Lehtikadon pakkaspurema 1#

PAKKASTASSU katseli Ulpukkatassua. Vai oli tuo muka kunnossa? Mitkä nuo kaksi verta vuodattavaa viiltoa sitten olivat, naarmujako vain? Ja hiirenpapanat! Valkoisen naaraan pitäisi kiiruhtaa Pajulinnun paikattavaksi, samoin Pilvitassun, jonka luokse Ulpukkatassu oli tassutellut. Pilvitassun vammat eivät näyttäneet sen vakavimmilta, kuin valkoisen naaraan, mutta ei kumpikaan ollut kunnossa. Hyvin molemmat olivat taistelleet - kuin soturit! Pakkastassun mielestä Kuohutähti voisi antaa soturioppilaille heidän soturinimet. Mutta asiahan ei olisi kollin päätettävissä, mutta kuitenkin hän saattoi toivoa mitä mieli teki - kuten, ettei Tammikarva saatika sitten Kurpitsatassu vihaisi häntä harjoituksen lomassa tapahtuneen onnettomuuden takia. Oli vaikeaa saada koko asiaa pois nuoren kissan mielestä, olihan Kurpitsatassu hänelle tärkeä ja rakas - olisi kammottavaa, jos naaras ei enää suostuisi viettämään aikaansa hänen kanssaan! Vielä pahempaa olisi, jos Tammikarva kieltäisi oppilastaa olemasta nuoren valko-harmaan kollin seurassa. Ajatus värisytti Pakkastassun ruumista. Samalla hän huomasi kärsivänsä kylmästä, joka aiheutui märästä turkista, jota hän ei ollut ravistellut kuivaksi uimisensa jälkeen. "A-Anteeksi Säiejuova, halusin vain päästä näkemään nopeasti mitä täällä tapahtui, joten en jaksanut käyttää aistinkiviä, vaan päätin uida ja unohdin kiireessäni ravistella turkkini kuivaksi" kolli naukui ja painoin katseensa tassuihinsa. Typerähän hän oli - soturi oli oikeassa; Pakkastassulla olisi onnea matkassaan, jos ei huomenna kärsisi nuhasta! Mutta soturioppilas oli tosissaan halunnut nähdä mistä tappelun äänet olivat tulleet ja hän olisi myös halunnut päästä osalliseksi mäyrän häätämiseen. Ehkä joskus toiste sitten, silloin kolli olisi varmasti ajoissa paikalla ja valmiina häätämään koko mäyrän vaikka yksin, jos muut olisivat loukkaantuneet pahasti! "Menenkö edeltä kertomaan Pajulinnulle, että Ulpukkatassu ja Pilvitassu ovat loukkaantuneet, että parantaja osaisi valmistautua...?" kolli naukui ääneen, tarkoittamatta kysymystään erityisesti kenellekään.

PEIPONKUJERRUS naurahti. Vai oli hänen käytöksensä yllättänyt niin Lumipennun kuin Yökkösen. "Kulkukissojen joukossa opin näpäyttämään muita kissoja heidän käytöksestään. 'Laumassamme' - siksi minä kulkukissajoukkoa kutsun - piti osata näyttää oma paikkansa ja pitää siitä kiinni kynsin ja hampaina" naaras naukui muisto iloisesti mielessä pyörien, -"Mutta en tainnut vielä ehtiä siihen kertomuksessani?" Juuri synnyttänyt kuningatar mietti hetken viitsisikö kertoa kahdelle pennulle kaiken elämästään, muttei ehtinyt tehdä päätöstä kun Lumipentu sanoi menevänsä johonkin terveystarkastukseen, jonka Nuppulehti teki pennuille - heistä oli kai tulossa seuraavana päivänä oppilaita, jonka takia Myrskyklaanin parantaja tarkisti heidän terveytensä. "Ei se mitään - mene vain ja voit sen jälkeen mennä viihdyttämään sitä uppiniskaista Vehnäpentua, joka niin kovasti kaipasi Lumipentua viihdyttämään itseään. Vehnäpentu vaikutti hyvin rasittavalta ja naaras toivoi, ettei joutuisi komentelemaan kullan väristä kollipentua useasti. Millainenkohan kollin emo ja muut sisarukset olivat? Olisivatkohan hekin tuollaisia typerän rohkeita, uppiniskaisia, jotka eivät välittäisi pätkään muiden kissojen tunteista? Tai sellaisen kuvan naaras sai äkkiseltään Vehnäpennun luonteesta ja ajatusmaailmasta.

"Yökkönen, haluaisin mielelläni kertoa sinulle tarinani loppuun, mutten tunne kykeneväni siihen enää, kun tuo pomotteleva Vehnäpentu minut keskeytti törkeästi.... Ei sillä, että olisin loukkaantunut klaanitoverisi sanoista, mutta sainpa vain päähäni toisen asian, joka minun kuulusi varmaankin selvittää ennen kuin jatkan nukkumista" naaras naukui lempeästi likaisenvalkoiselle kollipennulle. Hän nousi sammalpediltään ja sai pentunsa vinkumaan. Naaras tiesi ottavansa riskin jättäessään parin tunnin ikäiset pennut yksin, mutta hänen oli todella selvitettävä saisiko hän saada klaaniin, vai pitäisikö Peiponkujerruksen lähteä pentujensa kanssa pois, heti kun olisi voimissaan. Niinpä hän rauhoitteli kolme pentuaan, nuolaisten jokaista kerran päälaelta ja keräten sammaleet tiukasti pentujen ympärille. Sen jälkeen kuningatar kääntyi takaisin Yökkösen suuntaan, kehräsi hieman ja tassutteli erakkopennun ohitse. Naaras huomasi Nuppulehden, mutta puikkelehti nopeasti pois parantajan näköpiiristä - parantajahan saattaisi kieltää häntä, sillä olihan Peiponkujerrus synnyttänyt vasta äskettäin kolm... neljä maailman kauneinta pentua.

Tumma kissa pääsi pian ulos parantajan pesästä leiriaukiolle. Hän silmäili nopeasti kissoja yrittäen etsiä klaanipäällikköä kissojen joukosta. Pian naaraan silmät osuivatkin tummanruskeaan kolliin, joka istui pesänsä edessä, joten naaras suuntasi askeleensa sinne. Peiponkujerrus jäi kunnioitettavan matkan päähän Myrskyklaanin päälliköstä ja silmäili kollia. Kotkatähti ei näyttänyt tavanomaiselta Myrskyklaanin jäseneltä - tuolla oli liian paksu turkki, joka oli yleisempi Jokiklaanilaisilla, tai näin naaras muisteli. Mutta siitä kuningatar ei aikonut nyt puhua, vaan hänestä itsestään ja kolmesta pennusta, jotka odottivat naarasta parantajan pesässä. "Kotkatähti? Saanko esittäytyä; Olen Peiponkujerrus, erakkokuningatar, jonka halusit häätää pari tuntia aikaisemmin leiristänne ja reviiriltänne, kun synnytykseni oli jo alkanut" naaras maukui kunnioitettavasti, mutta hänen puheestaan saattoi huomata loukkaantunen ja ivallisen kissan äänensävyn. "Haluaisin pyytää lupaa liittyä Myrskyklaaniin. Ei, en velvoita, että sinun kuuluisi hyväksyä minut suinpäin klaaniisi, mutta haluan tietää mahdollisimman nopeasti, jos en klaaniin saa liittyä - silloin minä ja pentuni lähdemme heti, emmekä enää häiritse sinua tai klaanisia." Peiponkujerrus veti henkeä ja hänen ruumiinsa vapisi väsymyksestä, mutta myös jännityksestä. "Ja jos et muuta syytä keksi, miksi minun pitäisi saada liittyä klaaniisi, niin..." kuningatar sulki silmänsä, -"... siksi, että olen puoliksi Myrskyklaanilainen"

SÄIEJUOVA tarkkaili Pakkastassua hetken. Pajulintu kyllä osaisi asiansa ilman, että kukaan oppilas ryntäisi kertomaan tapahtuneesta leiriin. "Ulpukkatassu, Pilvitassu pystyttekö kävelemään?" soturi uteli siloitellen samalla pörröön jääneitä niska- sekä häntäkarvojaan. Ulpukkatassu loi pälyilevän katseen Säiejuovaan ja sitten Pakkastassuun. Vilkaisipa naaras tuo myös Ihalempeen, joka näytti jääneen hieman syrjemmälle muista (?). "Minä pystyn kävelemään leiriin, mutta en tiedä-", oppilas empi, "-kykenenkö ylittämään jokea..." Ulpukkatassu vilkuili takatassunsa kahta viilua silmät kiiluen. Naarasta kauhistutti. Jos mäyrä olisi osunut kammottavilla kynsillään vähän ylemmäs, oppilas olisi saattanut saada niin pahat haavat alavatsaansa, että olisi voinut vuotaa kuiviin. Väreet kulkivat Ulpukkatassun selkää pitkin kuin viheliäiset rotat ladon lankkuja pitkin louskuleukakoiraa paetessaan. "Pilvitassu...?" Säiejuova jätti kysymyksen ilmaan leijumaan. Soturi mietti hetken ja teki nopean päätöksen. "Jää tähän Pakkastassu, sinua saatetaan tarvita", naaras naukui yltiöemollisella äänellä.

