Lehtikadon pakkaspurema 1#

ULPUKKATASSU loikki varovasti aistinkiveltä toiselle. Naaras ei halunnut pudota alla vyöryviin tappaviin aaltoihin. Oppilas yrit ti i upottaa kyntensä joka kivellä sen kylmään pintaan, mutta siitä ei ollut mitään hyötyä, sillä kivi hylki, kivi kesti kaikki iskut. Varovasti Ulpukkatassu eteni kieveltä kivelle, kunnes hän oli ylittänyt mustana virtaavan joen. Pilvitassun sähinä sai oppilaan niskakarvat nousemaan pystyyn. "Hei! Lopettakaa!" Säiejuova naukui pehmeän ärttneesti. "Ketään ei hyödytä, että te kinastelette täällä kuin keskinkertaiset pennut", soturi moitti Ihalempeä ja Pilvitassua, mutta ääni oli liian lempeä. Ulpukkatassu luimisteli korviaan. Säiejuova ei ollut hyvä torumaan muita, hän oli liian emollinen siihen. "Noniin, yrittäkää kestää toisianne", Säiejuova lausui. "Jatketaan matkaa". Sen nau'uttuaan Säiejuova loikki partion johtoon ja nelisti ylös sulamisvesien juovittamaa kalliota ylös. Ulpukkatassu viiletti soturin perään Ihalemmelle ja Pilvitassulle luomistaen. Oli ihanaa tuntea lämmin kivi tassujen alla. Jos paikalla ei olisi ollut muita, Ulpukkatassu olisi kieriskellyt kuivalla kalliolla. "Merkitään rajat uudestaan", Säiejuova kajautti edeltä. "Myrskyklaanin on hyvä tietää, ettei meitä kannata piikitellä toistamiseen". Harmaakirjavan naaraan äänessä vivahteli pienoinen uhma ja menetyksen vanha suru.

PELLAVAHÄNTÄ piteli hetken laventelin kukkia käpälissään. Nuppulehden liikkeet olivat miellyttävän rauhallisia naaraan ojentaessa ne. Klaanivanhin ajatteli ensin ärähtää, ettei häntä tarvinnut kohdella kuin ohuen ohutta jäätä, mutta naaras hylkäsi ajatuksen nopeasti ja keskittyi vaihteeksi Kuusipiikkiin. Kermanvalkoturkkinen kissa kumartui kuolleen toverinsa ylle, ihan lähelle. Pellavahännän selässä kulki väreitä, kun hän oli näin lähellä Kuusipiikkiä. Naaras veti happea sisään ja puhalsi kollin kylmään turkkiin. Ruskeat karvat heiluivat puhahduksen tahdissa. Sitten klaanivanhin kohottautui, otti laventelit käpäliinsä paremmin ja alkoi hieroa kukkasten viettelevää tuoksua ystävänsä lapoihin. Kuusipiikki tuntui hauraalta ja Pellavahäntä kohteli kollia hellästi. Hän hieroi Kuusipiikin sairaita lapoja ja liike rauhoitti myös naarasta itseään. Pyörre, pyörre. Nuppulehden sanat saivat naaraan havahtumaan ja luovan tutkivan katseen Lumipentuun. Pää oli kissan pyhä paikka, varsinkin korvat. Korvaton kissa oli kuin lehdetön puu. Korvat tekivät kissasta kissan. Ymmärtäiskö Lumipentu kohdella Kuusipiikin korvia oikein?

KUUTAMOKUISKAUS suki pitkin vedoin turkkiaan jota peittivät mustat raidat jotka alkoivat niskasta ja päättyivät hännänpäähän. Soturi oli ennättänyt jo käydä metsästämässä, mutta oli joutunut palaamaan tyhjin käpälin ymmärtäessään ettei se tuottanut tulosta joka oli saanut naaran pienoiseen alakuloon. Naurettavalta se saattoi tuntua, mutta Kuutomokuiskeelle se oli tärkeää ja jopa masentavaa. Kissa tunsi itsensä hyödyttömäksi päivä päivemmältä. Naaras ravisteli päätään jopa vihoissaan. Oli naurettavaa ajatella olevansa hyödytön, kun jokaisesta oli hyötyä edes joissakin tilanteissa! Hän ei ollut paras metsästyksessä eikä kyllä koskaan siinä tulisi olemaankaan, mutta hyvin onnistui riistan paikantaminen ja ylpeä siitä oli vaikkei aivan varma ollut oliko se ylpeyden aihe. ..Kyllä taistelutkin sujuivat ihan hyvin.
Kuutamokuiske huokaisi kellahtaen kylelleen maahan leirin seinämän vieressä katsellen siten taivaalle uppoutuen toistaiseksi omiin ajatuksiinsa ja unelmiinsa. Vaikka hänellä aina oli vauhti päällä ja valmiina kaikkeen niin välillä soturi jäi unelmiinsa.


