaisi parantajalle. Kylmä sävy oli kadonnut naaraan äänen sävystä. Peiponkujerrus oli kotikulmillaan ollut tunnettu nopeasti vaihtuvista mielialoistaan - sen Myrskyklaanilaisetkin tulisivat varmasti huomaamaan vielä. kuningatar ei nähny ominaisuuttaan sinänsä mitenkää negatiivisena, se oli osa hänen persoonaansa ja joskus jopa oikein hyödyllinen ominaisuus. Rytmipentu naukaisi kuullessaan parantajan mainitsevan hänen nimensä. Äsh, hän halusi vain nukkua, pentu mietti turhautuneena, mutta vaivautui avaamaan silmänsä. Tässä vaiheessa parantaja oli kuitenkin jo ehtinyt häipyä johonkin ja Rytmipentu vilkaisi emoaan närkästyneenä. Peiponkujerrus vilkaisi nuorimmaistaan, eikä voinut muuta kuin ihmetellä pennun käyttäytymistä. Nuppulehden sanoista huolimatta, huoli Rytmipennun hyvinvoinnista oli suuri, sillä pentu ei nytkään sanonut emolleen mitään, tuijotti vain hyvin kyllästyneen näköisenä. Etkö voisi nyt vain käyttäytyä kuten sisaresi? naaras pohti mielessään. Ääneen hän ei sitä viitsisi sanoa, mutta sen sijaan tokaisi pennulleen: “Reipastuisitko nyt? Kohta saat nukkua lisää”. Peiponkujerrus ei kyllä antaisi pentunsa nukkua enää yhtään enempää - seuraavaksi hän lähtisi viemään kaikkia pentuja ulos parantajan pesästä, jos Nuppulehti suostuisi ja lähtisi mukaan. Rytmipentu pudisti tyytymättömänä päätään, mutta vaivautui nousemaan. Hän haukotteli pieni suu aivan ammollaan ja räpytteli silmiään. Samaan aikaan Nuppulehti saapui takaisin, suussaan jotain erittäin pistävän hajuista. Peiponkujerrus nyrpisti inhosta nenäänsä. Ensin hän ei meinannut tunnistaa mitä parantaja oli juuri tuonut mukanaan, mutta Nuppulehden mainitessa sen nimen, hän muisti. Hiirensappea, tietenkin. Isä oli joskus yrittänyt käyttää sitä punkkien poistoon, mutta Peiponkujerruksen emo ei ollut suostunut siihen nimenomaan hiirensapen kamalan hajun takia. Kuningatar vilkaisi Rytmipentua, kun parantaja käski haistamaan hiirensappea. Tähtiklaanin tähden, anna hänen hajuaistinsa olla kunnossa! naaras parkaisi mielessään. “Hyi! Mitä ihmettä tuo on?” Rytmipentu huudahti säikähdyksissä haistaessaan hiirensappea. Haju oli kitkerä ja tunkeutui nenään aivan liian vahvasti. Miksi ihmeessä hänet oli käsketty haistamaan tuota? Aivan kammottavaa! Toivottavasti hänen ei tarvitsisi maistaa tuota Rytmipentu pohdiskeli. Siihen hän ei missään nimessä suostuisi!

Nähdessään Rytmipennun reaktion, Peiponkujerrus huokaisi helpotuksesta. Ainakaan Rytmipennun hajuaistissa ei ollut vikaa, Tähtiklaanin kiitos! Mutta missä ihmeessä sitten vika oli? Miksi Rytmipentu oli niin heikon oloinen, koko ajan nukkumassa?

NUPPULEHTI hymähti Rytmipennun reaktiolle ja veti hiirensapen kynnellään syrjemmälle, pennun reaktio oli kaikkea mitä parantaja olisikin halunnut nuoressa pennussa nähdä! Hän nyökkäsi hyväksyvästi ja taputti hennosti hiekkaa pumpulin päälle peittääkseen hajua, ''Kuvittelepa miltä Lumitassusta tuntuu, kun hänestä tulee parantaja hän joutuu haistelemaan hiirensappea jatkuvasti! Sitä ei saa kuitenkaan maistaa- sen maku jää kielelle, ja saattaapa jopa kirvelläkin!''. Parantaja selitti hyväntuulisesti ja kallisti puhuessaan päätään, oli kokeilemattakin selvää ettei pennun näössä ollut vikaa...mutta olisiko hänen kuulossaan? Hän oli kuitenkin reagoinut emonsa sanoihin- olihan se aina mahdollista, erittäin harmillista, mutta mahdollista...ettei pentu olisi päässyt kehittymään kunnolla emonsa tiineyden aikana. Nuppulehti siristi lehmuksenvihreitä silmiään ja nosti katseensa Peiponkujerrukseen, ''Mikäli olen käsittänyt oikein, Rytmipentu on uneliaampi kuin muut pentuetoverinsa?''. Hän rapsutti tassullaan maata pohtivasti, Rytmipentu osasi puhua sujuvasti mikä tarkoitti ettei hän ollut kuuro- Nuppulehti tiesi tapauksista joissa pentujen kuulo heikkeni nopeasti syntymän jälkeen, näin oli tapahtunut Varjoklaanin parantajaoppilaalle, nuorelle Kameleonttitassulle. Tähtiklaani, suokaa tälle pennulle tasavertainen alku klaanissamme!
Nuppulehti nyökkäsi, kuin olisi saanut ajatuksensa päätökseen. ''Rytmipentu vaikuttaa silminnähden terveältä pennulta, mutta liika unentarve ja energian puutos viestii usein jonkinlaisesta viasta kissan sisällä-'', naaras naukui, äänessään hyväntahtoista myötätuntoa, ''-valitettavasti näille vaivoille ei ole olemassa parantavia yrttejä, ainut mitä voin tarjota on mielialaa ja energiaa kohentavia yrttejä säännöllisten terveystarkastusten ohella''. Kamomillaa, Nuppulehti ajatteli. Se auttoi menetystä potevaa kissaa, mutta pieninä määrinä saattaisi kohentaa Rytmipennun energiaa ja nostattaa halua telmiä muiden pentujen kanssa!

