Lehtikadon pakkaspurema 1#

PELLAVAHÄNTÄ katsahti silmät viiruina Nuppulehteen. "Kuka sinulle niin sanoi?" Hän tiukkasi. "Se hömelö Hopeaturkkiko, joka ei osaa suunnistaa edes parantajanpesältä pentutarhalle? Kotikissat valehtelevat aina. Ei. Ette te voi tietää. Kuusipiikillä on kipuja", naaras painotti varsinkin viimeistä lausetta. Klaanivanhin siristi silmiää kissoille. He ovat liian nuoria ymmärtämään, Pellavahäntä ajatteli ajatussumunsa keskeltä. Hän puisteli päätään häiriintyneenä. "Missä ne laventelit ovat?" Hän kysyi reippaammin. Jos Pellavahäntä olisi nyt reipas, kukaan ei ehkä tyrkyttäisi hänelle unikonsiemeniä tai tarjoaisi hautausapua.

ULPUKKATASSU väläytti Ihalemmelle nopean teeskennellyn hymyn ja pakottautui nelistämään nopeammin Säiejuovan ja Pilvitassun perään. Kuiva kasvillisuus rapisi tassujen alla ja lumen sulamisvesi solisi puroissa. Pilvitassu huoletti häntä. "Pilvitassu! Odotahan", Säiejuova huhuili ärtyneen lempeästi. Jostakin kuului muuttolintujen laulu. (HITTO LAATU NYT SKIPATAANKO NÄÄ TONNE AURINKOKIVILLE?)

LOMAKE


Pakkastassu (-sydän) / 7 kuuta / Jokiklaani / Valkeo-harmaa raidallinen kolli, jolla syvänsiniset silmät / netta

> Pakkastassu on ulkoapäin hyvin 'kylmäsydämminen' ja hän piikittelee muita klaanitovereitaan usein. Hän pitää myös muiden härnäämisestä ja ilahtuu päästessään pätemään asioissa. Mutta kuten kaikilla, myös Pakkastassullakin on lempeä puoli. Hän on kissoille, joista hän pitää paljon, hyvin lämmin sydämminen ja mukava. Muutenkin Pakkastassu tulee toimeen muiden kissojen kanssa, jos he (muut kissat) pystyvät huomaamaan Pakkastassun ulkokuoren lävitse - muuten ystävyyttä ei synny, sillä kolli ei pidä ennakkoluuloisista tai vain ulkokuoren näkevistä kissoista. Tätä luonteenpiirrettä hän ei kuitenkaan koe ongelmaksi tai ystäviä rajoittavaksi, enemmänkin vahvuutena osata valita hyviä ystäviä, joita arvostaa ja jotka arvostavat häntä.
 Pakkastassu on aika ajoin hyvin laiska ja hän on hieman jäljessä soturikoulutuksestaan, mutta kollia ei jaksa aina vain kiinnostaa. Pakkastassu pitää enemmän yksikseen vaeltelusta ja tutkimismatkoista, mutta myös saalistamisesta ilman kenenkään neuvoja. Taistelu pelkässä harjoitusmielessä kollia ei myöskään kiinnosta, mutta toista klaania vastaan käytävä taistelu saa nuoren kollin veren jyskyttämään korvissa ja suonissa. Pakkastassu on taisteluissa kunnianhimoinen ja toisaalta ei epäröi oikeasti satuttaa muita kissoja. Tämä ominaisuus saattaa joskus näkyä myös vain harjoitellessa, joten Pakkastassu pelkää hyvin paljon satuttavansa jotain oppilastoveriaan, vaikkei haluaisi. Hän kokee taistelessa vastustajan (olkoon se oppilastoveri tai vihollisklaanin kissa) olevan jotenkin hyvin paha ja kollin olisi siis aivan pakko voittaa tuo toinen kissa.

> Pakkastassu menetti nuorena emonsa ja ainoan sisarensa, kun emo - nimeltään Tiaistenlaulu - oli halunnut ehdottomasti näyttää leiriä vasta kolmee kuunkiertoa vanhoille pennuilleen. He olivat menneet joen varrelle, missä Pakkastassun sisar (kutsutaan häntä vaikka Kuurapennuksi) oli liukastunut ja vajonnut nopeasti veden pinnan alle.  Viimeinen Pakkastassun muisto sisaresta on sisaren huuto, jossa hän huusi veljensä nimeä. Kuurapentua ei ehditty pelastaa ja hän hukkui jokeen. Pakkastassu ei halunnut uskoa mitä oli tapahtunut, mutta pystyi hyväksymään asian nopeammin kuin kollin emo. Emossa jokin rasahti rikki - toki hän hoivasi ja rakasti Pakkastassua eniteseen tapaan, saattoi jopa ylihuolehtiä hänestä, mutta emo oli kuitenkin kovin etäinen. Ja eräänä päivänä, noin kuunkierron jälkeen onnettomuudesta, klaanikokousessa emo räjäytti Pakkastassun elämän; emo halusi lähteä klaanista, sillä ei kestänyt elää alueella, missä hänen oma tyttärensä oli kuollut, eikä hän ollut osannut tehdä mitään. Niin emo siis hyvästeli Pakkastassun ja lähti klaanista, reviriiltä ja luultavasti koko metsästä, sillä tuon päivän jälkeen nuori kolli ei ole emostaan mitään nähnyt tai kuullut. Toisaalta Pakkastassu ei kovasti kaipaakkaan sisartaan. Ainakaan hänellä ei ole sisarta, jota kuuluisi olla parempi tai jonka kanssa olisi aina kova kilpailu. Mutta emoaan hän kaipaa aika ajoin hyvin paljon. Hänellä ei ole nyt ketään, jolle ylpeillä napanneensa kalan tai linnun, eikä ketään joka rohkaisisi häntä. Eikä emo tietysti näkisi kuinka Pakkastassu kasvaisi ja kuinka hänestä tulisi klaanin yksi parhaista sotureista.

> Pakkastassulla on vasemmassa takajalan sisäpuolella noin viiden senttimetrin pituinen arpi. Kolli sai sen ollessaan yhdellä oppilasaikansa ensimmäisellä reviriin tutkimusmatkalla. Parantuessaan arpi oli aiheuttanut soturioppilaalle kipua ja tuskaa aina kun hän oli tyhmyyksissään 'ojentanut' takajalkansa. Nyt arven parannuttua se ei haittaa Pakkastassua mitenkään, ellei siihen sitten satu osumaan kynsi tai piikki, sillä arven päälle ei ole kasvanu turkkia takaisin, joten sitä ei suojaa mikään osumilta.

// Mukana on, mestariksi tulee Mimosan Kipinäliekki!

PAKKASTASSU nuolaisi etukäpältään ja katseli ympärilleen. Hän oli kävellyt leiristä joelle ja suunnaannut siitä kohti Tuuliklaanin rajaa. Kolli oli monen monta kertaa estänyt itseään juoksemasta vihollisklaanin reviirille ja tutkimasta sitä läpikotaisin. Ei Pakkastassu tuntenut halua lähteä Jokiklaanista, mutta häntä kuitenkin kutkutti ajatus päästä tutkimaan noita nummia, joilla Tuuliklaanin kissat elivät ja saalistivat. Millaistakohan se olisi, siis olla Tuuliklaanilainen? kolli mietti. Juoksentelisiko hän kanien perässä yrittäen epötoivoisesti saavansa niitä kiinni. Tai vaeltelisiko hän nummilla kaiken vapaa-aikansa?
 Kolli ravisteli päätään ja kääntyi pois rajalta. Miksi hän edes mietti tälläisiä asioita, hänhän oli aito Jokiklaanilainen; kissa joka ei pelännyt karvojen kastelua tai vihannut kalan hajua, kuten vihollisklaanilaiset. Oli etuoikeus kuulua Jokiklaaniin. Pakkastassu tuhahti ja päätti palata leiriin. Hän ajatteli etsivänsä tassuihinsa mestarinsa, Kipinäliekin, ja kysellä voisivatko he harjoitella taisteluliikkeitä tai vaikka kiertää rajoja - edes jotain muuta ajateltavaa nuoren kollin päivään.

NUPPULEHTI räpäytti imelänsinisiä silmiään Pellavahännälle neuvottomana, hän ei ollut koskaan menettänyt rinnalla pitkään kulkenutta vanhaa ystävää eikä vanhan naaraan suruun samaistuminen ollut helpointa riistaa, mutta parantaja nielaisi ristiriitaiset tunteensa ja vilkaisi Lumipentuun. Tällä pennulla tulisi olemaan edessään vielä monta vaikeaa kuuta, oli helpottavaa miten rauhallisesti hän suhtautui kuolemaan ja sen seuraamuksiin- kenties pieni myötätunto ei olisi Lumipennulle pahitteeksi, mutta hän oli vasta pentu. Mitäpä hän tietäisi ulkopuolisen maailman salakavalista juonitteluista, veden alle sysäävistä kynsistä ja alleen murskaavista, koko metsän painoa painavammalta tuntuvasta surusta? Ei mitään. Ehei, orpo Lumipentu ei ollut edes viiksenpäällään hipaissut näitä suuria tunteita, mutta hän ei ollut ainoa. Vaikka Nuppulehti oli juuri nyt suurten, ristiriitaisten tunteiden ja perhekiistojen keskipisteenä hänen suruaan ei voinut mitata läheisen kuolemaan. Hänen surunsa oli suurta surua pienempi, surua voisi kuvata yksinkertaisella mutta vahvalla sanalla pettymys. Hän olisi halunnut Sirokoiven olevan hänelle rehellinen, mutta olisiko maantienharmaa kolli voinut tehdä niin? Mitä olisikaan tapahtunut, jos hän olisikin valheiden verkoston rakentamisen sijaan päättänyt napittaa ongelmalliset solmut auki ja suoda pikkusisarelleen totuuden syntyperästään? Olisivatko asiat parantuneet? Ei, eivät olisi. Nuppulehti olisi yhtä yhtä orpo kuin Lumipentu, yhä kynnetön ja yhä yhä arvokkaana parantajan virkaa kantava kissa. Hän ei halunnut pitää kaunaa karvoissaan, ja kankean huokaisun saattelemana hän puhalsi suustaan kaikki murheelliset sanat. Ne kieppuivat tuulen tuiverruksiin kuin voikukista vaeltavat siemenvarjot, ja Nuppulehti oli onnellinen. Hän ei kantaisi kaunaa.