PAKKASTASSU asteli hieman kauemmaksi Säiejuovasra, Ihalemmestä ja kahdesta oppilaasta, jotta saattoi ravistella turkkinsa kuivaksi kylmästä jokivedestä. Kolli päätti jäädä hetkeksi haistelemaan raikasta ilmaa ja mietti saattoiko hän tässä tilanteessa päästä metsästämään ja täten selittää mestarilleen Kipinäliekille, minne oli karannut taisteluharjoituksesta. Eihän hän voinut mestarilleen selittää, että oli rynnännyt aiheuttamastaan onnettomuudesta suoraa päätä katselemaan mäyrätaistelua, vaan soturioppilaalla pitäisi olla hyvä syy katoamiseensa. Säiejuova sanat kuitenkin antoivat Pakkastassulle päätöksen; hän ei voisi lähteä, sillä häntä saatettaisiin tarvita, kun mäyrää vastaan taistelleet kissat lähtisivät kulkemaan kohti Jokiklaanin leiriä. "Mutta Ulpukkatassu, kyllähän sinä voit käyttää aistin..." kolli päästi suustaan sen enempää miettimättä ja katui sanojaan heti. Tietysti Ulpukkatassu voisi käyttää aistinkiviä, mutta tuskin naaras vammoiltaan olisi halukas lähtemään pidempää reittiä, jotta pääsisi leiriin Pajulinnun paikattavaksi! "Äh, ei kun ei mitään!" soturioppilas yritti peruuttaa typerästi sanotut sanat. Sitten nuoren kollin päässä välähti. "Tuota, Säiejuova, kävisinkö hakemassa Pajulinnun tänne, jolloin Ulpukkatassun tai Pilvitassun ei tarvitsisi ylittää jokea, ennen kuin olisivat tarpeeksi vahvoja ylittämään joen?" Kolli ei tiennyt oliko idea edes kovin fiksu, sillä jos jomman kumman vanhemman oppilaan olisivatkin vakavammat, kuin päältä päin näyttivät, Pajulintu ja molemmat soturioppilaat saattoivat joutua jäämään seuraavaksi yöksi metsään, eikä se ollut hyvä idea - varsinkaan kun nyt he tiesivät, että metsässä liikkui mäyrä!

PILVITASSU räpäytti meripihkan kultaisissa sävyissä väreileviä silmiään, alkavan hiirenkorvanajan karut maisemat vaappuivat kuin joen aaltojen kainaloissa, tummat varjot hiipivät puiden latvoista kaarevia runkoja pitkin hukuttamaan metsän alleen. Pimeys hiipi hiljaa, salakavalasti se painoi hänen jäseniään kulkiessaan ohi, houkutteli häntä painumaan houkuttelevan levolliseen uneen sulkemalla äänet hänen korvistaan. Myöhäisen aamulinnun sirkutus kaikui hänen korvissaan, mutta sydämmen tiuhatahtinen, levoton sykytys hukutti sen huminaansa. Yksitellen jokainen aamukasteessa soiva sointu vaimeni, tummuus nieli häntä uumeniinsa, kiskoi käpälistä pinnan alle. Kolli räpäytti hitaasti silmiään, kuin salama olisi halkonut polkuaan puhtaasti pilvettömältä taivaalta, maasto hänen ympärillään roihahti kirkkaisiin, kuulaan valkeisiin väreihin. Auringon keltaise säteet loistivat kuin ensilumi, jokainen auringon valoittama pinta imeytyi hänen silmiinsä ja sumensi kaiken päätä särkevän valkeuden alle. Otsassa tykytti kuin sydän olisi ottanut asiakseen kiivetä kynnenmittoja edemmäs, lintujen sirkutus ja aikaisten heinäsirkkojen siritys soi hänen korvissaan loputtoman kovaäänisen kuoron jatkumona. Se raastoi hänen jokaista hermoaan, pakotti Pilvitassun jaloilleen vaikka maa tuntui olemattomalta. Käpälät olivat huterat kuin nuoren koivun runko, ja soturioppilas oli vähällä kaatua kumoon ottaessaan ensimmäisen askeleen kosteiden sammaleiden tuoksusta. Pilvitassu huitaisi hännällään Ihalempeä, joka jo yritti kiirehtiä ikätoveria auttamaan. Naaras perääntyi epäröiden, piti harmaalaikukasta oppilasta silmällä, lehmuksen sävyissä kimmeltävillä huolestuneilla silmillään. Pilvitassu sylkäisi kurkkuunsa tukkeutuntta mäyränverta, se yritti tukahduttaa hänet hengiltä karvaalla, inhottavalla maullaan, se kietoutui kiinni hänen sylkeensä ja yritti ommella ilmatiet umpeen. Pilvitassua heikotti, hän tunsi turkissaan omituisen, tuntemattoman tunteen. Oli kuin hän olisi kierinyt parantajanpesän sula hunajakennossa, hänen turkkinsa painautui paksuina tuppoina herkkää nahkaa vasten tahmean nesteen liimaamana. Kolli siristi silmiään ja taivutti niskaansa nähdäkseen mihin kummaan hän oli kaatuessaan kierähtänyt.

Ihalempi haukkasi henkeä kauhuissaan, hän ei ollut koskaan nähnyt mäyrää eikä liiemmin kissoja jotka olivat ottaneet sellaisen kanssa yhteen saaden vakavia vammoja. Naarmuja ja arpia hän oli nähnyt, ei koskaan mitään tämän veroista. Harmaan naaraan turkki väreili pakokauhun väreissä, ja nuoren soturittaren olisi tehnyt mieli yökätä. Ilmassa leijui sumupilven lailla rautainen, kurkkua tukehduttava veren lemu. Pilvitassun selkäpuoli näytti siltä kuin oppilas olisi syöksynyt verellä pulpattuun lampeen karkeloimaan, Ihalempi saattoi erottaa selkärangan vierestä repeytyneen lihan, nahanriekaleiden ja turkintuppojen ympäröimänä näytti siltä kuin oppilas olisi läimännyt itseensä hiirenraadon. Pilvitassu tuntui huomaavan vammansa samoihin aikoihin kuin Ihamelpi, kollin kasvoilla käväisi aalto tunnetiloja joita Ihalempi ei tunnistanut. Kollin silmät kapenivat ohkeiksi viiruiksi kuin havunneulaset, hän silmäili pitkälti kulkevaa vammaa arvioiden kuin olisi harkinnut eri toimenpiteitä sen hoitamiseen. Valkopohjaisen oppilaan hampaat vääntyivät irveen kun hän yritti sipaista viiltoa hännällään, Ihalempi luimisti korviaan, pystyisikö vammaa viilloksi kutsumaan. Naarasta kauhistutti oppilaiden vammat, Ulpukkatassu oli saanut syviä vammoja, Pilvitassu vain naarmun, mutta niidenkin edestä hänen selässään kimmelsi avoin repeämä tuoresaalista muistuttavaa ruumista. Rikki repeytynyt liha oli inhottvan näköinen nyt kun se oli klaanitoverin niskassa, naaras siirsi katseensa ehdotuksia latelevaan Pakkastassuun. Pilvitassu sylkäisi verta ja ohensi kurkkuaan saadakseen äänensä kuuluviin, hän pyyhkäisi tassullaan suupieliään ja yritti pitää kuonollaan tavanomaisen ilmeen. ''Kyl-...lä minä joen yli pääsen hiire-..naivo'', Pilvitassu henkäisi, rintakehä kohoili pihisevän puheen tahdissa ja hengästynyt olomuoto antoi mielikuvan kissasta joka oli juossut pitkän ja raskaan ravin vikkeläkoipisen jänöjussin kanssa.

// woah laatu on paras.... JippiKayJei!

SÄIEJUOVA kehräsi Pakastassulle lempeän torjuvasti. "Ei, se olisi kalanaivoinen idea, mutta hyvä, kun ajattelet noin", naaras moukui oranssinkeltaiset silmät emollisesti kiiluen, "Pidän asenteestasi asiaan". Säiejuova kohotti kuonoaan kohti taivasta, sulki silmänsä ja vetäisi nenäänsä aimon keuhkollisen ilmaa. Hyvä, se mäyrä ei ole enää lähellä, soturitar mutisi mielessään. Hän ravisteli päänsä alas kenosta ja loi tarkkaavaisen katseen Pilvitaassun, Ihalempeen ja Ulpukkatassuun. Liekinvärisillä laikuilla kukitettu oppilas istui maassa - Pilvitassun vieressä - toisenpuoleisesti, loukkaantunut jalka ulospäin taitettuna. Naaras nuuhki varovasti Pilvitassua korvat siististi luimussa. "Älä höpötä, et pääse joen yli ominesi", Ulpukkatassu sihisi hiljaa, varoen, ettei kolli sylkisi hänen päälleen taas rupikonnia. Ulpukkatassu ymmärsi, että kolli halusi olla yksin. Punataivan kuolema oli varmasti järkyttänyt häntä, mutta silti naarasta puistatutti Pilvitassun edellisen auringonhuipun sanat. Missä oli se oppilas, se Pilvitassu, joka oli Pimeänä Yönä kietonut hännän naaraan ympärille lämmittääkseen häntä. Älä nyt suutu, vanha oppilas toivoi kovin päässään. "Jos olette sitä mieltä, että pystytte ylittämään joen aistinkiviä käyttäen, tai puunrunkoa pitkin kulkien, nouskaa seisomaan ja sitten mennään. Ei ole järkevää jäädä tänne ja houkutella kettuja verenhajulla", Säiejuova naukui pehmeällä ominaisäänellään. Ulpukkatassu työnsi etutassuillaan itsensä ylös ja oikaisi loukkaantuneen takajalan suoraksi. Oppilas huokaisi hiljaa. "Katsotaan", hän moukui. Säiejuova katseli oppilaitten liikkeiä korvat heilahten, hänen pitäisi jutella Kuohutähden kanssa. He todella ansaitsevat jo soturinimensä.

//Mitä sää laadusta valitat?

Pöllökynsi vastasi epävarmasti " J-juu toki" ja nappasi verrstot suuhunsa. Pieni pelon kipinä kaiversi hänen sydämmen pohjaa mutta samalla ilo, jännitys ja ennenkaikkea kunnia saapua leiriin peitti pelon. Kun Sielujenlaulu kääntyi käärimään siemeniä lehteen Pöllön jalat alkoi tutista pelko ja into saivat hänen tassunsa levottomiksi. Kun Sielujenlaulu oli valmis lähtöön Pöllön häntä viskasi puolelta toiselle hermostuneesti, Pöllö avasi suunsa varovasti ja laski rauhallisesti versot maahan ja katsoi Sielujenlaulua "oletko varma ettei kukaan klaanistanne suutu että tulen? En halua että joudut ongelmiin". Pöllön katse siirtyi isoon metsään.