''Ainut mitä voimme tehdä tällä hetkellä on vielä testata Rytmipennun kuulo, aion antaa hänelle myös päivittäisiä yrttejä joiden olisi tarkotus kohentaa ruuansulatusta ja antaa hänelle enemmän energiaa ollakseen...no, pentu!'', Nuppulehti yritti kertoa asiansa mahdollisimman selkeästi, ''-joskus ruuansulatuksen nopeampi toiminta voi kohentaa nuoren kissan oloa, mutta Rytmipennun pitää syödä enemmän kuin muiden sisarustensa''. Parantaja nuolaisi tassuaan ja nousi seisomaan, ''Peiponkujerrus- menisitkö muutaman askeleen taaksepäin ja kysyisit Rytmipennulta jotain? Ja Rytmipentu- sinun tehtäväsi on vastata emosi kysymyksiin''. ''Jos Rytmipentu vastaa, astu taas muutama askel taaksepäin ja jatka kunnes saavut suurkivelle tai hän ei kuule sinua enää'', hän neuvoi ja heilautti häntänsä kermansävyisen pienokaisen ympärille, ''-ymmärsitkö mitä tehdään, Rytmipentu?''.

LUMITASSU loikki leiriin hieno määrä kissanminttua suussaan. Hän oli oikein ylpeä saaliistaan, kissanminttua oli hyvin vaikea saada. Valkea oppilas tiesi hyvin, ettei klaanin rajojen ulkopuolelle ollut menemistä, mutta viherlehden jälkeen koittaisi lehtisade, jolloin viheryskä saapuisi kiusaamaan klaaneja. Ja mikä yrtti olisikaan kissanminttua parempi taistelemaan pahuksen tautia vastaan? Lumitassu oli ollut lähellä kaksijalkalaa, joten pakkohan hänen oli ollut mennä kokeilemaan onneaan tämän ihanalta tuoksuvan yrtin kanssa. Läheltä oli kylläkin liipannut, muuan kaksijalka oli huomannut nuoren kissaneidin takapihallaan yrttivarkaissa ja yrittänyt saada valkeaturkkisen kiinni, mutta onneksi Lumitassu sydän kurkussa oli päässyt pakoon, lähtenyt painamaan suorinta tietä takaisin Myrskyklaanin reviiriä kohti kissanmintut heilahdellen hänen leukojensa välissä. Lumitassun huulille kohosi vieno hymy, kun hän muisteli tapahtumaa. Adrenaliinia oli syöksynyt hänen verisuoniinsa niin paljon, että sitä olisi riittänyt varmasti jokaiselle metsäklaanilaiselle. Jännitys oli kuitenkin tuntunut varsin hyvältä. Oliko soturin elämä sellaista koko ajan? Täynnä seikkailuja ja adrenaliinia?


Lumitassun hyppelehti leirin suuaukolta suoraan parantajan pesää kohti. Hän ei suonut silmäystäkään millekään muulle asialle taikka kissalle leirissä. Naaras halusi vain nopeasti yrttivarastoon, jotta voisi laskea nämä aarteet turvallisesti sinne. Ties kuinka monta henkeä tämä tuppo saattaisi pelastaa, kun lehtisade viimein koittaisi! Lumitassu kiiruhti niin nopeasti parantajan pesää kohti kuin vain kykeni, yrittäen kuitenkin näyttää kiireettömältä ja asialliselta. Hänhän oli Nuppulehden oppilas! Ei hänen sopinut juosta pää kolmantena jalkana sinne tänne, ei hän halunnut nolata vallan ihanaa mestariaan klaaninsa edessä! Lopulta nuori naaras pujahti sisälle parantajan pesään sinivihreät silmät iloisesti tuikkien. Katseellaan Lumitassu haki mestariaan, joka löytyikin helposti ja nopeasti. Nuppulehti piti terveystarkastusta Peiponkujerruksen pennulle, Rytmipennulle. Valkeaturkkinen naaras nyökkäsi pikaisesti kuningattarelle, ennen kuin riensi harmaaturkkisen mestarinsa luokse ja puski tämän rintaa tuttavallisesti valkealla päällään. Tervehdys jäi kuitenkin lyhyeksi, kun Lumitassu jo jatkoi kiireellisesti matkaansa kohti yrttivarastoa. Hän ei halunnut vahingossakaan pudottaa kissanminttuja, ne olivat kuin hänen suurin aarteensa. Vasta laskettuaan ihanan tuoksuiset yrtit niiden paikalleen saattoi nuori naaras huokaista helpotuksesta. Noin. Nyt kissanmintut olivat hyvässä turvassa liialliselta auringolta tai vaikkapa hallalta, joka todellakin yllättäisi kesken viherlehden. Eihän sitä voinut koskaan tietää. Lumitassu palasi tyyni hymy huulillaan takaisin muiden luokse, pyllähtäen Nuppulehden vierelle.
"Huomentapäivää", valkea naaras maukui pirteästi. Hän ei ollutkaan nähnyt Nuppulehteä vielä tämän auringonkierron aikana. Lumitassu oli herännyt aamulla ennen aurinkoa ja lähtenyt metsästämään yrttejä. Kukaan ei ollut ollut hereillä vielä niihin aikoihin! Jopa linnut olivat nukkuneet.
"Minä näin kaksijalan tänään!" Valkeaturkkinen parantajaoppilas sihahti innoissaan mutta hiljaa mestarilleen, niin ettei kukaan muu kuullut. Naaras piti ystävällisen katseensa koko ajan Rytmipennussa, aivan kuin ei olisi koskaan sanonutkaan mitään, mutta ilmassa iloisesti puolelta toiselle heilahteleva häntä paljasti kaiken.
"Se oli vähällä saada minut kiinni, mutta pääsin onneksi pakoon", Lumitassu jatkoi vielä, vähintäänkin yhtä hiljaa kuin oli edellisenkin asiansa maukunut. Sinisilmäinen naaras käänsi katseensa mestariinsa ja antoi leveän hymyn kohota hitaasti huulilleen. Hän oli ehdottomasti sitä mieltä, että oli saanut metsän parhaimman mestarin itselleen. Lumitassu räpäytti kerran suuria silmiään ja virnisti sitten, ennen kuin kääntyi takaisin katselemaan, miten Rytmipentu suoriutui tehtävästään.