''Ei Pellavahäntä, ei Kuusipiikillä ole kipuja enää'', Nuppulehti sanahti lempeyden tuudittamalla äänensävyllä ja keinautti häntänsä Kuusipiikin kyljelle joka ei enää kohonnut vanhan kollin hengityksen tahdissa. Nyt ruumis oli jo kylmennyt kuin auringonnousun aikana hengeltään riistetty tuoresaalis, kaikki mikä oli joskus ollut vanhan kissan karvassa elävää oli lipunut Tähtiklaanin maille jo kauan aikaa sitten, eivätkä hänen viiksensäkään heilahdelleet vahvan laventelinhajun huumaavassa tuoksussa. Nuppulehti räpäytti silmiään, siinä hän nyt nukkui ikuista unta Pellavahännän sylissä eikä enää koskaan avaisi silmiään uuteen auringonlaskuun. Tämän päivän jälkeen aamuaurinko ei enää koskaan lämmittäisi hänen nahkaansa, tai maalaisi hänen turkkiaan sametinpunaisella. Tuoresaaliin tuoksut eivät enää yltäneet hänen nenäänsä, eivätkä vesipisarat kostuttaneet kieltä. Nyt Kuusijalka kirmaisi nuoren kollin lailla Tähtiklaanin mailla, vailla pienintäkään kolotusta tai lihassärkyä- ei vanha pää enää unohtelisi asioita, eivätkä maalliset säännöt pitäneet hänen taivaissa hulmuavia viiksiään paikoillaan. ''Voi Pellavahäntä, Kuusipiikin ruumiin olen tullut siistimään, ei hänessä enää henki pihise'', parantaja naukui murheen murtamilla huulilla, hänen sydäntään kirpaisi nähdä Pellavahäntä noin kovin raukeana. Kuka nyt pitäisi vanhalle naaraalle seuraa? Kuusipiikki pitäisi hänestä hyvää huolta Tähtiklaanin mailta käsin, mutta ei enää laskeutuisi ystävänsä vierelle kieliä vaihtamaan. Ne leppoisat päivät kaksistaan olivat ohi nyt, ja kestäisi vielä näiltä näkymin tovi ennen kuin Kuusipiikki saisi ystävän takaisin rinnalleen.

Nuppulehdenkin mielentila loikkasi ylöspäin kuin kynsiä pakeneva aamuvarpunen, kun Pellavahäntä tuntui hiukan piristyvän. Hänen vaaleanharmaa häntänsä heilahti hyväksyvästi, Pellavahännässä pihisi vielä vahva ja terve henki. Hänen viiksensä värähtivät pirteämmin ja nenä nuuskaisi ilmassa tuoksuvaa yrttiä, mikä ei ollut ainoa nenän huomiota herättävä haju. Märkä sammal tuntui tuoksuvan yhtä vehreältä kuin viherlehden metsä konsanaan, ja Nuppulehti toivoi vain pitkää ja lämmintä, riistan ja onnellisten hetkien, oppilaiden ja uusien pentujen täyttämää terhakkaa ja ennen kaikkea turvallista viherlehden aikaa! Voi miten hän ikävöi auringon lämmittämää sammalta polkuanturoidensa alla, ja lumen alta sulavan jokiveden lämpöisää, rauhallista loisketta! Nuppulehti nosti leukoihinsa keikkuvat liilansävyiset kukkaset, niiden löyhkä lehahti vahvana kuonoon kuin hiirensappi konsanaan. ''Voisitko Lumipentu ottaa tuon märän sammalpallon? Puhdistaisitko sillä nuo pölyhiukkaset Kuusipiikin hännästä?'', parantaja pyysi lempeästi, ja silmäili valkeaa pentua arvioivasti. Olisiko Lumipentu valmis tarttumaan tehtävään tassut ojennettuina?

KURPITSATASSU tassutti ulos oppilaidenpesältä pitkä turkki pörhössä kuin nuoren mehiläisenpojan joka on juurikin palannut takaisin aktiiviselta mesi varastointi matkalta, tuoksui kukkasilta ja tuoreilta metsien hajuilta. Naaras haukotteli maireasti ja heitti etutassunsa maahan hurjaan venytykseen, hänen turkistaan oli sievä tuoksu yhtä kaukana kuin kanan pyrstö Jokiklaanin reviiriltä. Hänessä haisi vanhat ja ummehtuneet sammaleet joiden päällä oli nukkuttu monet, monet ja jälleen monet kuut niitä sen kummemmin vaihtamatta- Kurpitsatassulla oli tärkeämpiäkin tehtäviä kuin makuusammalten vaihtaminen, hänen täytyi harjoitella kovasti jotta hänestä tulisi pian suuri soturi! Nuoren naaraan pitäisi keskittää joka ainoa hetki taisteluliikkeiden kertaamiseen mielessään, uusien ja monimutkaisempien tekniikoiden soveltamiseen arkihyökkäyksissä....hän halusi olla paras! Joku päivä koko metsä tuntisi vielä Kurpitsatähden, Jokiklaanin mahtavan päällikön, sellaisen yhtä urhean ja mahtavan kuin Risatähti joka oli hallinut Tuuliklaania jo kuita kuiden jälkeen, ja tuntui selviävän jokaisesta vaikeudesta pitkiä kaarikynsiä vilauttamalla! Sellainen hän tahtou olla totta tosiaan, mutta vielä olisi pitkä matka koulutusta ja monien liikkeiden kertaamista ennen kuin hän olisi lähelläkään soturioppilaan raskasta matkaansa, ja senkin loppu olisi alku jo seuraavalle nurkan takana silmiään siristäville seikkailuille! Kuka tie, jospa koko klaani tuntisi Kurpitsakynnen? Hän olisi takuulla Jokiklaanin hurjin soturi, ja vahvin! Sellainen, jota metsä ei ollut ennen nähnyt ja josta puhuttaisiin vuodenaikoja kuten muinaisesta Tulitähdestä. Sellainen hän halusi myös olla, hän halusi olla kuin-

Tammikarva keskeytti Kurpitsatassun mahtailevat ajatukset napakalla murahduksella, soturin kirkkaanvehreät silmät kimmelsivät varoittavasti ja oppilas kohtasi mestarinsa pistävän katseen, mutta se oli hänelle liikaa ja kuono nuokahti alas maata kohti katsomaan. Kylmät väreet raapivat hänen nahkaansa kuin kovakouraiset muurahaiset, ja viiksikarvat heilahtaen naaras suoristi selkänsä ja loikkasi tassut rytmikkään suorina seisomaan. Ensimmäinen askel soturinimeä kohti olisi miellyttää hänen mestariaan, voi pojat ja hän oli heti aamusta työntänyt takalistonsa Tammikarvan kuonon eteen! Nolostus levisi punana Kurpitsatassun korvannippuihin, ja ne olivat kuin loistavat liekit aamuauringon vaimeassa loisteessa. Voi jospa hänen turkkinsa ei olisi ollut punainen, niin senkin edestä olisivat loistaneet hänen poskensa! ''Huomenta Kurpitsatassu'', Tammikarva naukui, ja nähdessään naaraan säikähtäneen ilmeen hän heltyi, kova ulkokuori suli kuin mahla vasten auringonporotusta ja lempeä hymy kaareutui hänen kuonolleen. Voi Kurpitsatassu, vaikka hän oli jo yli kahdeksan kuun naaras käyttäytyi yhtä pentumaisesti kuin pentutarhan suuaukolta kovaa vauhtia kurkkiva Omenapentu. Pienen pennun kasvoilla kävi irvistyksiä aina silloin kun hän luuli ettei Tammikarva huomannut, vaan huomasipa hän mutta tyytyi mielessään hekottamaan. Soturin tummanruskeat korvat heilahtivat uteliaina, kun Pakkastassu palasi metsälä. Nuoren kollin vaaleanharmaa turkki loisti pajupunosten läpi kuin yksinäinen lumihiutale, ja hän oli koko komeudessaan kuin auringossa kimmeltävän peilijään heijastus! ''Heippa Pakkastassu!'', Kurpitsatassu kiekaisi kasvoillaan lämmin veikeä virnistys, ''-mitä kuuluu?''.

PAKKASTASSU höristi korviaan saapuessaan leiriin. Kuka oli sanonut hänen nimensä? Kolli vilkaisi ympärilleen ja tavoitti Kurpitsatassun katseen. Ai, tuo hieman yli-innokas naaras hänelle puhui.
"Ihan hyvää .... Kai?" kolli maukaisi ja tassutteli naaraan luokse. Pakkastassu katseli oppilastoveriaan; Kurpitsatassu oli ihan mukava ja kolli piti salaa sisimmässään tämän innokkuudesta. Toisaalta naarasta paistoi liika yritys miellyttää Tammikarvaa, joka oli siis Kurpitsatassun mestari. Pakkastassun mielestä se oli naurettavaa. Kyllä hänkin kunnioitti omaa mestariaan, Kipinäliekkiä, muttei kolli aina jaksanu tuollaista samallaista 'esittämistä' mitä Kurpitsatassu harrasti. Mutta kaikki oppilaat ovat omanlaisiaan - toiset mielistelevät mestareitaan ja toisille taas he ovat kuin keitä tahansa muita kissoja klaanista, joita kuuluu kuitenkin kuunnella hieman tarkemmin. Pakkastassu itse kuului tuohon jälkimmäiseen 'ryhmään'. Kolli uskoi, että oli muitakin tapoja päästä arvostetuksi ja hyväksi soturiksi, sekä päästä joskus päälliköksi. Pakkastassu maisteli mielessään miltä hänen nimensä kuulostaisi, jos sen pääte olisi -tähti. Pakkastähti. Kissa tuhahti, ei häntä niinkään kiinnostanut päälliköksi pääseminen - hän ei aina ymmärtänyt miksi kaikilla oppilailla ja pennuilla oli kova hinku päästä jonakin päivänä päälliköksi. Olisihan se toki hienoa ja mahtavaa, mutta yhtä hyvin voisi olla koko klaanin ja miksei koko metsän arvostetuin ja rohkein soturi. Soturioppilaan mielestä sekin voisi olla jo saavutettavan aseman arvoista.
Kolli nuolaisi etukäpältään ja vilkaisi taivaalle. Auringon paiste (?) lämmitti mukavasti kollin vaaleanharmaata turkkia.
"Mitä olisit mieltä, Kurpitsatassu, pyydettäisiinkö mestareiltamme pääsisimmekö vaikka taisteluharjoituksiin yhdessä?" kolli naukui Kurpitsatassulle ja vilkaisi naaraan lähellä olevaan Tammikarvaan ja tämän vihreisiin silmiin.