RELLITASSU katseli Savutassua silmät kieroillen oppilaittenpesän suuaukolta. Pieni parantajaoppilas näytti pahoinvoivalta, mitä Rellitassu ihmetteli. Kyllä soturioppilastakin kirpaisi klaanitoverin kuolema, mutta ei siitä nyt noin kovin itseensä pitäisi ottaa. Sitäpaitsi eiväthän Savutassu ja Setriväre edes olleet kovin läheisiä keskenään. Miksi siis surra? Peuratassun askeleet kiisivät ulos leiristä. Naaraan mestari Mahlahäntä katsoi oppilaansa perään hetken, mutta totesi pian vieressä istuvalle Hiutaltanasille, että Peuratassu tarvitsisi aikaa. Ihastumiset ovat aivan typeryyksiä. Niihin ei pidä lähteä mukaan, Rellitassu jurputti mielessään samalla vilkuillen minne Puutassu oli kadonnut, mutta oppilas ei saanut havaintoa ystävästään. "Peuratassu!" Savutassu naukui puolihuutavalla äänellä naaraan perään, vaikka oppilaasta ei ollut jäljellä kuin huojuvat orret leirin suuaukolla. Harmaa oppilas kuitenkin luimisti korviaan ja näytti kohtalonsa hväksyneeltä. Savutassusta tulisi parantaja. Rellitassu olisi kyllä mieluummin käynyt näyttämässä kipeää jalkaa tai syömässä matkayrtit Setriväreen kuin Savutassun luona. Epäreilua, että Savutassu saisi nimensä ennen Rellitassua. Hehän olivat kuitenkin kutakuinkin samanikäiset.

NOKISELKÄ tuijotteli sotureidenpesän kattoa apeana. Tämä päivä oli kääntymässä jo auringonlaskua kohden, kolli tiesi sen. Pesään tulviva valo oli vaihtanut suuntaa. Aurinko ei enää katsonut maailmaa kirkkaalla silmillään ylhäältä alas vaan viistosti hymyillen. Se oli ilta-aurinko. Nokiselkä ihmetteli itsekin, miten oli pitänyt kiinni päivän kulusta ja soturi piti sitä jonkinlaisena selväjärkisyyden merkkinä. Pesän suuaukolta kuului rapinaa ja auringon eteen astui kissanmuotoinen varjo. "Tervehdys, Nokiselkä", tuttu ääni naukui varmana. Suurikokoinen soturi kääntyi katsomaan tulijaa. "Hei, Karhukynsi", Nokiselkä vastasi kääntäen katseensa naaraaseen. "Hopeaturkki olisi tullut tänne lohduttamaan sinua, mutta minä toppuuttelin häntä vähän, joten säästyt tällä kertaa emosi tarinoilta", Karhukynsi selitti ja asteli peremmälle pesään. "Toin sinulle syötävää". Ruskea soturi laski kuusentuoksuisen myyrän Nokiselän pedin viereen. "Ole hyvä vain". "Kiitos", Nokiselkä moukui, mutta ääni meinasi juuttua kiinni kurkkuun. "Sinun pitäisi ryhdistäytyä!" Karhukynsi sähähti äkkiä. Se sai soturin kääntymään kohti ystäväänsä. Naaraan turkki kiilsi pesän hämärässä ja meripihkanväriset silmät kiiluivat päättäväisesti. "Kerää itsesi", Karhukynsi naukui käskevästi. "Ja syö. En halua nähdä, että toin myyrän sinulle turhaan". Niine hyvineen soturi kiepahti kannoillaan ja loikki ulos sotureidenpesästä. Nokiselkä jäi tuijottamaan myyrää. Karhukynsi on oikeassa. Olen jo murehtinut tarpeeksi. On aika selvittää tämä tapaus, kolli ajatteli.

KUUTAMOKUISKE luimisti pienesti korviaan istuutuen maahan ja kietoi pitkäkarvaisen häntänsä tassujensa päälle nätisti. Tämä päästi huokaisun suustaan antaen hyvässä ryhdissä olleen itsensä painua melkeinpä aivan lyttyyn. Rääkäisys noustessa ilmaan oli samassa kissan selkä suorana ja korva käätyneenä äänen suuntaan. Pian tämän vieressä pensaikossa nousi ilmaan västäräkki rääkyen ja siipiään räpytellen katosi lintu pian kaukaisuuteen varoitushuuto mukanaan. Kuutamokuiske ei ollut varma oliko se ollut västäräkki vai ei, oli tai ei häntä ei se kiinnostanut juuri nyt. Toisin, olisiko pitänyt? Klaanille ruoka oli vain hyvästä.
Naaras ei vain mahtanut itselleen juuri nyt mitään, aiemmin nähty uni oli saanut hänet surulliseksi. Liian surulliseksi, että hän pystyisi välittämään vain itsestään juuri nyt. Hän oli niin pahoillaan!
Metsän reuna oli näkynyt niityn reunalla ja säihkynyt kirkkaassa auringossa. Niitty jonka keskellä oli ollut suuri ja vanha koivu sai osansa auringon valosta. Puun alemmalla oksalla oli nukkunut kissa, tiikeraitainen kolli jonka kylki oli kohoillut rauhallisesti unen mukaisesti. Koivun juurella makasi kilpikonnakuvioinen naaras jonka kauniin väriset silmät olivat uppoutuneet aivan liian hyvin Kuutamokuiskeen mieleen.
Oksien välitse lankeava auringon lämpimät säteet olivat lämmittäneet kollin turkkia ja tämän rauhallinen ja tasainen hengitys oli pysähtynyt ja nyt vihreät silmät olivat auki. Pian kyseinen kissa loikkasi alas, puski päätään kilpikonnakuvoisen poskea vasten saaden takaisin kehräystä. Nopea vilkaisu tarkemmin naarasta päin paljasti tuuhean hännän suojissa olleet kolme pentua. Kaksi yrittivät saada kolmatta, pienintä ja rauhallisinta pentua leikkimään. Iloiset hymyt kahden kissan kasvoilla, kahden pennun kasvoilla saivat vain pienemmän pennun luimistamaan korviaan.
Kuutamokuiske räpäytti silmiään tuntiessaan kuinka niitä rupesi kirvelemään samalla, kun naaras upotti kyntensä maaperään. Hän oli vihannut sisaruksiaan ja nyt he olivat poissa. Hukkuneet. Emo sekä isä olivat sanoneet tälle ettei se ollut hänen vikansa, kyllä se oli! Kuutamokuiske ei ollut auttanut, ei ollut ehtinyt ajoissa. Naaras puri hampaansa yhteen nousten nopeasti ylös ja avasi suunsa huutaakseen. Ja huusikin, niin kauan kuin ääntä riitti. Oli hänellä tunteet, ja niitä hän purki. Omassa rauhassaan, että pystyisi hoitamaan tehtäviä soturina, hoitamaan klaania ja pysymään uskollisena. Ei enään pettymystä kenellekkään, uskollisuus klaanille oli Kuutamokuiskeen ainoa tavoite.

|| Halusin purkaa tylsyyteni

//Kaisaaa, tahdotko seuraa Kuutamokuiskaukselle?

|| Toki

KAARNAPILVI oli tassutellut jo tovin Kuutamokuiskeen perässä, ennenkuin tunteiden tuskahuuto kajahti lämpöiseen iltailmaan. Naaras oli näyttänyt huonovointiselta leirissä jo aamulla, joten vastuullisena klaanitoverina Kaarnapilvi oli lähtenyt Kuutamokuiskeen perään tuon lähdettyä leiristä (?). Naaraalla taisi tosiaan olla aivan valtavat tunnontuskat. Kissan kirkuva huuto väreili ilmassa surun, pelon ja häpeän kirjona. Tuollaiset tunteet olikin hyvä purkaa. Kuutamokuiske toimi oikein. Kaarnapilvi istuutui alas, kietoi häntänsä siivosti tassujensa ympärille ja odotti, kunnes naaraan huuto tukahtui väsyneeseen rahinaan. Kaarnapilvi räpytteli silmiään. Hän tiesi olevansa liian kaukana, jotta Kuutamokuiske voisi hänet haistaa tuossa mielentilassa, mutta silti kollia jännitti huomatuksi tuleminen. Piti vain odottaa oikeaa hetkeä. Pian kolli lähti liikkeelle.

"Kuutamokuiske", Kaarnapilvi puhutteli hiljaa Kuutamokuisketta. Heinät olivat jo rauhoittuneet hänen takanaan ja kolli päätti avata suunsa hiljaisuuden lyhentämiseksi. "Tervehdys sinulle". Kaarnapilvi tassutteli hitaasti, pehmein liikkein Kuutamokuiskeen rinnalle, muttei istunut alas. "Haluaisitko jutella?" Kysymys oli hyvin yksinkertainen. Se ei ollut syyttävä, eikä se selitellyt mitään. Sellaisen kysymyksen murtunut mieli tarvitsi - sitäpaitsi, Kaarnapilvi ei edes tiennyt mistä Kuutamokuiskeen huono olo johtui. Naaras oli vain herännyt kalpeana kuin metsäkukka.


//Kaarnapilvi tulee lohduttamaan

KUUTAMOKUISKE antoi suunsa jäädä hetkellisesti auki, kun hänen huutonsa tukehtui viimein. Naaraan meripihkan väriset silmät tuijoittivat taivasta laskien tovin päästä katseensa tassuihinsa huultaan purren. Ensimmäinen asia mitä soturi itselleen hoki oli, rauhoitu. Kissa ei kiinnittänyt mitään ympärillään tapahtuvista asioista, ei mistään. Kuin olisi vetänyt näkymättömän muurin ympärille jonka yli edes lintu ei voinut päästä. Kuinkakohan korkealle linnut pystyivät lentämään?  Kuutamokuiske nosti katseensa jälleen taivaalle väräyttäen korviaan edelleen tietämättömänä ympäristöstään. Naaras tunsi olonsa jälleen rauhalliseksi ja laski päänsä sulkien samalla silmänsä voidakseen olla täysin varma siitä oliko rauhoittunut tarpeeksi ja pystyisikö tekemään vihdoin jotain muutakin kuin murehtia.
Toisen kissan ääni sai Kuutamokuiskeen räpäyttämään silmänsä auki ja muistamaan ympäristönsä. Ensin ääni ei ollut kuulostanut tutulle ja tämä ehti jo pelkäämään oliko edes oman klaanin reviirillä, mutta hetken miettimisen jälkeen tunnistautui ääni tutuksi Kaarnapilven ääneksi. Silti soturi ei sanonut tai liikahtanut enempää. Vasta kuulessaan hitaiden askelien tulevan lähelle varmisti Kuutamokuiske kollin Kaarnapilveksi täysin, muttei nostanut katsettaan. ''Kaarnapilvi, tervehdys.'',  musta raidallinen naaras naukui iloisena siitä, että hänen oma äänensä oli jälleen normaali ja hiljainen. Kuten tavallisesti.
''Jutella?'', Kuutamokuiske toisti lisäten pienoisen ja turhan naurahduksen perään ja aikoi samalla kysyä mistä kunnes äkkiä ymmärsi jotain joka sai hänen silmänsä levenemään pyöreiksi, yhtä pyöreäksi kuin kuu. Naaras nosti nopeasti katseensa kolliin säikähtäneenä.Oli myöhä esittää ettei tiennyt mistään mitään. ''Kauan olit lähettyvillä?'', kissa älähti kysymyksensä ja häpesi kuinka hänen ääni oli muuttunut rauhallisesta ja hiljaisesta täysin erinlaiseen suuntaan. Kuutamokuiske ei tosiaan ollut miettinyt oliko Kaarnapilvi kuulut äsköisen tunteiden purkauksen.