Peiponkujerrus kuunteli parantajan ohjeet tarkasti, napautti pentuaan hännällänsä, jolloin Rytmipentu kääntyi emoonsa kohti, hämmennys kasvoillaan. ”Kuulit mitä Nuppulehti sanoi” naaras naukui tyttärelleen. Rytmipentu nyökkäsi, edelleen hämmennys kasvoiltaan paistaen. Toivottavasti pentu oli ymmärtänyt, Peiponkujerrus ajatteli. Kuurouskaan ei olisi aisti, jonka kuningatar haluaisi olevan poissa pelistä. Toisaalta, toki hän tiesi kissoja, jotka olivat kuuroja ja selvinneet, mutta Rytmipentu ei ollutkaan kulkukissa - hän tulisi tarvitsemaan erinomaista kuuloa jos päättäisi soturiksi ryhtyä. Peiponkujerrus nousi ylös, asteli pari askelta taaksepäin ahtaassa parantajan pesässä. ”Miten on, kuuletko minua?” hän naukaisi. Rytmipentu nyökkäsi ja kuningatar astui uuden askeleen taaksepäin. ”Entä nyt?” naaras kysyi, Rytmipennun edelleen nyökätessä päätänsä. Uusia askelia taaksepäin, joka kerta Rytmipentu nyökkäsi, oli kysymys mikä tahansa. Välillä naaraspentu myös vastasi emonsa kysymyksiin, osoittaakseen, että kuuli kyllä ihan oikein eikä nyökytellyt vain siksi että näki emon suun liikkuvan. Yhtäkkiä Nuppulehden vaalea parantajaoppilas syöksähti sisälle parantajan pesään. Kuningatar häkeltyi ja silmäisi tiukasti nuorta oppilasta tämän puskiessa tervehdykseksi mestariaan. Peiponkujerrus ajatteli, että nyt he voisivat jatkaa, kun Lumitassu lähti viemään joitakin yrttejä syvemmälle parantajan pesään. Mutta ei, nuori naaras saapui pian takaisin istahtaen mestarinsa viereen. Peiponkujerrus oli juuri avaamassa suutaan kun Rytmipentu kysyi kysymyksen, joka oli selkeästi suunnattu Nuppulehdelle ja Lumitassulle: ”Mikä on kaksijalka? Miksi sinä pakenit sitä?”. Kuningatar hämmentyi. Mistä Rytmipentu oli kuullut nuo sanat? Peiponkujerrus ei ollu kuullut kummankaan sanovan mitään, mutta aivan varmasti jompikumpi parantajan pesässä olevista oli sanonut nuo sanat - mistä ihmeestä Rytmipentu muuten olisi keksinyt kysyä tuollaista? ”Rytmipentu, mitä sinä sanoit?” kuningatar naukaisi tyttärelleen. Pentu kääntyi emoaan kohti ja toisti samat sanat kirkkain silmin. Peiponkujerrus räpäytti hämmentyneenä silmiään. Miksei hän utse ollut kuullut yhtikäs mitään?

NUPPULEHTI heilautti häntänsä rennosti etutassujensa päälle ja laski katseensa tarkkaavaisesti nuoreen naaraspentuun. Peiponkujerrus teki työtä käskettyä ja peruutti kauemmas tyttärestään, kissaemon päästäessä ensimmäisen kysymyksen oli selvää ettei Rytmipennulla ollut lähikuulo-ongelmia. Nuori naaras vastasi kovin reippaasti, ja Nuppulehti yritti keksiä jo mielessään palkintoa hyvin työtä tehneelle nuorukaiselle! Kysymys toisensa jälkeen parantajan iloksi pentu nyökki ja miukui vastauksiaan, hetken aikaa näytti jo siltä ettei tuloksista ollut epäilystäkään- mutta leiriin onnellisuutta säteillen tassutteleva Lumitassu keskeytti harjoituksen, Peiponkujerruksen silminnähden suureksi ärtymykseksi. Nuppulehti heilautti korviaan uteliaana ja tervehti valkeaturkkista naarasta lempeällä korvien lipaisulla, hän siirsi lehmuskatseensa takaisin leirin sisäänkäyntiin ja odotti naaraan seurassa lähtenyttä soturia tulevaksi. Odotti, odotti...jäikö soturi metsälle? Nuppulehti vilkaisi taakseen ja ymmärsi katsoa mitä valkeasävyinen naaras leuoissaan kantoi- makeaa tuoksua ja somia lehtiä ei ollut vaikea tunnistaa.
Nuppulehti siristi silmiään ja odotti oppilastaan palaavaksi, yrtit jätettyään Lumitassu palasi hänen luokseen niin viattomasti jännittävästä reissustaan kuiskien ja Rytmipennulle hymyillen. Nuori parantaja tunsi hopeisten korvannipukoittensa kuumenevan huolesta ja ärtymyksestä- hänen hännäpäänsä huiski ja nenä värähti kuin jäniksellä konsanaan. ''Peiponkujerrus-'', Nuppulehti naukui niin rauhallisesti kuin suinkin voi, ''-suo anteeksi, jatkamme aivan pian kunhan vaihdan muutaman sanan Lumitassun kanssa''. Parantaja soi kuningattarelle pahoittelevan katseen ja sipaisi kannustavasti Rytmipennun selkää hännällään, ''Pysyhän sinä tässä, pikkuinen, palaan pian''. Niihin sanoihin harmaaturkki jätti sukulaiskaksikon ja kutsui Lumitassua hännällään pesänsä varjoihin.