KURPITSATASSU seurasi huvittuneena Pakkastassun yllättynyttä tiirailua ympärilleen, hän näytti siltä kuin olisi kuullut huuhkahanhuudon keskellä kirkasta päivää! Niin hupsun näköinen! Kurpitsatassu hymyili nolostuneena ja vilkaisi Tammikarvaan, yrittäen pitää selän suorassa ja rinnan pörhössä- hänen oli tarkoitus olla ylpeä ja viileä, kuten suuret soturit, mutta kaiken näytelmän sijaan hän oli heti kiekunut leiriin tassuttelevalle Pakkastassulle kuin hepulin saanut kukonpoika! Tammikarvan korvat heilahtivat ja soturi vilkaisi tuimasti Kurpitsatassun suuntaan. Hän oli mitä mukavin ja loistavin mestari, joka oli aina keksimässä kaikkea hauskaa ja kertomassa monenmoisia vitsejä ja tarinoita! Jopa Kurpitsatassu voisi sanoa että hänen mestarillaan oli yhtä vilkas mielikuvitus kuin jäniksellä koivet, hän keksi mitä hassuimman näköisiä taisteluliikkeitä joista jokainen oli uniikki ja hämmästyttävää kyllä erittäin näppärä! Kurpitsatassu odotti rinta pörhössä Tammikarvan kääntävän tuiman katseensa pois, hänen mestarinsa oli Jokiklaanin lempeimpiä ja huumorintajuisimpia kissoja mutta aamuäreys tuntui olevan Tammikarvan suurin pahe- oli tilanne tai päivä mikä hyvänsä, aina herätessään hän käyttäytyi kuin olisi istunut piikkisian päälle aina siihen asti kunnes aurinko oli kohonnut jo puolilleen taivasta lämmittämään lumista metsää sen porottavilla säteillä, ja sulattavalla lämmöllä. Loskalumi tuntui märältä Kurpitsatassun käpälien alla, ja vaikka tanssivien valokeilojen lämpö helmeili hänen turkissaan hengitys nosti ilmaan huuruavia hallakiehkuroita. Pakkasta.

Ikuisuudelta tuntuvan odotuksen jälkeen Tammikarva räpäytti hitaasti silmiään, ja käänsi katseensa toiseen suuntaan selkeästi jotain pohdiskellen. Kurpitsatassu puhahti helpottuneena, hän hengitti syvään ja antoi lihaksiensa rentoutua. Hän tiesi kyllä mikä Tammikarvan oli hätänä, hänen paras ystävänsä ja Jokiklaanin entinen varapäällikkö oli murhattu raa'asti vain neljänneskuuta sitten eikä kukaan ollut saanut mielenrauhaa rakastetun kollin kohtalolta. Tuore varapäällikkö, ja entisen päällikön, Hopeatähden, veli Hohdesydän keskusteli aukion laidalla veljensä Tuliturkin kanssa. Kurpitsatassu höristi uteliaana korviaan, he taisivat keskustella Tuliturkin oppilaasta, Pilvitassusta joka oli oppilaidenpesän vanhin oppilas. Valkoturkkinen kolli oli ollut oppilaidenpesässä jo silloin kun Kurpitsatassu oli makoillut kiinni emonsa vatsassa. ''Oh?'', naaras havahtui Pakkastassun vastaukseen, ja hitaasti kääntyi katsomaan pesätoveria. Nuoren naaraan veikeän näköiset luppakorvat heilahtivat kollin ehdotuksen tahdissa, miten jännittävä idea! ''Tammikarva, mitäs sinä sanot?'', Kurpitsatassu hymyili, vilkaisi ajatuksissaan leiriä katselevaa mestariaan. Tammikarvan korvat nytkähtivät, ja soturi käänsi katseensa takaisin nuoriin oppilastoveruksiin. ''Miksipäs ei'', soturi naukui ja puki kuonolleen raukean hymyn, Kurpitsatassu tiesi ettei se ollut hänen oikea hymynsä, hän oli nähnyt Tammikarvan hymyn monta kertaa. Se ei näyttänyt tuolta alkuunkaan. ''Mitähän te haluatte harjoitella, taisteluliikkeitä?'', Tammikarva rykäisi katkaistakseen Kurpitsatassun huolestuneen tuijottelun.

PAKKASTASSU katseli kuinka pesätoverin katse harhaili ympäri leiriä ennen kuin tuo vastasi. Mitäköhän naaraan päässä oikein liikkui? Pakkastassu katseli naarasta; Kurpitsatassu oli oikein sievä ja mukava oppilas. Joku olisi joskus hyvin iloinen saadessaan Kurpitsatassun kumppanikseen, jos Tähtiklaani niin valitsisi. Nuori kolli tiesi oikein hyvin, että Kurpitsatassu luopuisi mahdollisista pennuista, jos vain pääsisi päälliköksi, kuten monia monia kuita sitten muinainen Myrskyklaanin päällikkö Sinitähti oli tehnyt. Itse asiassa, Pakkastassu ei tiennyt uskoisiko tarinaa, jota Jokiklaanilaiset klaanivanhimmat olivat kertoneet, jotka olivat taas kuulleet sen edellisiltä, ja koko tarina pohjautui Sinitähden tyttären, Usvatähden kertomaan. Kuvio oli Pakkastassun mielestä mutkikas - missä kohtaa tarina oli muuttunut, vai oliko se ollenkaan? Kolli ravisti päätään ja palautti ajatuksensa takaisin edessään istuvaan (?) Kurpitsatassuun. Pakkastassu siis enemmän aavisti kuin tiesi,  miten Kurpitsatassu tekisikään.
"Mitä? Toki!" kolli havahtui kuullessaan Tammikarvan äänen. Kolli vilkaisi soturiin. Miksi soturi tuijotti suoraan Kurpitsatassuun? Oliko naaras tehnyt tai sanonut jotain, mitä Pakkastassu ei ollut huomannut? Kolli kallisti hieman päätään. Hän ei oikein osannut tulkita Tammikarvan katsetta. Salasiko hän jotain vai mitä oli tapahtunut, Pakkastassun ollessa ajatuksissaan? kolli pohdiskeli.
"Käynkö hakemassa Kipinäliekin?" Pakkastassu päätti kysyä arasti ja nousi seisomaan. Kolli vilkaisi vielä nopeasti Kurpitsatassua ja käänsi sitten katseensa takaisin naaraan mestariin.

KURPITSATASSU virnisti leveästi Tammikarvalle, jonka mieliala tuntui raahaavan itseään ruohonjuuritasolla kuin saalistaja retkahtanutta riistaa. Oli aina hyvin kiusallista olla kissan kanssa joka tuntui olevan murheissaan ja syvimmissä ajatuksissaan, joita ei kehdannut jakaa muiden kanssa. Oli syy sitten mikä hyvänsä, joko se ettei halunnut huolestuttaa ympärillä eläviä klaanikissoja tai se ettei halunnut myöntää omaavansa tunteita. Jonkun mielestä tunteiden näyttäminen oli heikkoa, kuuluisiko suuren ja vahvan soturin näyttää tunteita? Kurpitsatassu ei tiennyt, hänellä oli hyvin ristiriitaisia tunteita asiaa kohtaan. Tammikarva näytti aina mielentilansa hyvin avoimesti, mutta aina Punataivaan kuolemasta lähtien hän oli ollut sulkeutuneempi ja salaillut asioita- tosin olisiko tavallisella Myrskyklaanin soturilla sen kummempia salaisuuksia? Tuskinpa, kaipa hän halusi vain osoittaa olevansa vahva käyttäytymällä kuin puhurituulissa hievahtamaton kallionryökäle. ''Jes, mahtavaa! Olen harjoitellut ihan turhan pitkään yksin!'', naaras parkaisi innoissaan, voi miten mielenkiintoista! Siitä oli jo kuu kun hän oli viimeksi taistellut oppilaan kanssa, tosin se taisteluharjoitus oli mennyt pahemmin päin puuta kuin käyneitä marjoja nauttinut lintu! Hän oli taistellut Ihalempeä, silloista Ihatassua vastaan ja loukannut käpälänsä heidän välillään hurjistuneessa välikohtauksessa. Kurpitsatassu luimisti punaisia luppakorviaan, hän ei pitänyt siitä kun toiset loukkasivat hänen korviaan- ei niissä mitään vikaa ollut, hän kuuli kaiken ihan yhtä hyvin kuin muutkin kissat niiden hupsusta ulkonäöstä riippumatta! Jos hänellä olisi tavalliset korvat, ehkä kissat alkaisivat kohdella häntä kuin kaikkia muitakin oppilaita? Aina jonkun piti ohimennen hekottaa!

Tammikarva hymyili Pakkastassulle, hän ei vaikuttanut aivan yhtä innostuneelta kuin häntäänsä huiskautteleva Kurpitsatassu. Soturin korvat heilahtivat, taasko Kurpitsatassu peitteli korviaan? Kaikki Jokiklaanilaiset olivat varmasti jo tottuneet oppilaan harvinaiseen olomuotoon, eikä hän ollut ainoa kissa joka oli syntynyt roikkuvilla korvilla kuin koiranpentu. Varjoklaanin Koirahammas ja hänen pentunsa Hanhitassu molemmat olivat perineet suvussa suloisen oloiset korvat, eikä Tammikarvan mielestä niissä ollut sen kummempaa hävettävää. Kurpitsatassu kiinnitti niihin liikaa huomiota, hän päätyi aina olemaan itsensä suurin vihollinen. ''Hae toki, minä ja Kurpitsatassu odotamme tässä'', Tammikarva naukui lempeästi, ja huitaisi Kurpitsatassua paksulla hännällään. ''Öäh-'', naaras älähti, hätkähti ajatuksistaan turkki pörhistyen, ''-just joo aivan, tässä odotetaan!''. Tammikarva hekotti lempeästi, olivat oppilaat sitten aina ihan hipsuja. Ainakin Kurpitsatassu, joka oli aina sähläämässä kaikkea ja kulki päättömästi kuin kaulansa katkaissut kananen. Jos Kurpitsatassu joskus keskittyisi siihen mitä olisi tekemässä ja käyttäisi hieman päässään kelluvia aivoja, hänestä saattaisi kuoriutua aivan fiksu ja näppärä soturi. Mutta nyt, kaiken tuon häsäämisen kanssa hän oli lähempänä pentutarhan pikkuruisia kuin uljasta soturia....

PAKKASTASSU huomasi Tammikarvan hymyn. Hän mietti oliko taas näyttänyt poissa olevalta tai alakuloiselta. Hän ei tiennyt miksi oli nyt jo pidemmän aikaan ollut vaisu ja poissa oleva. Ei hän kaivannut emoaan tai sisartaakaan, joten nuorella kollilla ei ollu aavistustakaan miksei hän osannut keskittyä tällä hetkellä ollenkaan soturikoulutukseensa.
Sitten hän kuuli Tammikarvan hyväksyvän maukaisun hakea Kipinäliekki mukaan. Niimpä oppilas pudisteli ikävät ajatukset päästään ja kipaisi sotureisen pesälle. Hän pisti päänsä pesän sisälle ja katseli näkyisikö oppilaan mestaria pesässä.
"Oletko täällä Kipinäliekki? Tai jos et, onko täällä joku joka tietää missä hän on?" Pakkastassu naukui melko kuuluvalla äänellä. Hän veti päänsä pois sotureiden pesästä ja jäi odottelemaan mahdollista vastausta. Kolli hengitti ulos ja sai aikaan huurrepilven. Pakkasta siis, vaikka hiirenkorvan aikaiset auringon säteet suodattuivat pajun oksien läpi.