KAARNAPILVI istuutui Kuutamokuiskeen viereen rauhallisesti. Kolli nosti ruskean katseensa taivaalle, ennekuin vastasi. Hän ei halunnut aiheuttaa naaraalle enempää hämmennystä tuijottamalla. "Olet ollut poissaoleva aamusta asti", Kaarnapilvi naukui taivaalle vastaamatta varsinaisesti Kuutamokuiskeen kysymykseen. Sitten kolli käänsi katseensa naaraaseen ja kumosi kasvoillensa pienen varovaisen hymynkareen. Lintujen ääni alkoi palata taivasklaanin reviirille, kun sirkuttajat ehtivät toipua Kuutamokuiskeen huudoista. Viserrys ja satunnainen kraakunta loi rauhoittavaa oloa niitynlaidan hiljaisuuteen. Tiesi pahaa, jos metsä oli hiljaa. Vain lehtisateen aikaan oli hiljaista. Kaarnapilvi tutki Kuutamokuiskeen meripihkaisia silmiä hetken, kunnes käänsi katseensa pois. Liiallinen tuijotus ahdisti. Kaarnapilvi odotti. Joko naaras puhuisi tai ei. Jotkut vain halusivat olla yksin, silloin kolli lähtisi pois. Jotkut halusivat vain olla tai jutella. Silloin soturi jäisi. Ja Kaarnapilvi odotti Kuutamokuiskeen vastausta.

KUUTAMOKUISKE antoi itsensä rauhoittua, vaikka oli hieman järkyttyneenä siitä, että oli tiedottomana oliko Kaarnapilvi tietoinen tunteiden purkauksesta, luutavammin oli. Naaras ravisteli ajatuksen päästään ja katsoi, kun kolli istuutui hänen viereensä. Itse tämä laski katseensa kuitenkin tassuihinsa. Hän ei voinut muutakuin hävetä itseään tai tälläinen ajatus oli. Kuitenkaan kollin ääni ei ollut kysyessä syyttävä ja naaras huojentui siitä täydellisesti. Kuutamokuiske nosti katseensa takaisin Kaarnapilveen korviaan luimistaen. ''Onko se paha asia?'', naaras kysyi yrittäen hankkia itselleen enemmän aikaa miettiä kertoisiko vai eikö kertoisi mikä häntä vaivaa ja mistä äskeinen tunteiden purkaus johtui. Kuutamokuiske hieman hämmentyi kuitenkin Kaarnapilven sanoista, eikö hän aina ollut poissaoleva? Tämä ravisteli jälleen päänsä tyhjäksi. Hengitä. Kaarnapilvi ei tuomitse sinua mistään

KAARNAPILVI kohautti puolihuolimattomasti lapojaan. Hän punnitsi hetken sanojaan. "Se riippuu aivan sinusta", kolli naukui pohdiskellen. Hän katsahti Kuutamokuiskeeseen. Tuuli leikitteli sotureiden turkeilla kutitellen korvanpäitä lempeästi. Aurinko valaisi pitkillä säteillä maan, värjäsi orastavan nurmen kullankeltaiseksi tulimereksi ja heitti puolipitkiä varjoja metsän puolelle. Kaarnapilvi pohti, haluaisiko Kuutamokuiske hänen lähtevän. Kollihan oli seurannut naarasta tänne salaa, kuullut hänen huudot ja tunkeutunut jopa Kuutamokuiskeen surukehään. Yhtäkkiä suklaanruskealäikkäinen kolli tunsi pienen katumuksen liekin syttyvän sisällään, mutta kissa tukahdutti sen nopeasti ennenkuin liekki ehti leimahtaa kunnolla ja polttaa Kaarnapilven itsevarmuuden alas. Kolli tutkiskeli tilannetta vielä hetken, kunnes kysyi varoen: "Haluaisitko, että lähden?" Kaarnapilvi kosketti kevyesti Kuutamokuiskeen lapaa hännällään ja kohotti ruskeat silmänsä etsimään naaraan katsetta.

KUUTAMOKUISKE nosti korvansa luimusta viistoon kallistaen päätään kunnes nosti katseensa hetkellisesti taivaalle. Nopean mietiskelyn jälkeen naaras totesi olevan oikeasti jo oma itsensä eikä sen enempää häirinnyt, että Kaarnapilvi oli joutunut kuuntelemaan hänen huutoa. Ei se näyttänyt ainakaan vaivaavan kollia, vai häiritsikö? Soturi kietoi vihdoin häntänsä nätisti tassujensa päälle tarkkailen tarkasti taivasta jääden hetkellisesti pohtimaan lintuja. Häntä oli aina kiinnostanut lintujen kyky lentää. Pentuna Kuutamokuiske oli saanut naurut sisaruksiltaan kertoessaan asiasta, siitä kuinka haluaisi olla yhtä vapaa kuin linnut. Vanhempi pennuista oli vain tokaissut: 'elää vapaana kuukauden jonka jälkeen kuolee yhteen puraisuun!'
Kuutamokuiske räpäytti silmiään kuulessaan Kaarnapilven äänen jälleen korvissaan ja myöhemmin kosketuksen lavassaan. ''En minä tiedä, haluatko itseä lähteä?'', naaras naukui esittäen samaan syssyyn kysymyksen. Eihän kissa halunnut pakottaa toista jäämään, jos ja kun varmasti olikin parempaa tekemistä. Hän inhosi toisten pakottamista asioihin, jos ei vain yksinkertaisesti halunnut. Tokihan oli naaraalla toive siitä, että Kaarnapilvellä ollut muuta tekemistä ja voisi vain olla seurana ettei Kuutamokuiske rupeaisi kasvattamaan muuria toisiin. Vaikka ympärillä olikin klaani, klaani täynnä mukavia kissoja tunsi hän itsensä yksinäiseksi ja joskus seura ei ollut muutakuin hyväksi. Hän oli ehkä hieman ujo vain liittymään toisten seuraan.

KAARNAPILVI vastasi samaten: "En", ennenkuin ajatukset edes ehtivät rakentaa muuria puheen eteen. "En. Tässä on hyvä", kolli naukui pienesti hymyillen. Kaarnapilvi antoi häntänsä tippua äänettömästi maahan, heinille, heidän väliinsä. Soturi pohti ohikiitävän hetken ajan, mahtoiko Kuutamokuiske ikävöidä taivasklaanin vanhaa kotia. Siellä käpälien alla oli aina siloinen harmaa kivi ja ratkon pohjalla virtaavan joen solina täytti ilman liplatuksellaan. Kaarnapilvi puisteli päästään moiset ajatukset ja päätyi pohtimaan aikoisiko Kuutamokuiske kertoa hänelle ylipäätänsä mitään olostaan. Kaarnapilvi katsahti naaraaseen hieman kulmia kysyvästi kohottaen.


//Laatuni päätti romahtaa.

KUUTAMOKUISKE hymähti pienoisesti korviaan käänellen pystyäkseen kuuntelemaan heidän ympärillään kuuluvia ääniä. Naaras pienesti käänsi päätään pystyäkseen katsomaan taakseen silmänkulmastaan, mutta antoi katseensa lipua takaisin taivaalle. Jossakin mielensä syvyyksissä Kaarnapilven sanat saivat Kuutamokuiskeen tuntemaan vain kiitollisuutta siitä ettei tarvinnut olla yksin. Jos hän olisi yksin saattaisi kissa olla rauhaton  ja murehtia muistoja. Tämä tosiaan oli kiitollinen. Naaras kuunteli vaiti metsän ääniä jotka kuulostivat vain turvalliselta ja toivat rauhaa mieleen. Näin hän tulkitsi metsän ääniä, vaikka jotkin äänistä saattoivat nostaa niskakarvat pystyyn ja saada pakenemisen mieleen.
Kuutamokuiske pyrki vain ajattelemaan rauhallisia ja mukavia asioita saadakseen unen kuvat kauakaisuuteen mielestään. Soturin mielessä toisin oli pientä epäröintiä, kertoisiko vaiko ei. ''Onko unen vuoksi tarpeellista uhrata koko päivää sitä miettiessään, onko se turhaa?'', naaras ei mahtanut mitään, että hiljainen kysymys pulpahti hänen suustaan. Kysymykseksi tämä oli sitä ainakin tavoitellut joka on harvinaista, että tämä ylipäätäänsä halusi rikkoa hiljaisuuden. Ehkä seura tällä kertaa motivoi häntä edes yrittämään voittaa pelkoaan puhua toisille? Ehkäpä.