Nuppulehti tassutteli sammalpetien ohi pesänsä perukoille, aivan kallisarvoisen yrttivaraston juureen. Ja kuinka ollakkaan, naaras huomasi aimo tupun kokoelmaansa ilmaantunutta kissanminttua- Lumitassulla oli varmasti ollut suu täynnä, mikä kertoi ettei soturi ollut auttanut häntä kantomatkallaan. Kuten hän oli arvellutkin. ''Lumitassu'', Nuppulehti nauku, eikä muistanut milloin hänen äänensä oli viimeksi kuulostanut niin vakavalta, niin vihaiselta, niin- siltä kuin suoni hänen otsassaan olisi puhkeamassa!
''Suorittaako oppilas ensimmäisen matkansa kuukivelle ilman mestaria?'', hänen äänensä oli matalaa ja samettista, ''-lähteekö oppilas ensimmäiseen taisteluunsa ilman mestarinsa koulutusta?''. Nuppulehti pudisti päätään, viiksikarvat huojuen, ''Lumitassu- kerro...kerro minulle tämä, lähteekö oppilas leiristä ilman mestarinsa lupaa?''. Hän ei piitannut siitä vastasiko naaras hänen kysymyksiinsä, sillä ei ollut väliä. Kumpikin heistä tiesi vastauksen.
''Lumitassu-'', nyt hänen äänensä kuulosti heikolta, anovalta, kuin yksinäisen linnun viserrykseltä, ''-olen niin pettynyt''. ''Niin-...minun täytyy palata Peiponkujerruksen luokse...'', hän sulki silmänsä, kuin puhuminen olisi tuottanut hänelle tuskaa. Parantajan häntä oli laskeutunut maahan, velttona kuin niskansa taittanut kyykäärme. ''Me puhumme tästä myöhemmin- siihen asti...'', hän lopetti lauseensa kesken, nielaisi kurkkuunsa pakkautuneen syljen ja mietti. Siihen asti mitä? Rankaisenko häntä? Pyydänkö soturin vahtimaan häntä? Annanko hänelle askareen? Nuppulehdestä tuntui orvolta ja sanattomalta, hän ei odottanut sellaista siirtoa Lumitassulta- toki valkokarvainen oli...hieman naiivi, mutta hän oli saattanut itsensä suureen vaaraan! Ja yrittipä vielä kehuskella sillä! Hän on nuori, hän on oppilas, Nuppulehti muistutti itseään. Mutta parantajaoppilaalla ei ole varaa käyttäytyä näin!

Hän nieleskeli, lipoi huuliaan ja vilkaisi oppilaaseensa. ''Siihen asti-'', naaras naukui ja nosti päätään, ''-siihen asti saat miettiä tekojasi, ja kun niin pyydän kerrot minulle mitä teit väärin ja miten aiot korvata tekosi''. Nuppulehti heilautti häntäänsä ja kääntyi kannoillaan, takaisin kohti aukiota, takaisin kohti odottavia potilaita. Hän pysähtyi- vilkaisi vielä taakseen ja huokaisi raskaasti. ''Lumitassu, en tarvitse apuasi enää tänään- voit...voit mennä Sirokoiven luokse- hän keksii sinulle tekemistä''.
Hän siristi silmiään, ajatus Lumitassusta yksin kaksijalkalassa kirpaisi hänen ajatuksiaan kuin rosoinen kynnenviilto. ''Ja...ole kiltti ja tee niin kuin Sirokoipi pyytää, en halua että olet tänään poissa valvovien kuonojen alta- kiltti?''.
Ennen kuin hän kerkesi katumaan sanojaan hän kipitti pois varjoista, takaisin odottavan emon ja pennun luo. ''Kaksijalka-'', hän nyökkäsi Rytmipennun suuntaan, ''-on hirveä, kahdella jalalla kävelevä otus. Niiden kanssa ei tule leikkiä, mutta kas näin, kokeilisimmeko kuuloasi vielä kerran?''.

LUMITASSUN suuta rupesi kuivaamaan, kun hän tajusi Nuppulehden tekevän paljon töitä sen eteen, että hänen äänensä pysyisi rauhallisena. Mestari ei siis ollutkaan iloinen siitä, että valkeaturkkinen oppilas oli tuonut leiriin paljon kissanminttua. Mutta miksi ei? Eivätkö ne olleetkaan paras yrtti viheryskää hoitamaan? Oliko Lumitassu muistanut väärin? Vai oliko hän irrottanut ne maasta jotenkin väärällä tavalla?
''Peiponkujerrus, suo anteeksi, jatkamme aivan pian kunhan vaihdan muutaman sanan Lumitassun kanssa'', Myrskyklaanin parantaja maukui, viittoen hännällään sitten Lumitassua seuraamaan häntä peremmälle pesään. Parantajaoppilas nielaisi hermostuneena ja nousi ylös, vilkaisten sitten valkeita tassujaan. Ne tuntuivat olevan neljä kastematoa, jotka eivät millään meinanneet pysyä pystyssä.
Kunpa ajassa voisi palata taaksepäin! Mitä minä oikein tein väärin? Irrotin kissanmintut maasta aivan kuin muutkin yrtit. Nuppulehtikin irrottaa ne kyseisellä tavalla, olen viettänyt auringonkiertoja tutkimalla hänen kissanminttujensa varsia. Vannon, että irrotin ne samalla tavalla... mutta miksi hän on sitten vihainen...? Toivottavasti hän ei pyydä Kotkatähteä tekemään minusta soturioppilasta, haluan olla parantaja, en soturi! Lumitassun valkea häntä raahasi maata vasten, kun oppilas varovaisesti kompasteli mestarinsa perässä syvemmälle parantajan pesään.

"Lumitassu", Nuppulehti aloitti, ja mestarin äänessä särähtävä vakavuus ja vihaisuus saivat Lumitassun automaattisesti painamaan valkeat korvansa niskaansa kiinni. Ei kai parantaja söisi häntä elävältä?
"Suorittaako oppilas ensimmäisen matkansa kuukivelle ilman mestaria?'' Nuppulehti kysyi, ''-lähteekö oppilas ensimmäiseen taisteluunsa ilman mestarinsa koulutusta? Lumitassu- kerro...kerro minulle tämä, lähteekö oppilas leiristä ilman mestarinsa lupaa?'' Harmaaturkkinen naaras jatkoi, jolloin nuori oppilas laski katseensa tassuihinsa.
Ei oppilas voinut mitään, jos mestari nukkui..., Lumitassu mietti ajatuksissaan, muttei todellakaan sanonut sitä ääneen. Hänen olisi nyt vain toteltava ja nyökkäiltävä sopivissa kohdin, ettei Nuppulehti raivoistuisi entisestään. Oppilas siirteli huomaamattomasti painoaan tassulta toiselle. Vaikka Lumitassu tiesikin tehneensä virheen, ei hän voinut olla myöntämättä itselleen, että oli myöskin jonkin verran iloinen. Mestari oli vihainen hänelle vain sen takia, että hän oli poistunut leiristä ilman lupaa, ei sen takia, että hän olisi tehnyt yrttien suhteen jotain väärin.
''Lumitassu...olen niin pettynyt'', Nuppulehden seuraava lausahdus oli varsin pehmeä, jokseenkin heikko jopa, mutta silti se tuntui kovempana käpäläniskuna Lumitassun poskella kuin mikään muu, mitä nuorelle naaraalle oltiin koskaan sanottu. Parantajaoppilaan rintaa kivisti ja hänen koko olemuksensa valahti entistä alakuloisemmaksi, jos mahdollista. Lumitassu nieleskeli hiljaa, muttei se estänyt palan nousemista hänen kurkkuunsa. Hänen silmiään kirveli, kyyneleet tekivät tulojaan, mutta nuori naaras räpytteli ne pois. Hän piti päänsä alhaalla, katseensa maassa, niin ettei mestari kyennyt näkemään hänen kasvoillaan.
''Me puhumme tästä myöhemmin- siihen asti...", Nuppulehti aloitti, muttei ilmeisesti tiennyt, kuinka jatkaa lausettaan, ''-siihen asti saat miettiä tekojasi, ja kun niin pyydän kerrot minulle mitä teit väärin ja miten aiot korvata tekosi. En tarvitse apuasi enää tänään- voit...voit mennä Sirokoiven luokse- hän keksii sinulle tekemistä'', harmaaturkkinen naaras maukui, ennen kuin palasi takaisin kuningattaren ja kolmen pennun luokse. Lumitassu puoliksi istahti ja puoliksi mätkähti maahan. Hän katseli sinivihreät silmät kosteina kaunista puroa, joka virtasi parantajan pesän lävitse.