KIPINÄLIEKKI yritti vaivalloisesti karistaa viimeisetkin unihiekat ja rähmät pois, silmiään käpälällä lääppien, avaten suutaan samalla hitaasti, yrittäen ikään kuin maistella ilman kitkerää raikkautta ennen vastaamista. Kolli sävähti nopeasti ylös, venytellen hieman lihaksiaan ja pörhistäen turkkiaan kuin mikäkin kulkukissa. Tuo taivutteli leikkisästi kielellään sopivaa lausetta tai vastausta, yrittäen muodostaa erityisen kohteliasta loistokkuutta sanoihinsa. "Olenhan minä, ainakin vielä.", kolli vastasi, yrittäen luoda pikaista katsekontaktia oppilaaseen, ennen kuin loikki varsin kepeästi tuon ohitse ulos sotureiden pesästä. Tuon takaa kuului vain maanpohjan, kaislan ja nurmikon kevyet huomaamattomat rasahdukset. "Mitäs asiaa sinulla tänään on?", Kipinäliekki kysyi, katsellen samalla ympärillään möllöttävää maisemaa, niin autuutta tuoksuvalla ilmeellä kuin olisi nähnyt sen vasta ensimmäistä kertaa kuihin.

PAKKASTASSU vilkaisi perässä tullutta mestariaan. Kipinäliekki näytti vielä hyvin unenpöpperöiseltä katsellessaan leiriä.
"Voisimmeko mennä Tammikarvan ja Kurpitsatassun kanssa harjoittelemaan taisteluliikkeitä? Viime kerrasta on jo ikuisuus ja tänään minulla olisi intoa harjoitella" kolli naukui ja veti kasvoilleen hymyn, joka ei kylläkään ollut aito. Ei hänellä oikeasti ollut oikein intoa, mutta parempi sanoa mestatille, että oli.
Pakkastassu vilkaisi tassuihinsa odotellessaan mestarinsa vastausta. Pieni pelon poikanen Kurpitsatassun satuttamisesta hiipi kollin mieleen. Hän ei haluaisi satuttaa naarasta, mutta ei voinut kunnianhimolleen mitään, mutta miltä hän näyttäisi Kipinäliekin ja Tammikarvan silmissä, jos hän vain alkaisi raatelemaan toista oppilasta harjoitellessaan?  Ei, Pakkastassun pitäisi yrittää hillitä itseään tai vaikka sitten esittää surkeaa, eli antaa Kurpitsatassun saada osuma kaikista liikkeistä.

KURPITSATASSU hymyili pirteänä ja seurasi katseellaan miten Pakkastassu tassutti reippaana sotureidenpesää kohti, Kipinäliekin tuntien tummanharmaa kolli olisi yhä seikkailemassa unimaailman juonitteluissa, kuka ties kuinka kaukana karusta ja aavikkoisesta todellisuudesta. Unet olivat aina paljon parempia, niissä valta oli täysin omissa tassuissa ja vain taivaalla leijailevat vaaleanpunaiset pilvenhattarat olivat rajana mitä hullunkurisimmille ajatuksille, mikä tahansa voisi olla mahdollista kunhan vain haluaisi niin ja tekisi töitä sen eteen! Jopa unessa piti tehdä töitä nähdäkseen pöllönsiivillä lentäviä hiirulaisia, työnteko ei koskaan loppunut, ehei! Jopa unessa työt täyttivät käpäliä, ja väsymys rasitti lihaksia- vasta kun silmät aukeaisivat uuteen aamuun ja päivänvalo täplittäisi turkkia olo olisi virkeä ja levännyt, varsinkin jos viimeyön kaltaisesta unesta heräsi! Kurpitsatassu tunsi yhä makean järviveden kielellään, ja kuuli sen lempeän loiskeen ja liplatuksen vasten rannikon matalikolla siintäviä sileitä nupulakiviä. Tyhjässä metsässä kaikuivat lampiunelman soinnut, ja kaikki oli taivaallisen ihanaa! Naaras räpäytti keltaisia silmiään ja katsoi Tammikarvaa, hän ei näyttänyt siltä kuin hänen unensa olisivat keinuttaneet hänet tuntemattoman haavemetsän rauhallisuuteen. Hän näytti siltä kuin hänen tassunsa olisivat uponneet kylmään ja märkään suohon, kuin sen pimeät ajatukset olisivat raapineet häntä ja vetäneet yhä syvemmälle ja syvemmälle turpeeseen kohti armotonta kuolemaa- siltä hänen mestarinsa näytti, vaikka hän hymyili. Hänen huulillaan oli lempeä kaari, ja hän katsoi alas Kurpitsatassuun yrittäen silminnähden piristää naaraan olotilaa. Kurpitsatassu huokaisi, oli vaikeaa olla onnesta soikeana kun mestari oli alakuloinen. Voi kunpa hänkin voisi joskus tehdä jotain soturin eteen, kolli oli hänelle kuin sukulainen ja turkkia syyhytti halu auttaa lähimmäistä!

Tammikarva räpäytti suuria silmiään ja tarkkaili Kurpitsatassun muuttuvia ilmeitä, ne vaihtelivat ja väreilivät kuin vesipisaroin maustettu järvenpinta. Jokaisesta pienestä korvannytkähdyksestä ja silmänräpäytyksestä, pienistä nenän nyrpistyksistä ja huulen värinästä hän pystyi kertomaan naaraalla olevan murheita. Soturi hymähti lempeästi, hän ei halunnut huolestuttaa oppilasta, hän ei halunnut huolestuttaa ketään vierellään matkaavaa kissaa. Soturi otti tuntumaa loskaisesta leiriaukeasta, hän paineli varpaitaan vasten kosteaa valkeutta. Hän tunnusteli käpäliinsä tukeutuvaa painoaan mietteliäänä, olisiko hänestä tänään taisteluharjoituksiin? Hän ei halunnut lannistaa Kurpitsatassua kuin myrskypilvet auringon valaisemalla kesätaivaalla, Kurpitsatassu kehräsi lämpimästi ja katsoi mestaria silmät räpsytellen. ''Älä sinä yhtään minusta murehdi, kyllä tämä tästä'', Tammikarva naukui lempeästi, ääni pehmoinen kuin voikukan pumpulikoriste. Kurpitsatassu kallisti päätään, hänen silmänsä katsoivat hyvin vakaina, tarkkaavaisina Tammikarvan kasvoja kuin yrittäen löytää heikon lenkin. Naaras yritti aina kaivaa kynsiään liian syvälle, puuttua liikaa toisten asioihin. Kurpitsatassu veti kasvoilleen onnellisen hymyn, hän oli valmis uskomaan Tammikarvan sanoja vaikka ei tiennyt mistä niiden totuudenmukaisuus juonsi juurensa. Oppilaan pitkät viikset heilahtivat reippaan nyökkäyksen tahtiin, ja luppakorvat hyppäsivät liikkeen matkassa kuin vedestä ilmaa haukkaava kala. ''Sillä lailla'', kolli virnisti hyväntuuliesti, oli hyvä tietää ettei Kurpitsatassu huolehtisi turhia. Hän ei halunnut madaltaa kenenkään mielentilaa omien murheidensa vuoksi, mutta oli vaikea olla urhea kun Punataivaan kirkkaan vihreät silmät näkisivät nyt toisia tarinoita Tähtiklaanissa, sellaisia tarinoita joista Tammikarva ei saisi edes unelmoiva vuodenaikoihin.

Kurpitsatassu katsoi Tammikarvan ohi, ja huvittuneesta hymystä päätellen hänen katseensa oli kohdannut jotakin mistä hän piti. Kenties Kipinäliekin ja Pakkastassun? Tammikarva haistoi heidän ominaistuoksunsa yhtä helposti kuin parantajanpesältä leijailevan kissanmintun löyhkän. Ei se ollut makea löyhkä, ei ainakaan hänen mielestään. Haju tunkeutui kitalakeen ja kieriskeli nenää pitkin kirvellen kuin hiirensappi konsanaan, eikä se ollut niin kovin hurmaava tunnetila. Kurkkua alkoi kutittaa, ja yskä kiusoitteli hänen viiksissään kuin heinällä kutittaisi! Tammikarva kääntyi ympäri häntä onnellisesti heilahtaen, hänen pitäisi nyt vain keskittyä. Keskittyä kaikkeen mikä veisi hänen huomionsa matkojen päähän ystävänsä kuolemasta. Keskittyä viileän pakkastuulen tanssiin tammenruskean turkkinsa lomassa, ja keskittyä pehmeiden pajunoksien ja kuivien nurmien hempeään hivelöivään kosketukseen. ''Liittykää toki seuraan, Kurpitsatassu ei ole harjoitellut toisten oppilaiden kanssa sievoiseen hetkeen'', kolli naukui reippaan nyökkäyksen saattelemana. Kurpitsatassu pörhisti hermostuneena turkkiaan, vaikka Pakkastassu oli häntä hiukan nuorempi hän tiesi että kolli oi hurjan taitava taisteluharjoituksissa, näin hän oli kuullut ohi tepastelevilta sotureilta. Tosin hän ei tiennyt olivatko sanat liioiteltuja, vai toiko hänen mielensä katseessa kiemurtelevia valhekuvia jotta häntä pelottaisi. Hänen mielensä oli oikukas, aina outoja ja eriskummallisia unia, ja mitä viekkaampia ajatuksia. Hän oli kuin ketunpoikanen punaisen Kurpitsatassun turkissa, aina kuono kohti maata ja kaivelemassa uusia ja mielenkiintoisia seikkailuja!

Enpä olis uskonut joutuvani kirjoittamaan tätä tekstiä, mutta jokin on jo useamman kuukauden aikana varoittanut että pian tämäkin tulisi eteen. Roolipelin aina alkuajoista mukana ollut Tuulia on nyt lähtenyt olemaan oman elämänsä sankari, ja koulunkäynti ja harvinainen sosiaalinen elämä tulee viedä roolipelin edelle.
Suuri rehellinen kiitos Tuulialle kaikista ihanista hahmoista ja roolipeleistä joita meillä on vuosien aikana yhdessä ollut, meillä tulee kaikilla kova ikävä ja yritän olla välillä yhteyksissä ja kysellä miten siellä isossa maailmassa menee...!

Eli nyt vuorossa se kurjempi osuus, Tuulialla kuten kaikilla muillakin ''alkuperäisillä'' jäsenillä oli runsaasti kissoja ja mä olen nyt jokaiselle kissalle joutunut miettimään jotenkuten realistiset ja tarinaan mahdollisimman vähän vaikuttavat kuolemat.