PILVITASSUN meripihkansävyiset, kurpitsan väreissä vivahtelevat silmät pyyhkivät ympärillä aukeavaa maisemaa- oliko tämä osa pahaonnisen mäyrän reviiriä, joka oli juuri saanut kuonoonsa kahdelta Jokiklaanin oppilaalta? Oliko Kotkatähti antanut heille aurinkokivet, tietäen että mäyrä pesi niiden lähellä? Oliko Myrskyklaanin päällikkö tieten tahtoen halunnut usuttaa mäyrän Jokiklaanin karvaan? Kuin helteen hurjasti lämmittämä jokivesi, alkoi raivo kuplia hänen nahkansa alla- kuin mäyrä uudelleen olisi ujuttanut käpälänsä hänen näkökenttäänsä, nousivat valkeat, harmaiden läiskien täplittämät niskakarvat pystyyn kaikessa komeudessaan. Silmät helisivät tukahdutettuja kirouksia, ja halu upottaa mäyrää raadelleet kynnet Kotkatähden turkkiin tuntui vahvana voimana, sellaisena voimana joka tulvi hänen käpäliinsä sillä hetkellä kun hänen värähtävät korvansa olivat kuulleet Ulpukkatassun kirkaisun. ''Hei, tarvitsetko apua?'', Ihalempi naukui lämpimästi hymyillen, laski harmaanhopean häntänsä ikätoverin lavalle vihreät silmät myötätuntoisesti tuikkien, '' -taisit saada aimo tällin, annas kun autan sinut joen yli''. Tuskaisesti irvistäen Pilvitassu ravisti naaraan hännän matkoihinsa, hän ei ottaisi säälipisteitä Ihalemmen kaltaiselta kultakarvalta- ainoa vesi mikä naaraan kieleen kelpasi oli viileän makea vesi, eikä huonokarvainen riista ollut hänen hampaidensa arvoista. Tuollaisen naaraan apuun hän ei alentuisi vaikka henki vietäisiin, myönnettäköön että Pilvitassu oli nähnyt parempaikin päiviä- olihan hänet tunnettu klaanin pahimpana kiusantekijänä, ja vaikka kepposet eivät syyhyttäneetkään hänen käpäliään poti hän huonoa omatuntoa kaikista lausumistaan solvauksista, kuinka kunniakas soturioppilas ottaisi silmäteräkseen sokean klaanitoverin? Anteeksipyyntöön eivät hänen hampaansa kuitenkaan irvistyneet, sellainen jos mikä olisi säälittävää- eikö näin, Kermakuiskaus? Niinhän sinä aina sanoit. Kolli ravisti turhautuneena päätään, kuinka hän oli saattanut antaa itselleen luvan ajatella sitä koinsyömää irvinaamaa? Kermakuiskaus saisi mädäntyä pimeässä metsässä minne hänen käpälänsä kuuluivat, Pilvitassun katse harhautui haravoimaan Myrskyklaanin vehreän täytteistä metsää...mitä mahtoi Hopeaturkki tuumia? Koskaan Pilvitassu ei naarasta ollut tavannut, eikä liiemmin varttonut häneen tutustuakaan- mutta mikä voisi olla niin tärkeää, että vastikään kuollut vihollisklaanin parantaja oli syöksynyt hänen käpäliinsä, anoen hänen vievän tiedon tavalliselle soturille? Uteliaisuus kärvensi hänen korviaan, ja tulisesti sykyttävä sydän sai selässä polttelevan haavan roiskahtelemaan salamoiden paukkeiden tavoin, kipu säteili pitkin hänen lihaksiaan kuin tulvavesi.
Ihalempi räpäytti huolestuneena sammaleensävyisen lehmuksenvihreitä silmiään, joita korkealla porottava auringonvalo täplitti mukavan lämpimästi. Pilvitassun askeleet olivat huteria ja kömpelöitä kuin untuvakarvaisen pennun, varpaat painuivat verisiin sammaleihin ja jokainen liike etsi tukea epätasaisesta maanpinnasta. Kollin häntä raahasi maata pitkin, tasaisin väliajoin hän nosti sen, haki tasapainoa ympäristöstään laskemalla sen kivenmurikan tai kannon päälle. Pilvitassu otti loikan, Ihalemmen sydän sivuutti sykäyksen, oppilas laskeutui tasaisesti ja tyynesti maahan, loikka ei näyttänyt kivuliaalta vaikka kollin kasvot leimahtelivat eriskummallisissa ilmeissä. Hän oli kuin suuremman soturin kanssa pilaileva poikanen, sellainen hän oli pentuaikoinaan ollut- olivathan he samaan aikaan olleet pentutarhassa- hopeaturkkinen saattoi hyvin muistaa miten hyväntahtoinen ja lempeä kellersilmä oli sijaisemonsa kylkeä vasten köllötellessään ollut. Tieto siitä että hänen emonsa oli Tuuliiklaanilainen ei ollut koskaan kutittanut hänen turkkiaan, toisinaan naaras oli jopa epäillyt että se oli tehnyt hänestä suvaitsevaisemman- mutta nyt vastikään oppilaaksi tullessaan, heistä oli kumpainenkin muuttunut. Ihalempi oli kovasti halunnut karata sisarensa varjosta, ja Pilvitassu oli kuin ihmeenkaupalla paljastanut todellisen nahkansa ja hyökännyt jokaisen eroavan kissan kimppuun ilkein sanoin. Pilvitassun katse tuntui uivan kaukana, sellaisissa maisemissa joihin Ihalemmen ajatusmaailma ei ylettänyt, naaras oli yllättynyt ettei Pilvitassu ollut keksinyt mitään sanottavaa Ulpukkatassun huolestuneelta kuullostaviin marinoihin. Pilvitassu laski leukansa vasten Ulpukkatassun päälakea ja päästi hampaidensa välistä kutakuinkin helpottuneen sävyisen huokaisun. ''Nojaahan minuun vähän...ei minulla ole kuin selässä..'', kolli jurputti korvanniput punertavina, Ihalempi kallisti päätään kummeksuen. Hänen mielestään oli kummallista nähdä Pilvitassu niin kovin....avoimena? Olisiko sana oikea kuvailemaan harmaalaikukasta, valkeuden uittamaa oppilasta?


HEINÄN kilpikonnakuvioisen kirjava, mustan täytteinen turkki kimmelsi lempeän lämpimässä auringonpaisteessa kuin ukkospolkua värittävät pikkukivet. Kolli vaihtoi kiusaantuneena asentoaan, kietoi pitkän raidallisen häntänsä etutassujensa ympärille yrittäen olla huomioimatta hänen turkkiinsa liimaantuneita uteliaita, vihamielisiä katseita. Heinä ei ymmärtänyt miksi hänen karvoihinsa osoittautuneet katseet olivat vihamielisiä, hänen olisi kuulunut olla se kenen katse väreili agressiivisia tunteita- Koirahammas oli antanut hänen olettaa että rakkaus heidän välillään oli molemminpuoleista, mutta heti tilaisuuden tarjoutuessa musta luppakorva heilahtaen hän oli käpälät huitoen kipittänyt takaisin klaanilaisrakkaansa huomiin... Hän oli jopa saanut pennut, hänen pentunsa ja valehdellut heille heidän isästään? Helpoin ratkaisu minkä hän oli vaikeaan tilanteeseensa keksinyt oli valhe sinisilmäisille, emoonsa luottaville pennuille? Valkeantäytteinen naaras oli yhdessä kumppaninsa kanssa punonut juonen, jonka oli työntänyt alas klaaninsa kurkusta? Heidän pentujensa suusta alas? Heinä huokaisi raskaasti, kuin kantaisi lavoillaan painavaa kuormaa. Miten hän voisi olla vihainen jollekulle, ketä kohtaan tunsi niin valtavaa kiintymystä? Suru ja pettymys olivat ainoat tunteet joiden hän antoi tanssahdella turkillaan vieretysten sädehtivän auringonvalon kanssa. ''Kauanko tiesit asiasta?'', Koirahampaan katkera maukaisu rikkoi kolmikon välille laskeutuneen hiljaisuuden verhot, hänen äänensävynsä repi sen rikki kuin kynneniskut. Heinä pudisti päätään rauhallisesti, ''En kauaa...'', hän kuiskasi lempeästi hymyillen, kuin tehden ivaa Koirahampaalle vastaten vihamielisiin, ärsyyntyneisyyden täytteisiin sanoihin tahattoman lempeästi. Koirahammas ei kenties tiennyt sitä, hän ei osannut katsoa oman katkeruutensa yli nähdäkseen totuutta- mutta Heinän mieltä kutitti kysymys kuin voikukkavillat, kumpi heistä oli tämän hullunkurisen, katkeruuden verkon aiheuttanut? Koirahammas syytti häntä onnellisuutensa pilaamisesta, olihan Heinä tuonut tassunsa hänen mailleen ja suorittanut hänen valheensa. Kuka oli pilannut hänen onnensa? Koirahammas oli vetänyt häntä kuonosta kuita haluamiinsa suuntiin, kuinka musertavalta oli tuntunutkaan kun hiljaisin sanoin Koirahammas oli hylännyt hänet ja palannut klaaninsa ja oikean rakkaansa luokse? Heinä ei kantanut kaunaa, Koirahammas oli hyvä naaras, sen hän pystyi sanomaan yhdessä vietetystä ajasta...

Ripein askelin paikalle palasivat Kameleonttitassu ja Hanhitassu, kannoillaan sieväturkkinen Sirotassu. Heinä räpäytti kolmikolle lempeästi silmiään, oli vaikea sivuuttaa yhdennäköisyydet heidän välillään, Koirahammas päästi ilmoille turhautuneen huokaisun ja luimisti korviaan kuin kepposistaan kiinni jäänyt pentu- hänen silmänsä olivat kuin sulaneen jään jäännöksiä, vaikka ne tuikkivat kirkkaasti näkyi aika ja väsymys ylitsevuotavina- oliko hän ollut hyvä emo? Koirahammas kertasi valheita mielessään, eikä edes raaskinut siirtää katsettaan Heinään. Hän oli ujuttanut salakavalasti valheen pentujensa käpäliin, valheen josta harva klaanikissa tiesi- valheen josta Ohdaketähdellä ei ollut tarkkaa havaintoa, niin kavalan valheen ettei tiennyt antaisivatko pennut hänelle anteeksi...sellainen valhe se oli, ja sen valheen syöttäminen omille pennuilleen, olisiko se kauheinta mitä rakastava emo voisi tehdä? Laskiko kukaan häntä rakastavaksi emoksi tästä hetkestä alkaen? Kuka ties... ''Onko asia kiireinen? Minun pitäisi olla auttamassa Sulkakukkaa'', Kameleonttitassu miukaisi, pää uteliaasti kallellaan kohti oikeanpuolimmaista lapaa. Kollin meripihkanväriset silmät kiiluivat, janoisina vastausta siihen kysymykseen joka sai hänen viiksikarvansa väpättämään- kuka oli erakkokolli, jonka luokse emo ja isä olivat heidät vartavasten koonneet? Hanhitassu piilotteli sisarustensa jäljessä, emonsa kaltainen valkea turkki pörhössä hautautuneena Sävytassun pehmeän punaiseen kylkeen. Hänen sievää mieltään eivät kysymykset kutittaneet, hän halusi takaisin oppilaidenpesälle...josko Naakkaliito ei huomaisi että hän oli siellä, josko soturitar luulisi hänen olevan kipeä... ''Voi pennut pienet, olen niin kovin pahoillani...'', Koirahammas irvisti, kuvoten kolmikon ympärille rakentamiaan valheen punoksia- olisiko ollut helpointa selittää tilanne heille alusta alkaen? Oliko se tie, jonka Kuusijalka olisi halunnut hänen valitsevan? Voi, olisi pitänyt jättää tämä kirottu metsä taakse ennen teidän syntymäänne, ette olisi koskaan kysyneet isästänne sanaakaan, olisitte varmasti olleet onnellisempia! ''Miksi?'', Kameleonttitassu räpäytti suuria silmiään, Koirahammas tiesi että noin suuret ja uteliaat silmät sopisivat hänelle, hänestä tulisi loistava parantajaoppilas..kunhan hänen valheensa eivät sekoittaisi häntä, kunhan hän osaisi sivuuttaa syntyperänsä ja katsoa itseään kissana joka jo oli! Heinän korvat heilahtivat uteliaina, ja kolli paunautui lähemmäs maata nenää nyrpistävän Kameleonttitassun tasolle, ''Olen pahoillani, mutta...ette ole Kuusijalan pentuja''.