Hiirenkorva tuli, lumi suli, puro sanoi... pulipuli, valkea naaras mietti ja huokaisi syvään, katsellen kuinka vesi solisi syvennyksessä. Hetken siinä istuttuaan oppilas nousi ylös ja pujahti Nuppulehden ja Peiponkujerruksen ohi, suoraan parantajan pesästä ulos. Hän ei suonut puolikastakaan vilkaisua kenellekään pesässä olevalle. Leirissä aurinko porotti lämpimästi, se tuntui haihduttavan ylimääräiset ajatukset pois Lumitassun mielestä, jolloin naaras huomasi sisimmässään poreilevan uhman. Lumitassu kävisi varmasti vielä lähitulevaisuudessa kaksijalkalassa. Hänen olisi vain piilotettava yrtit jonnekin turvalliseen paikkaan suojaan, niin ettei Nuppulehti tai kukaan muukaan koskaan saisi tietää niistä. Sitä paitsi, eihän oppilas ollut tänäänkään jäänyt kiinni. Vähintäänkin joka toinen kerta siis onnistuisi. Yhdellä tuollaisella nipulla voisi pelastaa useammankin kissan hengen viheryskää vastaan. Yksi henki monien muiden pelastamiseksi olisi Lumitassun mielestä hyvin onnistunut vaihtokauppa. Valkea naaras heilutteli häntäänsä puolelta toiselle, ehkä jopa hiukan närkästyneenä. Katseellaan hän etsi Sirokoipea. Mitähän kolli hänelle keksisi? Ei varmaan mitään. Ei ainakaan mitään kiinnostavaa.
Sitten kun minä olen parantaja ja minulla on oppilas, annan hänen varmasti mennä aivan missä hän ikinä tahtoo, kunhan hän vain tuo yrttejä tullessaan! Lumitassu ajatteli saadessaan Sirokoiven vihdoin näkökenttäänsä. Naaras huokaisi ja lähti tassuttelemaan soturia kohti.
"Hei... Nuppulehti sanoi, että sinä keksisit minulle jotain tekemistä", parantajaoppilas maukui ja siristi hiukan silmiään auringonvalolta.

Kirotut, kirotut kissanmintut!

JÄÄVIRTA heilutteli levottomana varpaitaan ja päästi ilmoille tärisevän, hermostuneen hengähdyksen. Hän ei ollut kissa joka hätkähti pienestä, hän oli ollut kuonot vastakkain ketunpoikasen kanssa Syyslehden kanssa oppilasaikoinaan! Ja nyt kun hän sitä ajatteli...se ei kuulostanut niin hurjalta saavutukselta. Kettu oli pieni ja pumpuliturkkinen, ei siitä olisi ollut kahdelle oppilaalle vastusta tekemälläkään- mutta se ei ollut hopeaturkkisen pointti! Hänen pointtinsa oli se, että häntä pelotti. Hän ei halunnut raahata hopeisena hohtavaa takamustaan Jokiklaanin maille, eikä hän halunnut nostaa kauniita kuulaita kynsiään hyökätäkseen kissojen kimppuun jotka eivät olleet rikkoneet heidän rajarauhaansa! Ohdaketähti oli varmasti tulossa hulluksi...hulluksi, minä sanon! Hyökätä nyt toisen klaanin kimppuun ilman varoitusta, ilman mahdollisuutta estää sota jonka ei pitäisi syttyä Tähtiklaanin tahdosta! Ei Tähtiklaani ollut aiemminkaan puuttunut klaanien välisiin riitatilanteisiin näin rankalla otteella! Jäävirtaa kismitti...hän tunsi olonsa käärmeeksi. Hän halusi vain sylkeä myrkkyä vasten päällikkönsä kasvoja, terävät kulmahampaat irvessä ja kaksipäinen kieli sihisten! Ei pahalla, Käärmehäntä, mutta käärmeet olivat ilkeitä ja limaisia- sellainen olo Jäävirralla oli niin kamalien tuntemusten kanssa.