Jokiklaani:

Routavarjon ja Linnunlennon kuolinsyyt: Hukkuivat lämpöpäivien sulattamiin jokijäihin
Laventeliruusun kuolinsyy: Masennus kumppaninsa Punataivaan kuolemasta, levätköön pariskunta rauhassa Tähtiklaanin nummilla
Kylmävirran kuolinsyy: Putosi puusta ja taittoi niskansa, nopea ja kivuton kuolema
Haukkatassun kuolinsyy: Myrkytys


Varjoklaani:

Taivastanssin ja Varpusenlaulun kuolinsyy: Viheryskä
Unikkotassun kuolinsyy: Luvaton ja varomaton liikkuminen haaskalassa, kuoli tulehtuneeseen haavaan


Tuuliklaani:

Setriväreen, parantajan, kuolinsyy: Jäi väsymyksen aiheuttaman kömpelyyden vuoksi hirviön alle matkalla kuukivelle
Uhrienlennon kuolinsyy: Vanhuus


Myrskyklaani:

Viivähdyksenviiman, Vuoristoviiman ja Perhosefektin kuolinsyy: Törmäsivät mäyrään rajapartiossa
Kirkaskuiskeen kuolinsyy: Viheryskä
Aropennun kuolinsyy: Pentuyskä


Taivasklaani:

Lehmuslampi, parantaja, kuolinsyy: Varomaton liikkuminen rotkon lähellä
Purolinnun kuolinsyy: Törmäsi lämpöpäivien herättämään myrkkykäärmeeseen
Auratassun kuolinsyy: Tukehtuminen

PAKKASTASSU ilahtui Tammikarvan vastauksesta, eikä jäänyt odottelemaan mestarinsa vastausta, vaan lähti loikkimaan takaisin Kurpitsatassun luokse. Puolessa välissä matkaansa kolli kuitenkin pysähtyi. Ihan kuin hän olisi kuullut jotain kissan maukumisen ääniä takaansa, mutta kun hän kääntyi, hänen takanaan ei ollut muita kuin Kipinäliekki, eikä ääni kuulostanut Pakkastassun mestarin naukumiselta. Mikä se oikein oli? Tai mistä se oikein oli kuulunut? Hän käänteli päätään ympäriinsä. Ääni kuului uudestaan. Ääni kuulosti hyvin tutulta, mutta kenelle se kuului? Pakkastassu ravisti päätään. Ei, kolli oli varmasti vain kuvitellut sen. Oppilas käänsi katseensa takaisin Kurpitsatassuun, jonka luokse oli ollut loikkimassa ennen kuin oli kuullut äänen. Kolli toivoi, ettei Kurpitsatassu ollut huomoinut hänen pään kääntelemistä. Naaras näytti kuitenkin hyvin keskittyneeltä tarkkaillessaan mestariaan. Miksi Kurpitsatassu häntä noin tarkasti katseli? Toki Tammikarva näytti jotenkin hyvin poissa olevalta, mutta kuulosti kuitenkin oppilaalleen puhuessa normaalilta, eli lempeältä. Siitä luonteenpiirteestä Pakkastassu piti Tammikarvassa - harva soturi jaksoi olla aina noin lempeä ja hyvä sydämminen omalle oppilaalleen. Ihan kuin Tammikarva olisi Kurpitsatassun ylpeä isä, mikä ei tietenkään ollut totta. Pakkastassu muisti pentuajoistaan oikein hyvin sen kun Kurpitsatassun isä oli käynyt pentutarhassa. Valitettavasti kolli ei kuitenkaan muistanut naaraan isän nimeä, mutta ei se oikeastaan häirinnyt Pakkastassua. Omasta isästäkään hän ei muistanut mitään. Hän oli kuulemma nähnyt isänsä kerran aivan parin päivän ikäisenä, sillä tämä oli erakko, eikä siis asunut missäkään klaanissa - tuskin edes koko metsässä. Tai niin emo oli kertonut Pakkastassulle ja kollin sisarelle, Kuurapennulle, ennen kohtalokasta reviirin 'tutkimispäivää', jolloin sisar hukkui. Ennen sitä päivää kun Pakkastassun perhe hajosi, kuoli. Kolli sulki silmänsä ja karkoitti tuon ikävän ajatuksen mielestään. Miksi aihe palasi hänen mieleensä yhä useammin kuin ennen? Mikä sai muistot heräämään Pakkastassun mielessä, vaikka ne eivät ennen olleet nousseet hänen mieleensä.
Pakkastassu avasi silmänsä ja loikki vihdoin Kurpitsatassun sekä Tammikarvan luokse. Hän vilkaisi nopeasti Kipinäliekkiä, ennen kuin naukaisi kysymyksensä ilmoille;
"Mennäänkö?"

KURPITSATASSU tervehti pesästään selkeästi vasta herännyttä Kipinäliekkiä lämpimällä hännänheilahduksella, hänestä oli hauska nähdä miten aikuiset soturit nukkuivat myös toisinaan huolettoman pitkään. Tietysti hekin halusivat levätä, hehän olivat aivan tavallisia kissoja kuten kaikki muutkin Jokiklaanissa asuvat viiksikuonot. Jokaisella kissalla oli luontainen tarve nukkua ja levätä, säästää energiaa seuraavan päivän leikkeihin ja temmellyksiin. Soturit tarvitsivat voimaa ja rohkeutta joka päivä, ja heidän tuli olla tarpeeksi virkeitä ja teräviä kouluttamaan oppilaita mikäli heillä sellainen oli vastuullaan. Hassu juttu ettei Kurpitsatassu ollut koskaan tullut ajatelleeksi miten hurjan paljon ajastaan ja jaksamisestaan Tammikarva käytti häneen ja hänen soturikoulutukseensa, ja ennen kaikkea hänen kasvatukseensa. Kurpitsatassun ja Pajulinnun vanhemmat olivat menehtyneet tippuessaan jäihin vain kuita sitten kun lehtikato oli ensimmäisen kerran iskenyt kyntensä metsään, vaikka hänellä oli kova ikävä vanhempiaan hän tiesi että he vahtivat hänen tekemisiään Tähtiklaanin kauniista maisemista. Ennen kaikkea hän tiesi, että Tammikarva pitäisi hänestä huolen ja kohtelisi häntä vilpittömän hyvin kuin omaa sisarta. Lempeä tuuli heilutti kollin pitkäksi kasvanutta talviturkkia kuin utuisia sammalpalloja, hän vaikutti leiriä tutkiessaan kovin rauhalliselta ja jollakin salaperäisellä tavalla unenomaiselta, voi kunpa Kurpitsatassu voisi nähdä hänen mieleensä ja tutkia siellä uiskentelevia ajatuksia. Hän haluaisi nähdä kaikki murheet joita soturi oli häneltä salannut, kaiken turhautumisen jota naaras oli hänelle aiheuttanut, kaiken vihan jota hän oli kokenut ystävänsä kuolemasta- ja nyt Punataivaan kumppani, Laventeliruusu oli liittynyt hänen seuraan nuorella iällä. Pajulintu kertoi hänelle syynä olleen sydäntä musertava suru. Kurpitsatassu voi pahoin, oli pelottavaa että rakkaus toista kissaa kohtaan voisi olla niin suuri että ikävä veisi kissalta hengen.

Tammikarva oli yhtä hymyä, hymyä joka näytti kaikin pohjin pirteältä ja aurinkoiselta kuin viherlehden ajan onnellisin maisema- kenelläkään kissalla ei olisi syytä epäillä hänen olevan allapäin, ei ainakaan kissoilla jotka eivät tunteneet häntä. Punataivas tunsi hänet, he tunsivat toisensa hyvin. He olivat parhaita ystäviä aina siitä saakka kun Punataivas oli hylännyt Myrskyklaanin ollakseen rakkautensa, Laventeliruusun kanssa hänen synnyinklaanissaan. Punataivas oli uhrannut kaiken, arvostuksensa, kunniansa, oman perheensä miellyttääkseen kumppaniaan ja ollakseen hänen kanssaan ikuisesti. Mutta ikuisuus oli ollut lyhyempi aika kuin kumpikaan rakastavaisista oli uskonut sen kestävän, mutta ikuisuus ei ollut vale. Laventeliruusun suru vaeltaa metsässä ilman Punataivasta oli ollut liikaa, ja nyt he nukkuisivat kylki kyljessä tuikkivien tähtien alla, kaikkien kuolleiden lähimmäistensä keskuudessa. Vasta nyt he todella kykenivät olemaan yhdessä ikuisesti, ja se tunne lohdutti Tammikarvaa kuin lämmin auringonvalon viipale tummalta, pilviseltä taivaalta. Hän tiesi että juuri nyt Punataivas oli onnellinen, ja se vain sai hänetkin onnelliseksi. Voi kunpa hän voisi tavata Punataivaan viimeisen kerran, kertoa miten häntä ikävöisi ja miten kovasti häntä rakasti- kertoa miten hän olisi tukenut Laventeliruusua jos olisi saanut tilaisuuden, mutta ne hyvästit hänen tassuistaan oli vetänyt Myrskyklaanilainen Kaislaruusu. Hän oli murhannut Punataivaan, hän oli vienyt pois Tammikarvan ja Laventeliruusun suurimman onnen! Hän oli- Tammikarva havahtui Kurpitsatassun huolestuneeseen katseeseen, naaraan luppakorvat luimistuivat epävarmoina ja naaraan silmissä tuikki Tammikarvalle tuntematonta olemusta. ''Niin, ööh- Kipinäliekki, menisimmekö?'', Tammikarva köhi kurkkuaan ja vilkaiis pesätoveriin. Saadessaan myöntävän vastauksen, ruskeaturkkinen soturi johti harjoitustuokiota loikkimalla jonon kärjelle. Voi itku, jälleen hänen ajatuksensa kierivät koston pohjamudissa- hän ei alentuisi koskaan toteuttamaan kostonhimoisia ajatuksiaan.

Kurpitsatassu seurasi mestariaan vaiti, häntä huoletti josko rakkauden voima veisi kollin pois sinne minne Laventeliruusukin oli mennyt. Pelottava vihan ja ahdingon tanssi oli vain hetki sitten leimunnut Tammikarvan kasvoilla kuin vapautetut liekit, ja naaraalla oli kovin levoton olo kun mestari tuntui noin vieraalta. Aina lempeä, ystävällinen Tammikarva tuntui olevan hämillään jok'ikisestä asiasta kuin vasta silmänsä avannut, uuteen ja ihmeelliseen maailmaan tuntustuva pennunpoikanen. Tammikarva ei ollut pentu, hän oli kuin nuori haukka tiirailemassa koston korkokivillä ensimmäistä tilaisuutta iskeä ja saattaa mielessään pyörivät ajatukset toteutuksen alttarille. Naaras huokaisi ja hymyili Pakkastassulle, ''Miten sinulla on koulutus mennyt?'', oppilas kysyi, tekohymy nuokkui naamalla kuin pajunoksilla kiinnitetty lehti. Tammikarva käski aina hymyillä, aina soturi sanoi miten tärkeää hymyileminen oli ja nytkään kuin Kurpitsatassua ei yhtään hymyilyttänyt, hän hymyili. Sillä niin oli hänen mestarinsa käskenyt, niin oli tehtävä, ja se oli ihan takuulla oikein jos Tammikarva oli niin sanonut! ''Minulla kävi tässä pari päivää sitten kauhea moka kun oltiin lintujen metsästystä harjoittelemassa, unohdin katsoa mihin hyppäsin ja päistikkää lintua napatessani törmäsin puuta päin!'', naaras naukui punainen häntä heilahtaen, hänen räikeä naurunsa kantautui soisessa, lumen peittämässä maastossa kuin sateenkaari noenharmaalla taivaalla. Hän yritti hieman keventää tunnelmaa leppoisalla vitsillä, sillä Tammikarva oli aina käskenyt olla kuin päivänsäde, ja niin sen oli oltava! Tammikarva oli varmasti aina oikeassa!