KAARNAPILVI pohti hetken Kuutamokuiskeen (meinaan kirjoittaa kokoaika Kuusamokuiske pls) kysymystä. Tämä oli vihje! Oliko naaras siis nähnyt jotakin ennustavaa tai erityisen pahaa unta? Vai kenties unta menneisyydestä? "Se riippuu aivan unesta", hän moukui pienen pohdiskelun jälkeen. "Miettiväthän parantajatkin enteitään useita kuita. Ja se riippuu paljon myös sinusta ja siitä miten käsittelet unta", Kaarnapilvi naukui rauhallisesti. Kolli katsahti nopeasti Kuutamokuiskeeseen pohtien uskaltaisin esittää hieman avaavan kysymyksen naaraan unikysymystä pohtien. "Unien miettiminen ei ole turhaa, jos ei itse koe sitä turhaksi", Kaarnapilvi sanoi katsoen puhuessaan maahan. Kolli empi. Hän pelkäsi, että herkkä Kuutamokuiske lähtisi pois, jos hän utelisi jotain unesta. Lisäksi soturi saattaisi hypätä suuren harhaloikan tyhjyyteen, jos Kuutamokuiske ei olisikaan nähnyt mitään unta vaan naaraalle olisi tapahtunut jotakin muuta karua. Niinpä Kaarnapilvi piti suunsa kiinni ja jäi odottamaan sanoisinko soturitar hänelle enää ylipäätään mitään. Aurinko laski laskemistaan, jostakin leijaili hevosen haju.


ULPUKKATASSU tunsi kuinka jännitys varisi hänen lavoiltaan pois kuin kuivunut muta karkenneista korsista, kun Pilvitassu laski leukansa naaraan päälaelle. Huojennus pyyhkäisi oppilaan yli hyökyaallon lailla. "Kiitosh", Ulpukkatassu kuiskasi hiljaa. Oppilas sulki silmänsä hetkeksi ja nojautui valkoharmaata kollia vasten. Naaraan olisi tehnyt mieli itkeä onnesta. Voi kuinka hän pitikään Pilvitassusta hänen kaikista oikuistaan huolimatta! Mutta he molemmat olivat liian arkoja, liian ylpeitä paljastamaan tunteitaan. Kurjen laulu kantautui suolta.

Leirin suuaukolta partion kimppuun hyökkäsi joukko kissoja päät täynnä kysymyksiä. Säiejuova hätisti helposti luovuttavat kyseliät muualle parilla näpsäkällä lausahduksella. "Pajulintu!" soturitar huhuili heidän edetessään väsyneinä kohti parantajanpesää. "Pajulintuu! Saat potilaita". "Mitä on tapahtunut?" paikalle sännännyt Kuohutähti naukui kulmat huolesta kurtussa. "Mäyrä hyökkäsi Ulpukkatassun ja Pilvitassun kimppuun, mutta he hääsivät sen tiehensä kuin oikeat soturit!" Säiejuova kehräsi mahtipontisesti veljelleen. Ulpukkatassun mieltä lämmittävät Säiejuovan kehut ja naaraan kasvoille levisi pienoinen hymy juuri kun hän astui parantajanpesän hämärään Pilvitassu rinnallaan.


KUUSIJALKA seisoi Koirahampaan vieressä koko komeudessaan, rinta pörhössä, arvokkaana. Kolli ei antanut häntänsä heilua tunteittensa tahtiin, vaan pakotti koko olemuksensa olemaan rauhallinen, vaikka hänen sisällään kuohusi rauhattomat aallot. Tätä hetkeä kolli oli pelolla odottanut - paljastusta. Varapäällikkö mietti miten pennut suhatutuisivat totuuteen. Sävytassu tuijotti emoaan siniset silmät pyöreinä kuin pienet siniset täysikuut. Kului tovi, ennenkuin pikkunaaras ymmärsi mitä Koirahammas oli sanonut. Mutta siltikin Sävytassu sai suustaan ulos vain yhden äänen: "Mitä...?!" Kuusijalka astui askeleen eteenpäin. Tässä tilanteessa oli turha pyydellä anteeksi enää. Vahinko oli jo ehtinyt tapahtua. "Niin", ruskea kolli naukui, "Minä en ole teidän oikea isänne". "Miten niin et?" Sävytassu kimitti korkealla äänellä ja Kuusijalka pelkäsi, että oppilas saattaisi purskahtaa kyyneliin. Kuusijalka hymyili pahoittelevasti päätään puistellen ja osoitti hännällään Heinää. "Hän on oikea isänne, Sävytassu, Hanhitassu ja Kameleonttitassu, tässä on Heinä". Ruskea soturi kohotti ääntään niin, että puolikuuro Kameleonttitassukin kuulisi tärkeimmän. Sävytassu vilkuili kahta isäänsä nopeasti kumpaakin. Tulisiko hänen uskoa Kuusijalkaa ja kollin paljastusta vai pitäisikö hänen uskoa itseään ja tunteitaan Kuusijalkaa kohtaa? Heinä muistutti kyllä aivan Kameleonttitassua. Sävytassu etsi kiireisesti itsestään ja Heinästä samannäköisyyksiä. Oppilaan katse sinkoili nopeasti sinne tänne, pysähtyi välillä Koirahampaaseen tai sisarensa. "Mitäh?" hän kuiskasi itselleen hiljaa. "Ei se voi olla totta! Muuten te olette valehdelleet meille!" Sävytassu parkaisi. Katse naaraan silmissä oli muuttunut katkeroituneeksi vihaksi. "Ei!" "Sävytassu! Rauhoitu, anna meidän kertoa koko tarina loppuun", Kuusijalka naukui hieman puolustelevalla äänellä.

//Jenni mitä sää valita sun laadusta?

HANHITASSUN korvat heilahtivat epäilevästi, oliko tämä emon huono vitsi? Koirahampaan huumorintaju oli yllättänyt monta kertaa ennenkin, mutta eihän Kuusijalka lähtisi mukaan tälläiseen höpsötykseen? Siniset silmät sulkeutuivat hitaasti, ja aukeutuivat nähdäkseen kissojen kasvoilla huvittuneita ilmeitä onnistuneesta kujeesta- ilmapiiri oli täynnä kissojen välistä jännitystä, ja hän saattoi aistia Sävytassun raivon, se kuohui hänen turkistaan kuin kuumat auringonsäteet auringosta. Naaras sulki auki loksahtaneen suunsa, mitä hänen olisi pitänyt sanoa? Olisiko hänen oitänyt olla helpottunut siitä että tapasi isänsä, ja että Koirahampaan peittelemä valhe oli tullut julki? Pitäisikö hänen olla vihainen, mistä? Siitäkö että hänelle oli koko lyhyen elämänsä ajan valehdeltu, ja siitä että valhe oli uponnut koko Varjoklaaniin? Olisiko hänen oltava peloissaan siitä, että klaanitoverit kohtelisivat häntä jotenkin eri tavalla? Hanhitassun mustat luppakorvat nytkähtivät, kun naaras kääntyi kohtaamaan ympärilleen kerääntyneitä kissoja. Hän pystyi aistimaan Naakkaliidon turkista tulvivan inhotuksen, ja kuin mestari olisi nähnyt muodottoman raadon hänen kuononsa vääntyi epämiellyttävään irvistykseen. Päällikönpesän suuaukolla istui kirjoturkkinen Ohdaketähti, hän vahti tilannetta siristetyin silmin, korvat valppaina kuunnellen käytäviä keskusteluja. Hanhitassu luimisti korviaan, olisiko päällikkö heille vihainen? Voisiko hän karkoittaa oppilaat klaanista koska he olivat puoliverisiä? Naaras siristi pelokkaina loistavia, jäänsinisiä silmiään ja siirsi ne epätoivoisen tuikkeen saattelemana tyynen ilmeen varjostamaan Kameleonttitassuun. Veli tiesi aina mitä tehdä, eikö tiennytkit? Kameleonttitassun korva värähti, kun hän ymmärsi sinisen katseen suuntautuvan hänen kirjokuvioiseen turkkiinsa. Auringonsäteet lämmittivät kollin keltaista karvaa, ja hän väläytti sisarelleen lempeän, pehmeäpiirteisen hymyn. Hanhitassu ei osannut tulkita Kameleonttitassun tunteita, kolli hymyili aina, silloinkin kun joku kiusasi häntä. Parantajaoppilas ei vaivautunut koskaan puollustamaan itseään, vaan sisariensa oikeuksia saattoi ajaa pienillä, pisteliäillä sanoilla. Kameleonttitassu ei koskaan riidellyt, hän huomautti kipeistä asioista, se kirpaisi kuin olisi piikin päälle astunut.