SALAMAMYRSKY oli istunut heräämisestään asti pienellä kivellä miltein maastoutuneena puun luoman varjon alla. Ainoa korva minkä tämä omisti kääntyili välillä taakse, mutta katse ei kääntynyt eikä ilme värähtänyt. Kaikki oli outoa eikä mikään tuntunut normaalille. Retu oli ottanut Sielun ja Ohdakekuun mukaansa muutama puolikuuta sitten kertoen vain, että lähtisivät metsästä eivätkä enään palaisi. Tokihan Salamamyrsky oli iloinen asiasta, että he halusivat jatkaa elämäänsä ja toki myös siitä, että Sielu oli vihdoin antanut anteeksi emolleen tämän teot. Kuitenkin, mustalle kollille oli jäänyt musta aukko sydämeen, aukko joka oli kasvanut kuiden saatossa isommaksi ja isommaksi. Huokaisu tuli suusta kadoten siten ilmaan. Ensimmäistä kertaa hetkeen kissan katse käväisi puun juurella, haudassa. Ryo oli lähtenyt pian Lumienkelin kuoleman jälkeen omille teilleen kissan kanssa jonka nimeä Salamamyrsky ei juuri nyt saanut mieleensä. Kun kaikki oli hyvin oli jokainen melkein lähtenyt, Korvavoima ei näyttänyt enään naamaansa eikä Unikkokorsi ollut käynyt sen jälkeen, kun nämä kaksi olivat riidelleet. Salamamyrsky paljasti hetkellisesti kyntensä huokaisten uudelleen ja nousi ylös kiveltä, häntä huvitti enemmän kuin suretti. Ei hän ihan yksin ollut kuitenkaan jäänyt.

PILVITASSU luimisti turhautuneena korviaan, auringonkeltaiset silmät kapenivat ohuemmiksi viiruiksi kuin itse usein tavattu kuunsirppi. Jos joku heistä rohkenisi puhua hänelle vielä kerrankin noin pehmeään äänensävyyn napsahtaisivat hänen hermonsa poikki kuin salamaniskun saanut puu, Säiejuovan rauhallisuus ja hempeä äänensävy rauhoittivat Pilvitassua, mutta hän ei sitä rohjennut myöntää. Ei Pilvitassu ollut ensimmäinen oppilas joka oli varttunut ilman huolehtivia vanhempia, jos hän olisi myöntänyt kaipaavansa emollista lämpöä, turvaa ja rakkautta olisi hänet varmasti leimattu yhtä heikoksi kissaksi kuin onneton kotikisu! Sitä hän ei halunnut, eikä halunnut myöskään muiden yrittävän olla läheisiä hänen kanssaan. Niin kauan kuin Kermakuiskauksen käärmemäiset suunitelmat kiemurtelisivat hänen käpälissään ei hän saisi rauhaa syyllistäviltä ajatuksilta. Jos Ulpukkatassulle, kenellekään tapahtuisi jotain saisi hän syyttää omaa valkeaa turkkiaan- niin kauan kuin hän tottelisi emoaan kiltisti, harjoittelisi ahkerasti sinisienien valaisemassa aavemetsässä ja tohkenisi rakastaa ainoastaan itseään kaikki olisivat yhtä suojassa kuin emonsa suojelema karhunpoikanen. Jokiklaanin ei tarvitsisi ottaa osaa metsän tuhoon, niin oli Kermakuiskaus sanonut, ja niin hän halusi uskoa. Ketun moiset motkotukset kuuluivat Kermakuiskauksen toimenkuvaan, mutta valehtelisiko hän omalle pojalleen? Toivottavasti ei, totta tosiaan toivottavasti edes hänen kaltaisensa naaras ei alenisi niin pohjamutiin, Pilvitassun täytyi luottaa. Miten vaikealta se tuntuikin, luottaminen olisi hänen ainut vaihtoehtonsa.