KIPINÄLIEKKI  seuraili noiden puheita, aivan unessa. Tuon hetkellinen pirteys oli kadonnut kuin äärettömyys avaruuden laidalle ja kolli yritti pitää päänsä tiiviisti kasassa, kallistellen sitä puolelta toiselle. Tuo nyökkäsi hieman epäröivästi Tammikarvalle, ikään kuin myöntäväksi vastaukseksi ja lähti noiden jäljessä hitaasti astelemaan eteenpäin vastomaisesti, yrittäen karistaa samalla väsymystään, pyrkien olemaan haukottelematta kertaakaan sen aikana. Ehkäpä tuo väsymys kaikkoaisi piakkoin, tai sitä soturi ainakin toivoi.

PAKKASTASSU kuunteli Kurpitsatassun juttua. Hän pystyi vaistoamaan, että naaras yrittämällä yritti pitää keskustelua yllä, ja että naaraan pirteyskin oli tekopirteyttä. Miksei oppilas voinut käyttäytyä oikean mielialansa mukaan? kolli pohti.
"Nojaa ... Emme ole oikein harjoitelleet Kipinäliekin kanssa mitään, joten olen vain tutkiskellut reviiriä ja metsästänyt yksin" Pakkastassu totesi kylmästi ja vilkaisi taakseen. Hän oli omalla tavallaan kaivannut harjoittelemista Kipinäliekin kanssa, mutta kuten hänen luonne'rooliinsa' kuului, hän ei sitä mestarilleen tai muille klaanitovereille näyttänyt. Pääsisipä hän tuosta roolistaan eroon, sillä Pakkastassu ei jaksanu aina esittää kylmää ja etäistä, kun tosiasiassa hän halusi lämpivät välit niin mestariinsa Kipinäliekkiin, kuin oppilastoveriinsa. Ehkä hän voisi parantaa omiaan ja Kurpitsatassun välejä - kuka ties heistä voisi tulla hieman paremmat ystävykset. Pakkastassu voisi näyttää naaraalle taistelu- ja metsästystaitonsa tulevassa harjoituksessa - siis jos he metsästäisivät tulevien taisteluharjoitusten jälkeen, mitä kolli todellakin toivoi. Pakkastassu oli metsästänyt mielestään jo tarpeeksi yksin ja hän halusi myös näyttää mahdollisesti kehittyneet taitonsa niin Kipinäliekille ja Tammikarvalle, mutta myös Kurpitsatassulle todistaakseen, että vaikka hän oli naarasta pari kuuta nuorempi, hän ei kuitenkaa olisi huonompi.

SIELUJENLAULU järjesteli parantajanpesässään yrttejään. Pahin lehtikato oli jo ohitse, eikä valko- tai viheryskää ollut esiintynyt. Ainoa surumielinen tapahtuma lehtikadon aikana oli Auratassun tukehtuminen ja sen myötä siirtyminen Tähtiklaaniin. Tapahtuman johdosta parantajatar oli vapunut alakuloon, mutta oli nyt jo päässyt yli siitä. Tähän polkuun kuului se, ettei aina voinut pelastaa klaanitovereita, joka oli tietenkin surullista, mutta myös raskasta koko klaanille.

// laatu roolaus, mutta seuraa Sielujenlaululle?

PELLAVAHÄNTÄ nuuhki ilmaa yrittäen pitää katseensa edes jokseenkin kiinnostuneen näköisenä. Kuusipiikin kuolema ei tuntunut samalta kuin Kuuturkin kauan sitten. Naaraan kumppani oli kuollut hirviön kynsiin ja Pellavahäntä oli kierinyt Kollin kuoleman jälkeen tunnontuskissaan koko Tuskasydämmen pentuajan. Mutta ei, ystävän kuolema ei ollut sama asia. Se oli kuin hiireltä olisi haukattu jalat pois. Kun Kuuturkki siirtyi tähtiklaaniin, siltä hiireltä, jolla ei nyt ollut jalkoja, ei ollut silloin päätäkään. Mutta kuolema jätti silti naaraan sisään ammentavaa tyhjyyttä, joka sulki muut tunteen alleen ja jätti tilalle vain yöttömän yön pimeyden. Se pimeys ajoi kissat tekemään hulluja tekoja ja niinkuin Pellavahäntäkin, he menivät pimeydestä sekaisin. Naaras puisteli muistot kauemmas ja katseli silmät tarkkaavaisina Lumipentua. Hänelle oli annettu helppo tehtävä, mutta klaanivanhinta huoletti, että pentu tekisi senkin väärin. "Joko saan sitä laventelia?" Naaras kysähti korviaan heilaittaen.

KURPITSATASSU hyppi ketterästi yli kosteampien lumikasojen, varoen kastuttamasta tassujaan edellispäivien lämpöisten tuulien sulattamaan haisevaan, tunkkaisen lemuiseen, vihreään tai myös hyvin mahdollisesti ruskean sävyissä vivahtelevaan veteen. Naaraan mielestä oli ällöttävää miten lumi toi sulaessaan kaiken ulosteen, turpeen, roskan ja jopa eläinten raadon peittävien kinoksiensa alta heidän kauniin hiirenkorvanaikansa pintaan. Miksi lehtikato halusi pilata heiltä kaiken? Miksi sen kylmät pakkaskynnet upottivat itsensä heidän soidensa ympärille, ja miksi sei vei kissoja mukanaan sinisten jäidensä alle? Kurpitsatassu ei koskaan tulisi ymmärtämään mitä kauheaa esi-isät olivat tehneet ansaitakseen lehtikadon, ja voi miten häntä jännittikään mitä lehtikadon jälkeen tuleman piti! Oli aina yhtä pelonsekaista jännitystä odottaa hiirenkorvaa, aivan niin Tammikarva aina hänelle sanoi, ennen viherlehden aikaa voisi kuulemati sattua aivan mitä tahansa lentävistä lehmistä yhtä vaaleanpunaiseen nurmikkoon kuin myöhäis lehtisateen apilankukkaset! Kurpitsatassu kikatti hiljaa ja huomaamattomasti omille ajatuksilleen, voi miten hupsua, kun eihän Tammikarva ollut koskaan maininnut sanallakaan lentäviä lehmiä! Voi, miten Kurpitsatassu olikaan malttamaton, lämpimistä viherlehden hellepäivistä, aurinkoisen vihreistä soista, heleinä hohtavista uuskaisloista ja joessa uiskentelevista lämpimän veden kaloista hänellä ei ollut varhaisen varhaintakaan muistikuvaa! Niin kovin kauan siitä oli kun hän oli päässyt viherlehden kokemaan, ja sydän sykki lämpimästi toivottaen sen takaisin. Tule pian viherlehti, valaise meidän metsäämme!

Naaraan korvat heilahtivat, ja katse kääntyi valppaana kuin haukka Pakkastassun puoleen- leveä hymy hiipi hänen kasvoilleen kuin salavihkaisesti saalistaan vaaniva kujakissa. Voi miten kiva että Pakkastassu jaksoi puhua hänelle! Monet oppilaat kyllästyivät nopeasti hänen juttuihinsa, onneksi hänen isoveljensä, parantaja olisi aina hänen vierellään kuuntelemassa hänen mitä hupsuimpia ja sekavimpia satujaan! Kurpitsatassu räpäytti lämpimästi silmiään, voi miten tylyä, ei sopinut unohtaa Tammikarvaa. Vaikka Tammikarva oli välillä hieman äreä, hän ei koskaan vaatinut Kurpitsatassulta hiljaisuutta ellei kyseessä ollut metsästystilaisuus. Aina Tammikarva jaksoi kuunnella hänen höpötyksiään, pitkät ja raskaat päivät läpeensä ja siitä Kurpitsatassu oli laskemattoman kiitollinen! Kostea lumi märätti kissan polkuanturoita, ja keveillä loikilla, kuin leijaileva höyhen hän laskeutui lähemmäs Pakkastassua ettei tarvinnut puhuessaan tuijotella hänen peräänsä. ''Voi miten mukavaa! Minäkin tykkäisin joskus olla metsässä yksikseni, mutta tuo Tammikarva tuossa ei uskalla päästää minua omine päineni-'', naaras virnisti lempeästi, ja vilkaisi Tammikarvaan niin salavihkaisesti kuin suinkin pystyi, ovelasti, ''-hän aina sanoo, että ellei pääni olisi kiinni turkissa niin varmasti hukkaisin sen!''.

Tammikarvan korvat heilahtivat, kun hän tarkkaavaisena kuunteli kaksikon puheita. Hän ei ollut koskaan tullut ajatelleeksi että Kurpitsatassulle tekisi terää olla toisten oppilaiden kanssa, voi miten itsekästä häneltä olikaan omia oppilas kuin ylisuojeleva emo! Soturi luimisti korviaan ja katsahti kävellessään Kipinäliekkiin, Pakkastassu tuntui olevan niin sinut kaiken kanssa mitä Kipinäliekki hänelle teetätti, Kurpitsatassukin tassutteli mestarinsa vieressä rinta ylpeästi pörhössä mutta toivoisiko naaras koulutukseltaan enemmän? Pehmeät pajunoksat pyyhkivät Tammikarvan poskia, hänen tassunsa eivät enää tunteneet suolumen märkää. Sulaneen niityn mutainen maa tuntui inhalta pehmoisten polkuanturoiden yltä, ja sulan lumikerroksen alta levisi ruskeaa liejua kuin pesästään pakenevia muurahaisia. Tähän vuodenaikaan ei kovin moni kissa voisi kehua Jokiklaanin reviiriä kovinkaan kauniiksi, ja Tammikarvankin mielestä se muistutti ulkonäöltään enemmän isoa kasaa ulostetta kuin hänen rakastamaansa ylvästä, sievän näköistä suomerta. Huokaus. ''Tänään harjoittelemme erityisesti seuraavia liikkeitä-'', kolli naukui vahvalla äänellä, ja käännähti muta litisten seuralaisiaan kohti, ''-kamppaus, heitto ja kierre''. ''Voi miten kivaa!'', Kurpitsatassu hihkaisi innosteena, vaikka hänen häntänsä valahti maata kohti kuin sukelluksessa kastuneet viiksikarvat. ''Kipinäliekki ja Pakkastassu, sopiiko tämä teille?'', soturi kysyi, sivuuttaen oppilaansa pettymyksen. Tammikarva tiesi varsin hyvin ettei Kurpitsatassu ollut hyvä voimaan ja tekniikkaan perustuvissa liikkeissä, mutta miten hän koskaan oppisikaan ellei hän harjoittelisi? Vastaus oli ilmiselvä kuin peilityynen lammen pinta.