Koirahammas luimisti korviaan kuin pentu joka sai niskoihinsa torut vanhemmiltaan, ja antoi päänsä riippua kipeän näköisesti käpäliä kohti. Se oli sen näköinen asento, että niskassa tuntui, muttei naaras vaivautunut nostamaan pehmeän, taivaansinistä katsettaan valkeista käpälistä. Naaras laski päänsä Kuusihampaan kylkeen, räpäyttäen Sävytassulle pahoittelevasti silmiään. Heinän hännänpää nytkähti hermostuneesti hurjistuneelle nuorukaiselle, kuka ties oliko hänen valintansa ollut oikea, sitä oli turha katua nyt kun totuus oli jo leimahtanut ilmoille kuin liekki kuivassa heinikossa. Aukion läpi kulki kissojen hiljaisen supatuksen ja pahaenteisen murinan verkko, joka tuntui vangitsevan alleen aiemman, rauhallisen leppoisan ilmapiirin. Kameleonttitassu räpäytti mietteliäänä silmiään, hänen mieleensä muistui nuorella iällä Käärmehännän kanssa käyty keskustelu joka oli sammunut kuin liekinalku sateella. Tätäkö naaras oli tarkoittanut? Olkoon Käärmehäntä, sinä voitit tällä kertaa, olit oikeassa. Kollin kasvoille levisi pehmeä, veikeä hymy. ''Te kaikki otatte tämän turhan vakavasti-'', parantajaoppilas naukui rauhallisesti, ja laski kirjavan häntänsä Sävytassun lavalle, ''-olkoonkin ettei Kuusijalka ollut se joka meidät saattoi alkuun, mutta hän on se kuka meidät kasvatti- en tiedä mitä te kuvittelette tämän muuttavan, mutta minulle hän on isä tästä päivästä eteenpäinkin''. Kameleonttitassun ja Heinän puhtaankellertävä katse osui yhteen kuin maan kohtaava salama, oppilas raotti ovelasti silmiään. ''Jos olisit todella rakastanut Koirahammasta, et olisi ajanut häntä ahdinkoon keskellä leiriä'', Kameleonttitassu naukui, nuolaisi rauhallisesti käpäläänsä ja nousi seisomaan valmiina poistumaan paikalta. ''Minulla on velvollisuuksia parantajaoppilaana, jos kaipaat matkayrttejä valmistan niitä sinulle ilomielin- olkoon se vaikka kiitos siitä, että saimme alkumme'', hän naukui, nyökkäsi sisarilleen, vanhemmilleen ja Heinälle. Hanhitassu nyrpisti kummeksuen kuonoaan, kuinka ihmeessä Kameleonttitassu pystyi ajattelemaan asiaa noin yksinkertaisesti? Kyseessä oli selkeästi tulvavesiäkin suurempi valheiden virta, voisiko veli noin vain sivuuttaa sen ja kävellä tiehensä kuin mitään ei olisi vallan tapahtunutkaan?


// Pilvellä kohtapuoliin ;3

KUUSIJALKA hymyili Kameleontritassulle kiitollisena. Hänen olisi tehnyt mieli napata pieni parantajaoppilas käpäliinsä ja sukia häntä koko loppupäivän, mutta varapäällikkö halusi pitää arvokkuutensa, eikä kolli halunnut loukata Heinää. Heinän ilme oli Kameleonttitassun sanoista hapan ja Kuusijalka pystyi vain ajattelemaan kuinka pahalta kollista mahtoi tuntua. Heinän oma poika oli juuri kieltänyt kollilta isyytensä ja tunnustanut isäkseen täysin vieraan kollin. Kameleonttitassu otti asian hyvin rennosti ja Kuusijalka kiitti tähtiklaania siitä täydellä sydämellä, mutta Sävytassun katseesta huokuva hämmentynyt inho sai kylmät väreet kulkemaan varapäällikön selkää pitkin. Oppilaan tuima sininen katseensa pyyhki Heinän, Koirahampaan ja Kuusijalan yli kuin polttavat nokkosenpistot. Kuusijalan mielestä ehkä kaikkein pahinta oli, ettei Sävytassu sanonut mitään. Hän vain tuijotti happamana kissoja, jotka olivat juuri paljastaneet pettäneensä hänet. Ajatukset pyörivät soturioppilaan päässä kuin levottomat herhiläiset. Sävytassu oli niin tyypertynyt, ettei hän tiennyt mitä hänen olisi pitänyt sanoa tai tehdä. Naaras tunsi turkissaan varjoklaanilaisten katseet. "Mitä te tuijottatte?!" Oppilas karjaisi. "Menkää pois!" Hän sähähti monelle klaanitoverilleen, jotka olivat kerääntyneet kissakon ympärille kuuntelemaan mitä tapahtuu. "Kohta se murtuu", Joutsentassu kuiskasi kissajoukossa Pelkotassun korvaan. Käärmehäntä kierähti toiselle kyljelleen lämpimällä katselukivellään. Tulinen naaras, hiekanvärinen soturitar ajatteli, tuosta minä pidän. Sävytassu murisi ympärillä oleville kissoille raukkamaiselta kuulostaen. Naaras ei tiennyt enää kehen hänen tulisi luottaa. Koko kissan olemus vapisi, ei vain pieni keho. "Rauhoitu, Sävytassu. Me voimme jutella tästä myöhemminkin", Kuusijalka lupasi kulmat pienousesti kurtussa.

SIELUJENLAULU heilautti häntäänsä kiitokseksi Pöllölle. Naaras kääntyi pois hevosniityn laidalta ja hänen päähänsä putkahtivat taas miljoonat kysymykset klaanin reaktiosta, kun nuori parantajatar toisi Taivasklaanin leiriin täysin tuntemattoman kissan. Parantajatar tiesi, ettei voisi saada kovinkaan pahaa rangaistusta - olihan hän sentään klaanin parantaja! Eikä Sielujenlaululla ollut edes oppilasta, joka olisi voinut hoitaa sairaat kissat, jos naaras itse joutuisi luopumaan tehtävästään väliaikaisesti. Siispä, mikään ei voisi mennä pahasti pieleen. Sielujenlaulun kurkusta pääsi kehräys tämän ajatellessa asiaa - kerrankin - myönteisesti.  
Kun naaras oli johdattanut takaan kulkevaa (?) Pöllöä pois hevosniityltä, kohti Taivasklaanin leiriä. Yht'äkkiä naaras haistoi ilmassa kahden tutun kissan tuoksut ja äänet; Kaarnapilven ja Kuutamokuiskeen. Sielujenlaulun mielen valtasi pakokauhu; Jos kyseiset klaanitoverit haistaisivat Pöllön hän olisi ongelmissa jo ennen matkan puoleen väliin pääsyä! "Pöllö, haistatko kaksi sinulle tuntematonta kissaa?" naaras naukui. Hän käänteli päätään hetken ympäriinsä, kunnes tavoitti karhunlaukka mättään parin ketunmitan päässä Pöllöstä ja hänestä. Sitten hän jatkoi: "He ovat kaksi klaanitoveriani, mutta en halua heidän haistavan tai näkevän meitä. Voisitko mitenkään pyöriä hetken tuossa mättäässä, jotta hajusi peittyisi? Tiedän, että haju on kammostuttava, mutta pääsisimme Taivasklaanin leiriin ilman isompaa hämminkiä" Sielujenlaulu katsoi odottavasti Pöllöä ja toivoi tämän suostuvan ehdotukseen - muuten nuorella parantajalla olisi ongelma.

SUMUVARJO puski ystävällisesti siskonsa MAHLAN päätä. Kolli oli tullut tapamaan taas kerran siskoaan lähelle kaksijalkalaa. "Minun pitäisi varmaan mennä" hän naukui siskolleen vetäytyen kauemmaksi, "En haluaisi jäädä tänne niin kauaksi aikaa, että partio ehtii lähteä liikkeelle ja haistamaan jälkeni" Mahla siristi silmiään. Naaras ei voinut ymmärtää miksi hänen veljelleen oli niin tärkeää, että partio ei näkisi heitä kahta yhdessä - eikö se olisi aivan normaalia, että Sumuvarjo haluaisi nähdä häntä? "Pöh, ei se partio sinua ja sinun hajujälkiäsi huomaa! Sitä paitsi meillä on ihan pätevä syy siihen, että miksi olet täällä" naaras naukui napakasti veljelleen. Sumuvarjo huokaisi. Oliko sisko täysin unohtanut soturilain, vaikka oli elänyt se tassuissaan monen monta kuuta ennen tänne muuttoaan? "Eivät he sitä laskisi hyväksi syyksi. Olet kuitenkin nykyään kotikisu...", kolli naukui halveksunta sanojaan korostaen, "... eli sinun tapailusi veisi minut huonoon valoon klaanissa. Ei sillä, ettet olisi minulle yhtä tärkeä kuin klaani, mutta se on kuitenkin kotini ja siellä on perheeni - meidän perheemme" Sumuvarjo ajatukset palasivat Tuuliklaanin leiriin, jonne palatessaan hän näkisi klaanin neljän pennun leikkivän, oppilaiden sekä sotureiden syövän ja tietysti klaanipäällikkönsä Risatähden, jota arvosti kovasti, vaikka kolli onnistuikin olemaan monesti eri mieltä hänen kanssaan. "Hmp, jos sinun nyt on aivan pakko lähteä, niin saanko näyttää sinulle edes tällä kertaa pesäni? Kotiväkeni ei ole nyt kotona, ja Holle tuskin poistuu nuoren kaksijalan huoneesta, jossa hänellä on oma nukkumapaikka. Hän on nykyään niin laiska, vaikka ei olikaan käynyt vielä edes eläinlääk... tarkoitin, leikkaajalla" Mahla naukui maanittelevasti. Vaikka hän ja Sumuvarjo olivatkin tapailleet siitä asti, kun Mahla oli muuttanut kaksijalkalaan, ei hän ollut saanut suostuteltua veljeään edes katsomaan puutarhaansa, vaan he olivat aina tavanneet lähellä Tuuliklaanin rajaa, joka oli kuitenkin tarpeeksi kaukana naaraan omasta kotipuutarhasta. Mahla ei pitänyt siitä, että joutui lähtemään pois kotipuutarhastaan, mutta minkä hän sille voi kun Sumuvarjo ei uskalla tulla kauemmaksi Tuuliklaanin rajasta. Nytkin Sumuvarjo kiemurteli vaivaantuneesti paikallaan; "Äh, en oikein haluaisi. Mitä jos lupauksistasi huolimatta kaksijalkasi ovat paikalla ja nappaavat minut? Ja entä jos Holle näkee minut - en edes halua ajatella näkeväni häntä, varsinkaan kun hänen isänsä ei ole kukaan jota minä tunnen, saatika sitten, että sinä tunsit pentujesi isän kovinkaan hyvin!" Sumuvarjo sähähti viimeiset sanat. Mahlan siniharmaat karvat pörhistyivät, mutta tottahan Sumuvarjo puhui. Ei naaras ollut kovinkaan paljoa tutustunut kummankaan pentueen isään, mitä nyt tiesi kummankin nimen. Mutta mitä väliä hänelle olisi siitä, että tuntisiko hän kovin hyvin pentujensa isät? Ei kotikisun ollut tarkoitus itse valita kumppaniaan, jonka kanssa haluaisi saada pentuja, vaan hyväksyä kotiväen valitsemat kollit. "Et sinä Hollea näe!" Mahla sähähti takaisin veljelleen, "Mutta selvä on! Jos et halua nähdä missä minä asun, niin minä menen yksin kotiin. Enkä halua nähdä sinua ennen kuin vasta seuraavan täysikuun jälkeen!" Naaras kääntyi pois Sumuvarjosta ja lähti loikkimaan kohti kotipesäänsä. "Kast... Mahla! En minä niin tarkoittanut!" Sumuvarjo naukui, "Älä mene!" Mahla ei kuitenkaan enää näyttänyt kuulevan veljen huutoa, joten kolli jäi yksin. Soturin silmät sumenivat kyyneleistä. Tuntui pahalta riidellä Mahlan kanssa - niin hänestä tuntui aina, varsinkaan kun hän ei pääsisi sopimaan riitoja kovinkaan nopeasti. Kolli kaipasi aikaa, jolloin Mahla oli vielä tunnettu nimellä Kastetassu ja tuo oli ollut Tuuliklaanin innokas oppilas. Mutta sitten Mahla oli vain päättänyt, ettei haluakkaan olla soturi ja häipynyt tänne typerään kaksijalkalaan. Kaksi auringonnousua ennen kuin Sumuvarjo oli saanut soturinimensä. Niin Mahlakin olisi saanut, jos olisi jäänyt.  