''Hyvä on, Säiejuova!'', Ihalempi naukui reippaasti kuin vastanimitetty oppilas, ja tuo pirteä äänensävy säpsäytti Pilvitassun ulos myrskypilven synkistä ajatuksistaan. Kollin tyytymätön murahdus kaikui pitkin puita, kiemurteli ruohonkorsien välistä ja saastutti koko onnelisen ympäristön hänen tuntemaansa vihaan ja epätoivoon. Ihalempi esitti ettei huomaisi, hänen tulisi käyttäytyä hyvin ja yrittää oppia kaikki mahdollinen mitä ei oppilasaikoinaan kerennyt! Aivan, hänestä tulisi vielä soturi josta Jokiklaani saisi olla ylpeä, hän ei koskaan alenisi Vesiniityn kaltaiselle tasolle! Märät koivunoksat raapivat Ihalemmen kylkiä kuin pehmyt vihta, ja halu puhdistaa turkki kuivista kaarnapaloista kutitti korvantakana kuin kimittävä mäkäräinen. Naaras huokaisi, siristi vihreitä silmiään, leikki ettei huomaisi turkkiinsa tarttunutta likaa. Jos hän yrittäisi väkipakolla väistellä oksia, pitää turkkinsa puhtoisena kuin täysikuun loisteliaan pinnan hän hidastaisi koko partiota. Niin ei kuulunut suuren soturin käyttäytyä!  ''Hyvä on Säiejuova!'', Ihalempi nyökkäsi reippaasti vanhemmalle soturille, kasvoillaan totisempaakin totisempi, suuren männyn runkoa vankempi ilme. Pilvitassu joka vasta hetki sitten oli hyppinyt joukon kärkipäässä kuin saalista pakeneva rampa jänöjussi, liukui heidän perässään. Pilvitassun huolimattomasti suittu märkä turkki muistutti Ihalempeä pitkäkarvaisesta koirasta, kenties joku mukava kaksijalka ottaisi pienen koiran kokoisen Pilvitassun hoidettavakseen? Pitkä turkki näytti iljettävältä vasten langanlaihaa turkkia, miksi Pilvitassu ei syönyt? ''Minä merkitsen rajan täältä missä on kanervoja!'', soturitar naukaisi, nyökkäsi itselleen merkiksi siitä että oli ymmärtänyt tehtävänsä ja nelisti sitten kolmikon luota.

Pilvitassu murisi ilmaan sekavia, tuntemattomia ja tulkitsemattomia sanoja. Hänen oli kovin kyllästynyt ja väsynyt, heikon puoleinen olo. Vaikka Kermakuiskauksen kanssa harjoitetut, vahvat lihakset loistivat märän turkin läpi kuin nahkaan liimautunut lehti se soti ristiriitaisesti hänen laihojen kylkiensä kanssa. ''Minä merkitsen rajat sitten, vissiin...täältä näin'', kolli huokaisi epötasaisen hengityksensä välistä, puhahti sanat ilmaan kuin rajojen merkitseminen olisi ollut hänen käpäliltään liikaa vaadittu. Voi itku, ympärillä lämmittävät aurinkokivet eivät tehneet hänen valmiiksi alakuloista tunnetilaansa viiksenmittaakaan paremmaksi. Syyllisyys loikkasi hänen lavoilleen, sai hänen päänsä riippumaan etutassujen välissä velttona kuin nikamistaan irronnut. Voi jos Kotkatähti saisi joskus hänen tempustaan tietää, halu kertoa sykki toiveikkaana rinnassa mutta mitä hän tekisikään jos hänen salaisuutensa paljastuisi? Lähtisi maanpakoon, ikuisiksi ajoiksi kauas pois Ulpukkatassusta ja synnyinklaanistaan? Voi, ja mitäpä hän tekisikään jos kohtalon tiet saattaisivat hänet kuonotusten vasten Kaislaruusua? Mitä hän kertoisi naaraalle? Kuka ties uskoisiko lupio hänen sanojaan, kaiken Pilvitassu oli häneltä riistänyt ja nyt kaikki häneltä riistettiin- ironia sai heikon naurahduksen karkaamaan kollin huulilta, oliko tämä miten karman laki toimi?