HUURRELIITO istui leirin reunalla, häntä tiukasti kiharrettuna etutassujen ympärille kuin saalistaan murhaava kuristajakäärme. Hänen ensimmäinen oppilaansa, Auratassu oli menehtynyt vain pari tuulentuiverrusta sitten, suru painoi hänen lapojaan maata kohti kuin selkään vyöryvät irtokivet, ja soturin olisi tehnyt mieli hautautua sammalpetinsä pehmoiseen lämpöön mutta se ei tulisi kuuloonkaan. Taivasklaani oli heikko, suuri muutto vanhalta reviiriltä oli tehnyt heistä heiveröisen kuin ensiaskeliaan ottavan hevosenvarsan- tuntui siltä kuin he jatkuvasti pyytäisivät tukea ja ymmärrystä muilta klaaneilta, hoivvaa ja huolenpitoa kuin avuton kissanpentu. Soturi huo'ahti, ja nousi vahvat lavat nytkähtäen seisomaan. Valkea aamuauringo hiveli hänen harmaan turkin alta sädehtiviä lihaksiaan, vaikka hän ei ollutkaan yhtä hyvässä kunnossa kuin kaksikymmentä kuuta takaperin. Nyt he olivat laihoja kuin kulkukissat, vanhan reviirinsä ja päälle vyöryneen lehtikadon näännyttäminä he odottaisivat viherlehteä kuin susi taivaalla kohoavaa täysikuuta. Kollin korvat nytkähtivät, he eivät olleet vanhalla reviirillä enää. Nyt he olivat palanneet neljän klaanin joukkoon, kuten heidän olisi kuulunut, täällä oli heidän oikeutettu paikkansa ja sen oli Tähtiklaanikin ilmaissut iskemällä voimakkaan salaman kohti nelipuun oksia. Häätäisivätkö klaanit yhden joukostaan, koska puussa notkotti vain kolme oksaa? Ei, eivät he niin tohtisi tehdä, eikä olisi suotanut muinaisia aikojakaan sitten.

Huurreliito räpäytti sokeina ammottavia silmiään, hän ei ollut kissa joka kantoi kaunaa esi-isien virheistä, vaan kissa joka oppi niistä. Auratassun kuolema sai hänen värikkäät ajatuksensa harautumaan kuin vanhan kissan karvan, mutta nyt oppilas olisi istumassa ansaittua paikkaa Tähtiklaanissa yhdessä niskansa taittaneen Purolinnun kanssa. Ylväs talviturkki huojui hiirenkorvan viileässä tuulessa, kaiken matka tänne oli heiltä vaatinut mutta nyt he vahvistuisivat. Maakaasu oli myrkyttänyt heidän emonsa, sisaruksensa, kumppaninsa ja vienyt Huurreliidolta hänen näkönsä- vaan enää ei ollut syytä pelätä maan alta hyökkiviä myrkkyjä. Nyt heidän oli oltava tarkkana, oli uusia vaaroja varottavan, mutta eivät voittamattomia. Nyt heidän klaaninsa vahvistuisi, ja vuodenaikojen kuluessa he olisivat yhtä neljän klaanin kanssa, kuin olisivat aina olleetkin. Särö heidän välissään olisi paikattava, ja kaikki palaisi harmoniaan. ''Näkemiin, Auratassu'', Huurreliito naukui sokeat silmät viiruina kuin yötaivaan kuunsirppi, hyvästit hänen suloiselle oppilaalleen. Olkoon hänellä rauha ja hyvä olla Tähtiklaanin retkellä, ja katsokoot hän Taivasklaanin tekemisiä. Hyvästi myös Purolinnulle, pitäkööt he toisistaan hyvää huolta ja anteeksiantakoot Tähtiklaanin itsensä synnit. Vanhat ajat oli unohdettu, ja pian kukkiin puhkeavat puut yhdistäisivät koko metsää kuin vihreä viherlehdenajan aalto.

Soturi nuolaisi pieniä sammaltöyhtöjä turkistaan, mitä tekemistä hän käpälilleen tänään keksisi? Ei ollut oppilasta jota kouluttaa, ja aamupartio oli lähetetty matkaan jo auringon ensisäteillä. Huurreliidon katse harhaili pitkin leiriä, vaikka silmät eivät mitään nähneetkään. Hän ei ollut vielä tottunut siihn ettei näön lahja levännyt silmäluomillaan, mutta sokeus oli tehnyt hänestä tarkan. Hän tunsi maan väristyksen polkuanturoissaan ja pystyi kertomaan että joku käveli oppilaidenpesän suuaukkoa kohti, hänen nenänsä nuuskaisi ilmaa ja pystyi kertomaan että Paatsamatassun tuoksu läheni viiksikarvan mitoin, hänen korvansa heilahtivat ja hän kuuli naaraan tutun, väsyneen jupinan. Hänen aistinsa olivat terävöittyneet kuin kallioiden vuodenaikojen veistämät rantakivet, hän voi hyvin ilman näköään. Huurrelento nuuhkaisi ilmaa, yrttien tuttu, vahva lemu oli ollut koko ajan makeana kitalaessa kiinni- mitähän Sielujenlaulu, heidän pienikokoinen parantajansa mahtaisi puuhailla? Huurreliito tiesi miten raskaita jotkut asiat saattoivat kuita nuoremmalle kissalle olla, eikä hän halunnut antaa kissan hukkua murheisiinsa kuin jäävesiin vajonnut kissa. Häntä keinuen soturi otti suunnakseen kallion seinämään rakennetun parantajanpesän, kuivien lehtien rasahtelu kantautui kaikuna kalliondeinästä, Sielujenlaulu oli varmasti yrttejään järjestämässä. ''Huomenta Sielujenlaulu, miten voit?'', Huurrelento naukui maltillisella, rauhallisella ja yhtä tyynellä äänellä kuin lämpimän tuulen tuomat pehmeät lammenväreet.



PILVITASSU luimisti korviaan turhautuneena kuin häirityksi joutunut mäyrä, miksi kaikki touhottivat hänen ympärillään kuin avuttoman pennun? Hän ei halunnut sitä, ei missään nimessä halunnut! Ulpukkatassun huolenpito ei saanut häntä hiirenhäntääkään paremmalle tuulelle, itse asiassa se sai hänet kuplimaan piilotetusta raivosta jota hän ei voinut naaraalle avoimesti sylkäistä! Hän ei halunnut, Ulpukkatassu loukkaantuisi hänen sanoistaan eikä enää edes vilkaisisi hänen suuntaansa. Pilvitassun keltaiset silmät kapenivat yhtä ohkaisiksi viiruiksi kuin rannan kuiva kaiislikko, hän ei voisi pistää etusijalle tunteitaan pentumaista naarasta kohtaan. Hän ei voisi koskaan tunnustaa syvälle sydämeensä haudattuja rakkaudentunnustuksia, eikä varmasti koskaan voisi matkata hänen vierellään sellaisena kissana jota Ulpukkatassu rakastaisi- kolli ei antaisi naaraalle lupaa rakastaa hänen kaltaistaan kissaa. Hänen valkea turkkinsa oli sotkettu viattomien uhrien vereen, takertunut kivuliaiden valheiden verkkoon, ja jos hän antaisi itsellensä luvan rakastaa Ulpukkatassua sydämensä kyllyydestä naaras joutuisi silmittömiin vaaroihin. Ei missään nimessä! Rantakaislikko raapi Jokiklaanin oppilaan poskia, kun hän ensimmäisenä heitti etukäpälänsä joen toiselle puolelle vievien aistinkivien liukkaalle yhä jäiselle pinnalle. Ulpukkatassu ei saisi tulla häntä lähellekään, pysykööt huolinen kauempana hänestä! Voi miten se riipaisikaan, eikä Pilvitassu iki maailmassa haluaisi sitä naaraalle sanoa, mutta se oli hänen itsensä omaksi parhaakseen. Ulpukkatassun ei tarvitsisi kietoutua hänen sotkuihinsa, hänestä tulisi hieno naaras hyvin ilman häntä ja hänen pimeässä metsässä lepääviä salaisuuksiaan.

Pilvitassun käpälät koskettivat kosteaa rantamatalikkoa, ja pistävän kylmä vesi viilsi hänen polkuanturoitaan kuin terävät pikkukivet. Oli ihmeellistä miten lämmön sulattamat jokijäät saivat aikaan niin kylmää, tummaa ja kauhumaista vettä. Kuka ties mitä joen syvyyksissä piilee, kertomattomia salaisuuksia jotka oli haudattu näkinkenkien varjelemaan pohjamutaan, vanha tarina pentuajoista kieppui hänen korviinsa suhisevan tuulen matkassa, hiljaisina ja aavemaisina kuiskauksina. Raitakielo oli kertonut kauhutarinaa jokea riivaavista sieluista, jotka kuuluivat vuodenaikoja ja vuodenaikoja sitten aaltojen viemille kissoille, kissoille joilla ei riittänyt voima taistella joen kieputksia vastaan. He pärskähtäisivät pintaan kuin kalaa sukeltava lokki, vetäisivät kissoja mukaansa kynsin ja hampain sinne mistä eivät itse selvinneet. Kuin kostoksi siitä että he itse olivat hukkuneet, miten hiirenavioista mutta tarpeeksi kammottavaa, Pilvitassu veti käpälänsä pois vedestä. Ihalempi ja muu partio seurasi hänen perässään, jokainen hyvin varovasti. Jos tassut liukuisivat ja joku tippuisi shokeeravan kylmään veteen olisi leikki kaukana, ei hupsun vanhan tarinan vuoksi, vaan Pilvitassu oli kuullut että tälläinen vesi pimensi jokaisen aistin ja järjen kaikuäänen. Jos joku tippuisi jokeen, mahdollisuudet kissan pelastamiseen olisivat pienempiä kuin pennun kynnenmitta! Niin suurta voimaa joki piti käpälissään, luonto oli arvaamattomampaa kuin kukaan kissa saattaisi arvatakaan- sitä kuului kohdella kunnioituksella, jotta se ei kääntäisi selkäänsä heille.