''Jäävirta'', nuori Kameleonttitassu huitaisi soturia hännällään. Kolli säpsähti, antaen hyödyttömien ajatustensa lepatella karkuun kuin hänen tassuaan pakeneva parvi perhosia. Ne perhoset saisivat pysyä hänen vatsassaan, sillä ne eivät osanneet taistella hänen puolestaan, hyödyttömät siivekkäät. ''Nuori Kameleonttitassu'', harmaa soturi nyökkäsi ystävällisen tervehdyksen ja soi kirjavalle parantajaoppilaalle myötätuntoisen katseen. Hermoilla nyt tällä tavalla nuoremman edessä, nuoremman joka oli hädintuskin päässyt aloittamaan koulutustaan parantajana ja nyt hänet niin julmasti pistettiin vastuuseen klaaninsa terveydestä! Niin suuri vastuu, niin pienillä hartioilla! Jäävirta nuolaisi rinnuskarvojaan silmiään siristellen, murtuisiko Koirahampaan kuuro jälkeläinen näin suuren paineen alla?
''Lähtöön on vielä aikaa, miksi et kävisi kävelyllä hieman rauhoittumassa?'', nuorukainen naukui, laskien häntänsä soturin oman päälle ystävällisenä, kenties rauhoittavana eleenä. Jäävirrasta tuntui hölmöltä, näyttikö hän niin hermostuneelta? ''Kävelyllä?'', hän hörähti, kuin olisi kuullut hauskemmankin vitsin, ''-olen rauhallisuuden perikuva, Kameleonttitassu hyvä, muuten turkkini olisi huolista rasvainen- näyttääkö se huolesta rasvaiselta?''. Kirjoturkkien oppilas kallisti päätään ja silmäili toisen harmaata turkkia, tutkaillen ja sanaakaan maukumatta. Näyttääkö se huolesta rasvaiselta? Jäävirta luimisti korviaan hiljaisuuden vallatessa keskustelunalun, näyttääkö? Näyttääkö?

Kameleonttitassu nyrpisti nenäänsä, ''Jäävirta, tietysti turkkisi näyttää karvaiselta- mutta en usko että sillä on mitään tekemistä kuolan kanssa?''. Harmaaturkki hörähti kuuron nuorukaisen kommentille, niinpä tietysti, ei hän olettanutkaan toisen saaneen selvää turkkiinsa hautautuneesta jupinasta. ''Kuulosi on parantunut-'', kolli naukui pahoittelevasti hymyillen, älä valehtele, se sanoi itselleen, ''-olen syönyt viimeaikoina vain lintuja- se öö...tekee kuolasta, siloittavampaa?''. Älä valehtele. Kameleonttitassu nyökkäsi, yhä hämmentyneenä muttei keksinyt mielensä sopukoissa vastausta hopeaturkille. ''
Jäävirta höristi korviaan ja huomasi aukion reunamilla venyttelevän Hämykukan- täydellinen tekosyy paeta tätä kiusallista keskustelua! ''Olen pahoillani Kameleonttitassu-'', soturi pörhisteli rinnuskarvojaan kuin höyhenpehtoaan kuivatteleva lintu, ''-olen sopinut Hämykukan kanssa menevämme metsälle- hänhän sitä ehdotti, mutta minä mitä kohteliampana kollina suostuin...joka tapauksessa, minun on mentävä- seuraavaan kertaan, nuori Kameleonttitassu!''.
Niihin tunnelmiin Jäävirta jätti päätään kallistelevan parantajaoppilaan ja kirmasi häntä hermostuneesti heilahdellen kohti tummanpuhuvaa naarasta. ''Hämykukka-!'', kolli kutsui tuota korvat nytkähdellen, ''-menisimmekö metsälle? Vain me kaksi- ennen suurta koitostamme!''. Minä vihaan pentuja, niin mahdottomia...eihän heidän kanssaan voi edes keskustella!

Naaras nautti soturien pesän edustalla pienestä tuulen vireestä. Musta turkki tuulettui sen verran, että olo oli viileä, mutta naaras ei palelisi. Hämykukan suupielet olivat kaartuneet pieneen hymyyn. Soturi oli kuullut Ohdaketähden suunnitelman lähteä Jokiklaanin reviirille, eikä hänen mielensä voinut olla jännityneempi. Siitä oli liian pitkä aika kun naaras oli viimeksi päässyt käyttämään kynsiään muussakin kuin saalistuksessa. Vihdoin saisi käyttää taisteluliikkeitä miettimättä olivatko kynnet piilossa vai eivät! Hämykukka ei ollut kiinnostunut oliko hyökkäykselle mahdollisesti todellista syytä - kunhan vaan saataisiin aikaan tekemistä. Tietenkin veren vuodattaminen turhaan oli vastoin Tähtiklaanin tahtoa ja ohjeita - puhumattakaan soturilaista, mutta metsän elämä oli naaraan mielestä mennyt jo liian leppoisaksi. Tyhjänpäiväistä partiointia reviirin rajoilla, metsästystä ja leirissä löhöämistä. Hehän olivat sotureita, joiden tehtävä oli suojella klaaniaan ja reviiriään - ei pelkästään saalistaa klaanille ravintoa ja opettaa soturioppilaita. Olisi edes oppilas jota naaras voisi kouluttaa, mutta ei. Viimeksi kun oppilaita oli nimitetty, oli naaraan sisar Usvasiipi saanut oppilaan, mutta Hämykukka ei! Miksi ihmeessä häneltä vietiin tuo oikeus? Usvasiipi oli toki mukava, kärsivällinen mestari, mutta kovin hiljainen eikä oikein välittänyt taisteluharjoituksista. Tulisikohan naaraan persikan värinen oppilas, Sävytassu ikinä oppimaan kunnolla taisteluliikkeitä, jos se olisi Usvasiivestä kiinni? Tuskin.

Hämykukka nosti katseensa tassuistaan. Näkökenttään osui hänen siskonsa Usvasiipi, joka oli juuri saapumassa leiriin, suussaan kaksi oravaa. Sisar oli siis ollut saalistamassa lähellä Myrskyklaanin rajaa. Toisella puolella Hämykukan näkökenttää näkyi Varjoklaanin parantajaoppilas Kameleonttitassu ja koko klaanin ärsyttävin, itseeän täynnä oleva Jäävirta, joka oli jostain syystä iskenyt silmänsä juuri Hämykukkaan. Tai näin naaras ainakin uskoi - kolli oli yrittänyt viime päivinä keksiä milloin mitäkin tekosyitä saadakseen olla naaraan kanssa. Hämykukka oli yrittänyt parhaansa mukaan päästä eroon kollista, mutta valitettavan usein heidät oli mukamas sattumalta määrätty samaan raja- tai metsästyspartioon. Soturi oli kiehunut kiukusta nähdessään Jäävirran salaisesti tyytyväisen hymyn kun tieto oli saavuttanut kollin korvat. Miksei tuo typerä hiirenaivo ymmärtänyt ettei Hämykukkaa kiinnostanut pätkän vertaa kyseinen kolli? Kolli, joka oli niin täynnä itseään ja kaiken lisäksi suurin idiootti koko metsässä!