Lumipentu nosti hieman hämmentyneenä katseensa, kun kuuli Nuppulehden sanat. Hänenkö pitäisi tukia Kuusipiikin korvat? Lumipentu tiesi, että pää ja etenkin korvat olivat kissoille vähän kuin pyhä paikka. Niitä tulisi siis käsitellä hellävaroen ja kunnioittavasti. Ei Lumipentu ainakaan itse olisi tykännyt, jos joku tulisi yhtäkkiä likaisilla ja kovilla käpälillä sörkkimään hänen päätään. Lumipentu nuolaisi pari kertaa hermostuneesti rintaansa. Asiaa ei yhtään helpottanut se, että sekä Pellavahäntä, että Nuppulehti tuijottivat nyt häntä, ja katselivat hänen liikkeitään keskittyneesti ja arvioiden. Tämä olisi hyvä hetki osoittaa Nuppulehdelle, että Lumipennusta oli parantajaksi, muuta se oli myös yhtä lailla mahdollinen hetki möhliä koko juttu ja menettää Nuppulehden kiinnostus. Lumipentu veti syvään henkeä ja putsasi käpälänsä sammalpalloon. Tietysti sellaiseen kohtaan missä ei ollut pölyä. Sitten hän käveli Kuusipiikin pään luokse ja vilkaisi vielä pikaisesti Nuppulehteä, ennen kuin nosti puhtaat käpälänsä ja kosketti varovaisesti Kuusipiikin korvaa. Sisältäpäin se näytti haalean vaaleanpunaiselta, eikä punkkeja tai muitakaan pieneliöitä näkynyt. Lumipentu näpäytti silmiään tyytyväisesti sille mitä näki ja käänsi hellästi Kuusipiikin korvan takaaosan näkyvin. Siellä näkyikin pieni roska ja Lumipentu mietti hetken mikä olisi paras tapa ottaa se pois. Roska ei kyllä tarttuisi hänen käpäläänsä tuosta vain. Sitten Lumipennulla välähti ja hän nuolaisi tassuaan. Märkään käpälään mikä tahansa roska tarttuisi helpommin. Lumipentu saikin vaivatta roskan pois Kuusipiikin korvan takaa, ja hymähti tyytyväisesti. Sitten hän siirtyi toisen korvan luo, ja tarkasti sen samalla tavalla. Lumipentu ei uskaltanut mietiskellä yhtään mitään putsatessaan Kuusipiikin korvia. Hän pelkäsi huomion herpaantumisen johtavan vahingossa johonkin väärään liikkeeseen ja Nuppulehden sekä Pellavahännän vihaiseksi.

PAKKASTASSU istahti maahan Tammikarvan ja Kurpitsatassun taakse. Märkä maa tuntui ikävältä kollin takapuolta vasten, mutta oppilas ei antanut sen häiritä. Kosteus ja sulava lumi kuuluivat alkavaan hiirenkorvaan. Hiirenkorvaan, joka veisi kaiken kylmyyden ja sairaudet pois klaanista. Kulunut lehtikato ei ollut vienyt Jokiklaanilta lähes yhtäkään (?) kissaa, josta klaani saattoi olla ylpeä. Pian saapuisi myös viherlehden aika ja klaani pääsisi voimaan paksusti, kunhan kaksijalat eivät leiriytyisi klaanin reviirille. Tai, että he ainakin pysyisivät mahdollisimman kaukana joesta. Miksi kaksijalat eivät ymmärtäneet, että heidän pitämä melu ja jättämät roskansa veivät klaanikissoilta riistaa. Pakkastassun mielestä klaanin pitäisi tänä viherlehden aikana hyökätä kaksijalkojen kimppuun ja karkottaa nämä pois heidän reviiriltään, sillä oli epäreilua menettää parhaana metsästyskautena riistaa vain noiden tyhmien kaksijalkojen takia. Eivätkö he saaneet olla tarpeeksi ulkona omissa pihoissaan, vai miksi heidän piti tulla Jokiklaanin reviirille ja pilata kaikki? kolli pohti ärsyyntynein mielin. Asiasta ärsyyntyminen näkyi nyt luultavasti muillekin kissoille - Pakkastassu heilutteli korviaan ja kaivoi kynsillään loskaista maata.
"Äh, onko meidän aivan pakko?" Pakkastassu tuhahti Tammikarvalle, -"Mielestäni harjoittelimme lähes samoja asioita Kipinäliekin kanssa viimeksi... Noin puolikuuta sitten" Viimeisen lauseen kolli naukui niin hiljaa, toivoen, ettei Tammikarva tai Pakkastassun oma mestari kuulisi. Kolli ei halunnut näyttää sotureiden edessä kiittämättömältä, vaikka sitä vähän olikin. Toki harjoitustuokiot Kipinäliekin kanssa olivat aina hyviä ja kolli oppi niissä yleensä paljon, mutta niitä oli Pakkastassun mielestä huolestuttavan vähän. Miten hän ikinä pääsisi soturiksi, jos ei päässyt harjoittelemaan tai arviointeihin? Niin, ei mitenkään vaan hän jäisi ikuiseksi oppilaaksi. Luultavasti Nauharusetin pentu, Aaltopentu, pääsisi kollia ennen soturiksi ja hän jäisi ikuisesti tähän kohtaan soturikoulutustaan.
"Miksi minä oikein mietin tällaista? Kyllä minä soturiksi pääsen, ihan varmasti - Kipinäliekki pitää siitä aivan varmasti huolen, sillä olenhan hänen oppilaansa ja eikös noin yleisesti mestarit halua, että oma oppilas pääsisi mahdollisimman pian soturiksi, jotta oppilas pääsisi näyttämään taitonsa klaanin hyväksi!" Pakkastassu rauhoitteli itseään kuiskien ääneen. Hän toivoi todella olevansa oikeassa asian suhteen. Vaikka kolli ei välittänyt klaanipäälliköksi pääsemisestä, hän halusi kuitenkin päästä arvostetuksi - mahdollisesti nuoreksi sellaiseksi - soturiksi.