''Pilvitassu, ei sinun tohdi noin loikkia muiden edelle!'', ikätoveri, jo soturinimensä ansainnut Ihalempi murahti tyytymättömänä valkean soturioppilaan käytökseen. Hän ei halunnut komennella ystäväänsä, nuo sanat Pilvitassu olisi saanut kuulla joka tapauksessa, soturinimellä ei ollut mitään tekemistä asian kanssa mutta silti Pilvitassun huulilta karkasi turhautunut huokaisu. ''Älä yhtään yritä käyttäytyä kuin olisit minua parempi, sinä sait soturinimesi vain sen takia että Tuliturkki aneli sinun puolestasi'', Pilvitassu ärähti, vihaisesti kuin työssään härkitty ampiainen jonka mesikeräysmatka oli keskeytynyt mitä ikävimmällä tavalla. Hän ei pitänyt siitä kun häntä komenneltiin, ei laisinkaan! Ihalemmen isoveljet kuuluivat Jokiklaanin arvostetuimpiin kissoihin, yksi heistä oli päällikkö  ja nyt toinen palvelee varapäällikkönä- Ihalemmen soturinimellä ei ollut mitään tekemistä hänen niin kutsuttujen taitojensa kanssa! Sievä, hopeanhohtoinen naaras pörhisti loukkaantuneena turkkiaan. Aurinkokivien jäinen pinta tuntui hyytävänä kissojen polkuanturoiden alla, mutta ajatus niitä pian lämmittävästä auringon syleilystä ei tuntunut piristävän rajapartion ankeaa, vihamielistä tunnelmaa viiksenmittaakaan, voi miten surkea päivä! Ihalempi huokaisi, hänellä ei riittänyt puhtia väitellä Pilvitassun kanssa ja hän nieli tappionsa ylpeästi kuono pystyssä- sitä paitsi, kenties valkean oppilaan sanoissa oli jotain perää. Kenties hän sai soturinimensä vain, koska hänen veljiensä nimi on niin kovin suuri. Hopea naaras huokaisi, Myrskyklaanin haju muistutti häntä Kotkatähdestä, voi miten hänen oli ikävä Kotkatähteä- mutta päällikölle heidän verisiteensä merkitsi yhtä paljon kuin onnettomana kipittävä, koipensa menettänyt lukki.

TAIVASKLAANIN PARTIO TÄNÄÄN, heti kun ihmisillä on aikaa :--)

PÖLLÖTÄHTI, JÄNISHYPPY, JÄÄTASSU JA KUUTAMOKUISKE

Hyvät päivänjatkot!

Lumipennun katse kääntyi salamana Nuppulehteen, kun hän kuuli tämän puhuvan. Lumipennun korvat heilahtivat tyytyväisesti, sillä hän sai vihdoinkin tehdä jotain muuta kuin vain istua paikoillaan. "Tietysti Nuppulehti! " Lumipentu vastasi reippaasti. Hän oli iloinen siitä, että pääsisi taas auttelemaan parantajaa. Lumipentu vilkaisi pikaisesti maassa makavaa Kuusipiikkiä, ennen kun kumartui ja nosti sammalpallon hampaidensa väliin. Hänen silmänsä välähtivät tyytyväisesti, sillä sammalpallo oli vielä edes jokseenkin vielä kostea. Siitä oli tuntunut olleen jo niin pitkä aika, kun hän oli parantajanpesällä kastanut sammalpallon veteen. Todellisuudessahan aikaa ei ollut mennyt kauheasti. Lumipentu käveli sammalpallo suussaan Kuusipiikin vielä löyhkäävän ruumiin luo häntä vienosti käpälien tahdissa heilahdellen. Hän katseli klaanivanhinta ja sulki hetkeksi murheellisesti silmänsä. Lopulta pentu kuitenkin kumartui vanhuksen hännän ylle ja rupesi varovaisesti putsaamaan siitä pölyhiukkasia kostealla sammalpallolla. Hän teki työnsä tarkasti ja mallikkaasti ja putsasi hännän lämpikotaisin, kunnes siinä ei ollut yhtään mitään roskia, tai pölyhiukkasia. Kuusipiikin häntä kiilsi puhtaudesta, kun Lumupentu vihdoin laski sammalpallon pois suustaan ja katseli hetken tyytyväisenä vanhuksen häntää. Toivottavasti Nuppulehti, Pellavahäntä ja varsinkin Kuusipiikki itse olivat tyytyväisiä tähän lopputulokseen. Lumipentu jäi tutkiskelemaan Kuusipiikin häntää etsien siitä vielä jotain likaisia pölyhiukkasia samalla odottaen Nuppulehden mielipidettä.

NUPPULEHTI räpäytti kiitollisena Lumipennulle silmiään, oli lohduttavaa kun oli niin pennunmoinen ja pirteä kissa läsnä näin murheellisina aikoina. Sen lisäksi että Lumipentu tarttui innokkaasti jokaiseen tehtävään, teki ne niin siisti ja huolellisesti kuin kissa vain voisi, hän ymmärsi toisten tuskaa eikä suuttunut jos joku kohteli häntä epäreilusti. Joskus pennut kävivät ylpeiksi ja kärsimättömäksi, joku toinen pentu olisi saattanut kivahtaa Pellavahännälle. Lumipentu oli rauhallinen ja aikuismainen, ja silti nuorekkuus kiilteli hänen turkissaan kuin heiljastus vasten peilijäätä. Parantajan korvat heilahtivat, kun Pellavahännän kärsimätön ääni tunkeutui hänen toiveikkaisiin ajatuksiinsa. Ei Nuppulehteä haitannut, Pellavahännällö oli kaikki oikeudet olla surullinen ja kärsimätön, hän halusi varmasti saada ystävänsö yhtä edustavaan kuntoon kuin hän oli ollit vuodenaikoja sitten. Sen Nuppulehti ymmärsi paremmin kuin hyvin, lehmuksenlaimeat silmät tuijottivat klaaninvanhinta ja lempeä hymyi keikkui hänen kuonollaan. ''Tietenkin'', hän naukui, kääntyi karkeasti ympäri kuin pöllö konsanaan ja nosti hempeänsävyiset, jo kuivuneet kukkaset hampaisiinsa. Ohuine raajoineen ja karkeine turkkineen parantaja muistutti laihalta olomuodoltaan ja notkeudeltaan hieman käärmettä, hänen koipensa taipuivat sellaisiin asentoihin mihin edes klaanin pitkäjalkana tunnettu Sirokoipi ei kyennyt- ja Nuppulehti nautti harvinaisen notkeutensa tuomasta huomiosta, pentuja jaksoi päivä toisensa jälkeen ihmetyttää miten paljon hän sai niskaansa käännettyä ja tassujaan väännettyä!

Parantaja laski kuivat kukkaset Pellavahännän käpälille, rauhallisesti ja varoen ettei vahva tuoksu peittäiis koko klaaninvanhimpien pesää alleen. Laventeli, kissanminttu ja hiirensappi olivat kaikista tunnistettavimmat ja vahvatuoksuisimmat yrtit, jotka peittivät helposti alleen tunkeilijoiden tai vaarallisten eläinten lemut. Nuppulehti tiesi että hänen varovaisuutensa lipui hieman yli rajojen, mutta parantaja oli hänen tehtävänsä suojella klaania ja minimoida jokainen riski olemattomaksi. Jos koko leiri käryäisi herkullista laventelintuoksua, nyt reviirille palanneet mäyrät saattaisivat harhailla Myrskyklaanin leiriin hajun perässä. Huokaus karkasi raskaana kuin ropiseva sadepilvi, mäyrien paluu oli huonompaakin huonompi juttu. Joka viherlehden aikaan sotureita loukkaantui ja kuoli varomattoman liikkumisen vuoksi, jokaisen kissan tulisi aina tarkistaa reviirin rajamerkit huolellisesti. Sen tulisi olla tarkka rutiini, eikä kukaan voisi joustaa. Ei minkään tekosyyn varjolla! Joka päivä, rajat tulisi kiertää huolellisesti! Joka päivä! Aamupartio, päiväpartio, iltapartio, kolme kertaa auringon ollessa yhä taivaalla. Ei varmastikaan ollut urheilta ja voimakkailta sotureilta liikaa vaadittu, kolme tunnollista ja hyvin suoritettua rajapartiota. Entäpä neljä? Neljän rajapartion ei luulisi olevan liikaa, sillä Myrskyklaanissa riitti reippaita sotureita ja oppilaita vaikka millä mitoin! Soturit olivat aina valittamassa Nuppulehdelle siitä miten kovin laiska hän oli, miten hänen ei tarvinnut kuin keräillä yrttejä ja nähdä mukavia unia, miten hänen vatsansa pyöristyi vähästä liikkumisesta ja tuoresaaliin mässytyksestä- ne laiskat leväperät! Nuppulehti oli joka päivä hereillä, joka yö valppaana ja koko ajan tassut työn touhussa! Hän ei kyennyt muistamaan milloin olisi nukkunut yön,  ihan ihka oikean kokonaisen yön vain omien unien rennoissa seikkailuissa. Ei hän katkera ollut, ehei, mutta hänen turkkinsa syyhysi halusta saada enemmän arvostusta.

Nuppulehti havahtui Lumipennun vilkuiluun, oliko naaras jo saanut Kuusipiikin hännän puhdistettua? Aivan huolellisen, perusteellisen, puuteettoman siistiksi? Parantaja kääntyi pentua kohden, ja tiiraili tarkkaavaisesti puhtaana kimmeltävää ruskeaa turkkia, arvioiden kuin Salviapentua toruva Riekonsiipi. Kuusipiikin turkki ei ollut enää nuorekkaassa ja pehmeässä, loistokkaassa kunnossa. Hänen hännässään paistoivat kaljut pilkut, turkki oli lyhyttä ja karkeaa, ohutta ja huonokuntoista- silti Lumipentu oli tehnyt parhaansa, ja nyt häntä loisti kaikessa karvassaan ilman pienintäkään pölyhiukkasta. Naaras katsoi Lumipentua, yhä valkoturkkisen siniset silmät seurasivat hännän muotoja, etsien lisää virheitä korjattavaksi. ''Kiitos Lumipentu, häntä on puhdas nyt'', naaras kehräsi lempeästi, viiksikarvat väristen. Tarvitsisiko Pellavahäntä unikonsiemeniä? Lämmin katse lipui takaisin klaaninvanhimpaan kuin lehteä pitkin vierivä vesipisara, vanhan naaraan tuntien hän kieltäytyisi yrteistä. Hän olisi liian ylpeä tukemaan suruaan, hän halusi surra yksin, kaikessa rauhassa ilman ulkopuolisten lempeästi helliviä käpäliä. Sellainen Nuppulehti luuli Pellavahännän olevan, pitikö asia paikkansa? Parantaja pudisti hempeästi päätään, sitä hän ei tiennyt, mutta Pellavahäntä osasi pyytää siemeniä jos hän uskoisi niitä tarvitsevansa. Nuppulehden mielestä vanha naaras näytto hyvältä, hän toipuisi kyllä, kenties Tuskasydämen vierailu saattaisi piristää häntä mutta voi miten harmillisen kiireinen varapäällikkö varmasti olikaan! Oli varmasti käpälät täynnä tehtävää, niin Kotkatähdellä kuin Tuskasydämelläkin, voi kunpa Hopeaturkin soturintehtävät eivät velvoittaisi häntä! Nuppulehdelläkin meinasi puhti loppua, oli niin kauheasti töitä....voi, jos kaikki menisi mallikkaasti pian hänellä olisi valkeat tassut apunaan, ja sitä hän vain tarvitsikin. ''Lumipentu, katsos löytyykö Kuusipiikin korvan takaa jotain'', parantaja naukui hellästi ja istuutui alas, häntä heittäytyi kuin omasta tahdostaan käpälien päälle ja silmät seurasivat tarkkaavaisina kissojen työntekoa.