”Älä tule tänne, älä nyt tule tänne” naaras kuiskasi ääneen, nähdessään että vaaleanharmaa kolli kääntyi kohti naarasta ja lähti astelemaan häntä kohti. Jäävirta ei selkeästi aistinut naaraan torjumista, vaan saapui Hämykukan luokse ja kysyi häntä metsälle. Metsälle? Oliko kolli tosissaan? He olisivat pian lähdössä Jokiklaanin reviirille ja tuo hiirenaivo halusi metsälle?! ”Oletko tosissasi? Metsästämään?” naaras sihahti kollille ja pyöräytti sinisiä silmiään. ”Sekö sinusta on nyt tärkeintä? Metsälle lähtö? Mitään muuta fiksua tekemistä meillä ei vai ole - esimerkiksi valmistautumista hyökkäykseen?” Naaras nousi ylös ja lähti kävelemään kohti sisartaan. Tilanteesta oli pakko päästä pois - Hämykukka ei nyt millään jaksaisi kuunnella Jäävirtaa hetkeäkään.

KETTUTASSU heilautti korviaan ja silmäili ympäristöään hyväntuulisella uteliaisuudella, siitä huolimatta että häntä kismitti Kotkatähden käytös. Käy metsästämässä, minulla on kiire. Käy metsästämässä? Minä olen tuore oppilas, en minä osaa metsästää! Niin muut oppilaat olisivat varmasti sanoneet, mutta Ketuttassu tiesi miten metsästää. Hän ei ollut syntyperältään pehmoinen klaanikissa, vaan erakko jonka täytyi hankkia ruokaa vanhempiensa rinnalla heti kammettuaan tassuilleen. Se mikä hänen mieltään niin kyrsi oli Myrskyklaaniin päällikön asenne! Olisivatpa he sattuneet toisen klaanin mannuille, noin epävakaan johtajan kanssa...olisiko klaanilla takeita pitää hänen sisaruksensa turvassa? Kettutassu nosti maata nuuhkineen kuononsa ilmaan haistaessaan vieraan hajun. Haju oli kaukana, mutta hän tunnisti helposti ettei se ollut Myrskyklaanin.
Nuori kolli heilautti korviaan ja lähti seuraamaan sitä, tuuhea häntä perässään keikkuen. Hän ei ollut kapinahenkinen kissa, ei laisinkaan- mutta siinä hetkessä, hän totesi ettei Kotkatähden antama esimerkki ollut seuraamisen arvoinen. Hän jäljittäisi mieluummin itse vieraan kissan, tiedustelisi mitä tämä tahtoo, ja arvioisi onko se informaatio klaaniin viemisen arvoista. Kettutassu halusi noudattaa heidän asettamia lakejaan, mutta ensin hän tarvitsisi todisteen siitä että ne kykenevät pitämään joukon kissoja elossa mikä tällä hetkellä...ei vaikuttanut lupaavalta.

Matka ei kestänyt pitkään, ja vieraan hajun seuraaminen johdatti hänet klaanin rajoille, kaksijalkojen pesien lomaan. Kettutassu räpäytti silmiään uteliaana ja katseli ympärilleen, rajan lomassa leijui paljon hajuja jotka sekoittivat häntä- eikä nuori oppilas olisi pian enää varma mitä niistä oli seuraamassa. Olisiko sillä väliä, jos kissa olisi kotikisu?
Nuori kolli hilautti häntäänsä ja jatkoi rajanvarrella kulkemista, vaikkie hänellä ollut enää syytä jäljitää hajua. Kotikisut eivät olleet yleensä vaarallisia, Kettutassu muisti vanhemman soturin sanoneen, mutta heidän kanssaan tulee silti olla varovainen. Kettutassu ei osannut taistella, ei vielä, mutta hän osaisi juosta tiukan paikan tullen.



SIROKOIPI murahti turhautuneena, eikä edes yrittänyt peittää pitkän häntänsä ärsyyntyneitä nytkähdyksiä. Hän ei pitänyt pennuista, pennut riehuivat, haisivat ja huusivat. He olivat hyödyttömiä karvapalloja jotka odottivat kasvavansa tarpeeksi isoiksi viiksiinsä- eikä Sirokoivella ollut kärsivällisyyttä odotella sitä heidän kanssaan! ''Seljapentu-!'', Aamuvirta älähti, mutta liian myöhään. Nuori laikukas naaras upotti pienet terävät hampaansa Sirokoiven houkuttelevan näköisesti huiskivaan häntään, mikä sai nuoren soturin sihahtamaan lyhyesti eletystä kivusta. Seljapentu hätkähti ja kellahti säikähdyksestä kumoon, tassut hätääntyneesti huiskien kuin selälleen kupsahtaneella kilpikonnalla. ''Mustikkapentu ei-!'', kermaturkkinen kuningatar sihahti, hänen harmaakarvaisen pienokaisensa neulasen ohuet kynnet kävivät vaarallisen lähellä Sirokoiven korvannipukkaa. Mustikkapentu luimisti korviaan ja istahti maahan silminnähden pettyneenä siitä, että hänen emonsa oli keskeyttänyt nuoren tulevan soturin yllätyshyökkäyksen. Kehtaapas!
''Pennut pienet, yrittäkää olla Sirokoivelle mukavia- hän on pitänyt meille niin kiltisti seuraa auringonnoususta lähtien-'', Aamuvirran ääni oli rauhallinen ja pehmeä, se soljui kuin lämmin kesävirta ja kiinnitti riehuvien nuorukaisten huomion välittömästi. ''Mitä jos menisitte Höyhenpennun kanssa leikkimään?'', naaras ehdotti, ja soi maantienruskealle soturille pahoittelevan katseen, ''-menkäähän nyt, Höyhenpentu varmasti iloitsee!''.