Sumuvarjo kääntyi haikeana pois suunnasta, jonne sisko oli hävinnyt ja lähti kävelemään laiskasti takaisin nummille, kohti Tuuliklaanin leiriä. Hän toivoi näkevänsä Hiutaltanssin, joka sai hänet aina piristymään. Kyseinen naaras oli niin suloinen - kuin pentu, joka ihmettelee kaikkea uutta näkemäänsä. Soturitar oli Sumuvarjon mielestä mukava ja hänelle oli helppoa puhua. Ei tuo kuitenkaan soturin tietääkseen tiennyt, että hän käy näkemässä sisartaan, mutta ei se näyttänyt (?) haittaavan klaanitoveria.

KAMELEONTTITASSU nuolaisi tassuaan tyytyväisenä siitä, ettei kukaan tuntunut kaipaavan häntä mutkikkaassa tilanteessa. Sulkakukka oli juuri ollut opettamassa hänelle yrttejä joilla hoitaa tulehtuneita haavoja, eikä hän halunnut hukata aikaa sellaisen asian sukimiseen josta pääsisi helpommallakin. Keltapohjainen turkki pörhistyi, kolli nuolaisi muutaman havunneulasten karvastaan ja tassutti paikalta tyynen rauhallisesti. Ohikulkiessaan hän antoi Koirahampaan lipaista päätään, ja kurottautui puskemaan kuonoaan vasten Kuusijalan leukaa. Heinälle hän loi jääkylmän silmänräpäyksen, kissa joka julkisesti nöyryytti ketän hyvänsä ei ansainnut hänen kunnioitustaan ilmaisevia eleitä. Kameleonttitassu hymyili Heinälle, nyökkäsi ja kipitti häntä heilahdellen takaisin Sulkakukan hoiviin. Hanhitassu sen sijaan, oli kuin peilityynen lammen ensimmäinen aallonvire. Hänen kasvoillaan tanssi lauma erioloisia tunnetiloja. Hänen musta häntänsä nytkähteli villin ajatusjuoksun tahdissa, mitä tapahtuisi jos Heinä haluaisikin heistä jonkun mukaansa? Ei hän varmasti haluaisi, mutta mitä tapahtuisi? Olihan klaaneissakin isällä oikeus vaatia pentuja hänen klaaniinsa...kai Varjoklaani häätäisi Heinän matkoihinsa? Häätäisihän se? Entä jos kukaan klaanitovereistaan ei haluaisikaan häntä klaaniinsa? Entä jos he nauraen ja ilkkuen ajaisivat heidät tiehensä? Tai entäpä jos kukaan ei nyt enää koskaan luottanut häneen? Nytkö hänestä ei koskaan tulisi soturia? Jos kaikki aina valehtelisivat että hänellä menee huonosti silloinkin kun pyyhkii hyvin, voisiko hän olla ainiaasti soturi? Naakkaliidon kylmä murahdus, ja piikittävä keltainen katse tuntui musertavalta valkeassa turkissa. Mustapuuhkainen soturitar nousi seisomaan, loi oppilaalleen kylmän katseen ennen kuin poistui kissajoukon ohi leiristä. Voi miten hirveää...tästäkö kaikki alkoi? Oliko Heinä pilannut hänen elämänsä? Hänen oma...isänsä?!

''Sävytassu kulta, yritä ymmärtää...'', Koirahammas kuiskasi lohduttomasti, ja kurottautui sipaisemaan tyttärensä poskea lämpimällä kuononpäällään. Oli musertavaa nähdä oma tytär kasvoillaan niin tuomitseva ilme, ja vielä enemmän kirveli se että avoimen vihainen ja epäuskoinen katse oli singottu vasten hänen karvaansa... Hanhitassu vilkaisi vuoroin Sävytassua, vuoroin vanhempiaan- kaikkia kolmea, ja vuoroin heidän ympärilleen kerääntynyttä, levotonta kissajoukkoa. Pienen naaraan päässä pyöri, ja otsaa jomotti kuin joku viskelisi häntä pikkukivillä. Naaraan kuono vääntyi alakuloiseen ilmeeseen, ja kirkkaansiniset silmät helmeilivät kyyneleistä kuin sateen kastelema jokivesi. ''Voi kultaseni, älä nyt viitsi noin-'', Koirahammas puhahti, kerkesi hipaisemaan Sävytassun korvaa hännällään juuri ennen kuin naaras puhkesi surkeaan itkuun. Ohdaketähti nousi istumapaikaltaan, ja suoristi kurkkuaan jämäkällä yskähdyksellä. ''Palatkaa jokainen omiin askareisiinne, tämä on asia joka ei kuulu teille'', päällikkö naukui lempeästi, korvat nytkähtäen, ''-Joutsentassu ja Varpukynsi, sekä minä ja Oravatassu lähdemme metsästyspartioon''. Väkijoukko heidän ympärillään hajaantui nopeasti, kuin olisi härnännyt muurahaispesää puutikulla. Kissat päästivät turhautuneita maukaisuja, murahduksia, osa huolestuneita ynähdyksia ja kukin omalla tavallaan tilannetta seurannut osasi lähteä omiin matkoihinsa. ''Hanhitassu-'', Koirahammas jupisi lempeästi, mutta Hanhitassu huiskaisi tassullaan pois emon hännän. ''Olette kauheita! Kuinka saatoitte?!'', oppilas parkaisi kyynelsilmin, ennen kuin nelisti perheensä ohi ulos leiristä. Pienen hetken ajan Varjoklaanin leiri tuntui olevan pullollaan jokaista negatiivista elementtiä jonka maailma osasi kissojen tunteilla osoittaa, Koirahammas loi Heinälle katkeran mulkaisun. ''Oletko tyytyväinen?'', naaras sylkäisi, sihahti Heinälle ja marssi matkoihinsa jättäen Sävytassun kaksin kollien kesken. Koirahammas oli vielä nuori omine karvoineenkin, eikä ollut suunitellut varautuvansa salaisuutensa paljastumiseen lähikuina, se oli hänelle kova paikka eikä soturitar tiennyt miten sukia asia läpi.

Lintutassu heilautti myötätuntoisesti korviaan aukiolla käytävälle hämmingille, hän makasi parantajanpesän vierellä nauttien turkilleen tulvivasta auringonvalosta. Naaraan päätää kiusasivat tuskaiset kivunravistukset, ja jokaista haavaa poltteli Sulkakukan ja Kameleonttitassun maustamat yrtit. Vaikka hänen paluupäiviensä jälkeen oli ollut levotonta ja ahdasta, hän nautti siitä että sai jälleen kuulla klaanitovereidensa äänet ja haistaa tutut tuoksut. Hän oli ollut poissa vain pienen hetken, mutta retkensä ja kaikkien outojen sattumusten jälkeen hänestä tuntui raikkaalta kuin olisi jäävedestä noussut. ''Hei Lintutassu, miten voit'', kilpikonnakuvioinen Syyslehti naukui lempeästi, säälin täyttämällä äänellä ja istuutui tuskiaan sulattelevan naaraan vierelle. Lintutassu päästi turhautuneen tuhahduksen, hän oli jo turkkiaan myöten täynnä kissojen hänelle osoittamaansa puhetyyliä ja kertasi mielessään puhuiko hän kaksikuiselle pennulle vaiko jollekulle muulle. ''Älä näytä tuollaista naamaa'', Ara näpäytti Lintutassua hännällään kuonolle, ennen kuin naaras ehti avata suutaan jonkintyyppiseen solvaukseen. Moni kissoista oletti hymysuin Lintutassun tylyn käytöksen johtuvan popsimistaan yrteistä, Lintutassu odotti mielissään sitä todellisuudentulvaa kun muut kissat ymmärsivät että jopa hän oli omaksunut itseensä Käärmehännän elementtejä. ''Ara, vieläkö sinä olet täällä?'', Lintutassu virnisti lempeästi, Ara nyökkäsi. ''Olin hiukan katsomassa ympärilleni Syyslehden vartioimana'', naaras hyrisi ja istuutui toipilaan vierelle.

// Netta hei, mitä toivot mun roolivan Kotkiksella?