Mustikkapentu nuolaisi tassuaan ja vaihtoi epäileviä katseita Seljapennun kanssa. ''Mutta emo-'', Seljapentu aloitti ja laski päätään, kuin tietäen sanovansa jotain mistä emo ei pitäisi, ''-Höyhenpentu ei ikinä osaa leikkiä oikein ja se yskii, se on ällöä!''. Harmaaturkkinen Mustikkapentu nyökkäsi kannustavasti sisarensa sanoille, ''Niin! Ei me haluta sylkeä viiksiin!''.
Aamuvirta huokaisi lempeästi, ja sipaisi kaksikon korvia hännällään. ''Noh, noh- te tiedätte ettei Höyhenpentu tarkoita sitä pahalla, ettekö te olisi surullisia jos sisaruksenne eivät leikkisi kanssanne?''. Kaksikko vilkaisi taas toisiaan, kohautellen pieniä lapojaan. ''Kyllä kai-'', Seljapentu puhahti, tietäen ettei heillä ollut muuta vaihtoehtoa kuin viihdyttää pärskivää sisartaan, ''-okei, me mennään! Tule Mustikkapentu!''.
Sirokoipi katsoi kirmaavien pentujen perään, vihreät silmät mietteliäästi siristettyinä. Höyhenpentu oli arvoitus koko klaanille, hän oli yskinyt syntymästään saakka eikä Nuppulehti osannut kertoa syytä- vaikka siniharmaalla parantajalla ei ollut sydäntä sanoa, kaikki epäilivät ettei pienellä naaraalla ollut paljoa aikaa jäljellä Myrskyklaanin keskuudessa. Hän vilkaisi Aamuvirtaan, jolla näytti olevan kiire komentaa pentujaan. Seitsemän pentua, Sirokoipi ajatteli viiksikarvat värähtäen, seitsemän päällikön pentua eikä Kotkatähti ole käynyt vierailulla kolmea kertaa enempää.

Valkeakarvaisen parantajaoppilaan ääni karkoitti kollin ajatuksistaan. Hän kuunteli Lumitassun asian ja pyöräytti silmiään pärskähdyksen saattelemana. ''Mitä, niinkö hän sanoi?'', ruskeaturkki jurputti ja luimisti korviaan joita ärsytys nipisteli, nyt kun he olivat sukua ei tarkoittanut että se höyhenaivo voisi sysätä oppilaansa hänelle! Ei Sirokoivella ollut aikaa komennella parantajaoppilasta! Hänellä oli kiire Aamuvirran ja hänen pentujensa kanssa!
Sirokoipi höristi korviaan ja mietti hetken, hänellä oli kiire Aamuvirran ja hänen pentujensa kanssa...muttei tarvinnut olla. ''Pidä seuraa Aamuvirralle-'', Sirokoipi jupisi välinpitämättömänä ja nousi tassuilleen lantio notkuen, ''-sillä aikaa käyn metsällä hakemassa aamupalaa''.
Aamuvirta hymyili lempeästi ja nyökkäsi soturin sanoille, vaikkei niitä ollutkaan osoitettu hänelle. Ennen pentujaan hän ei ollut ollut läheinen äksyn, pitkäraajaisen kollin kanssa...mutta nyt heistä oli tullut läheiset ystävät. ''Lumitassu, hyvää huomenta-'', kuningatar naukui hymy huulessa ja kutsui nuorta naarasta peremmälle hännällään, ''-pitäisin sinulle seuraa mielelläni, nyt kun Kuulampikin on metsällä''.
Sirokoipi tuhahti ja vipelsi ulos pentutarhalta, miksi ihmeessä Kuulampi oli metsällä? Hän ei ollut ihan yhtä vetreässä kunnossa kuin viime viherlehtenä mahansa kanssa!




JÄÄVIRTA kohautti lapojaan veikeästi hymyillen ja sivuutti Hämykukan epämieluisat kommentit, kuin ei olisi niitä alunperin kuullutkaan. ''Miksipä ei?'', kolli naukaisi, käpäliään ojennellen, ''-emme koskaan voi tietää mitä taistelun siimeksessä saattaa tapahtua!''. Hopeanharmaa kolli ojensi tassujaan edemmäs ja nosti verrytellen häntäänsä, hän ei voinut sanoa etteikö olisi valmistautunut taisteluun- vaikka hän olikin hieman...rajoittuneempi, oli hän soturi siitä huolimatta! Ja hänen vetreät muotonsa olivat pitäneet hänet poissa pulasta aiemminkin. ''Mikäli tämä taistelu jää viimeisekseni-'', Jäävirta naukui, äänessään dramaattista maireutta, ''-haluan muistella kaunista kävelyretkeä metsässä tähtiklaaniin pilvipeitoissa!''.
Kolli virnisti ja loikkasi pystyyn, tassut vetreinä ja valmiina juoksemaan Varjoklaanin sokkeloisessa kuusimaastossa. Hän kykeni jo miltei tuntemaan ilmavirran päälaellaan kiitäessään juurakkojen yli- keveästi kuin hänellä olisi siivet selässään!
Hämykukka yritti kävellä pois, kohti sisartaan, Jäävirta ymmärsi, kolli kaarsi naaraan edelle kevin askelein. ''Hei, hei, hei-!'', hän naukaisi hätäisesti, häntä perässään heilahdellen, ''-älä viitsi, Hämykukka. Ainoa tässä klaanissa sinua valmiimpi taisteluun on varmasti Käärmehäntä!''. Se pahainen hiekkaturkkinen...

Jäävirta hymyili, niin lumoavasti kuin osasi- eikä se ollut osaamisesta kiinni, hänhän oli aina lumoava! Mutta tällä kertaa, hän yritti käyttää kaikkia kauniilta näyttämisen taitojaan vain lämmitelläkseen tuota tulista tummaturkkista hieman. ''Mitä hävittävää sinulla on?'', hän naukui, korva huvittuneesti nytkähtäen ja astui askeleen lähemmäs. ''Pääset nauttimaan Varjoklaanin kauniista maisemista-'', kolli kehräsi veikeästi, sipaisten hännällään Hämykukan lapaa, ''-voit metsästää itsellesi makuupalan ennen taistelua-''. Jäävirta räpäytti odottavasti hopeina kiiluvia silmiään, ''-ja pääset nauttimaan seurastani!''. Kukapa ei haluaisi nauttia hänen seurastaan! Hämykukka ei haluaisi, soturi näpäytti itselleen. Mistä hyvästä minä tuon ansaitsin!
''Ja jos et nauti ajastasi saat kunnian näpäyttää minua korville!'', Jäävirta heitti mukaan ehdotuksen, ehdotuksen jonka Hämykukka voisi toteuttaa ilman hänen suostumustaankin, mutta ehdotuksen joka tapauksessa!