SIELUJENLAULU perääntyi pari askelta järjestelemistään yrteistä. Nyt ne olisivat oikeassa paikassa, kun naaras niitä tarvitsisi. Salaa mielessään parantajatar toivoi pääsevänsä pian käyttämään niitä, sillä vaikka taistelut ja onnettomuudet olivat ikäviä tapauksia, naaras ei pitänyt toimettomana olemisesta. Kuka oikein saattoi pitää siitä? Sotureilla ja oppilailla oli aina tehtävää - metsästäminen, taisteluharjoitukset ja oppilailla tietysti klaanivanhimpien hoitaminen, silloin kuin heitä olisi. Tällä hetkellä klaanivanhimpia ei kuitenkaan ollut, mikä oli oppilaille onnekasta, mutta Sielujenlaululle epäonnista - klaanivanhimmat olivat yleensä parantajan kesto ajanviejiä. Kissa huokaisi raskaasti. Mitäköhän hän voisi nyt tehdä? naaras pohti. Sillä hetkellä pesään astui Huurreliito, siniharmaa soturi. Tämä tervehti Sielunlaulua ja kyseli sen jälkeen parantajattaren vointia. Naaras mietti hetken miten vastaisi kollille. Miten hän oikeastaan voi? Ihan hyvin, naaras näin päällisin puolin ajatteli, mutta entä sisäisesti? Auratassun menettäminen oli vaivuttanut hänet lyhyeen alakuloon, mistä Sielujenlaulu oli nyt jo kuitenkin päässyt eroon.
"Kiitos kysymästä, Huurreliito, voin päällisin puolin hyvin" naaras naukui rauhallisesti ja mahdollisimman vakuuttuneesti vastaukseksi soturille. Vaikka Huurreliito oli naarasta paljon vanhempi, naaras ei kokenut olevansa koostaan huolimatta soturin rinnalla pieni.
"Miten sinä voit? Oletko pystynyt antamaan itsellesi anteeksi Auratassun tukehtumisen ja sen myötä kuolemisen?" Sielujenlaulu jatkoi yhtä rauhallisesti, mutta hieman hiljaisemmin.

ULPUKKATASSU katsoi kuinka Ihalempi otti reippaasti tehtävänsä vastaan. Noin minunkin pitäisi tehdä, hän moitti itseään ja ravisteli hartioitaan. "Saanko minä merkitä nelipuunsuuntaisen rajan?" Oppilas uteli päätään kallistellen partion johtajalta Säiejuovalta. "Mene vain, minä otan sisimmäiset kuuset ja vanhat sananjalat. Muistakaa sitten katsoa tarkasti onko merkkejä ylitetty!" Säiejuova moukui jokiköaanilaistensa perään, mutta heistä oli jäljellä enää hienoinen tuoksu.
Ulpukkatassu viiletti samaan suuntaan kuin Pilvitassukin. Hän erotti kollin valkean turkin vilahtelevan kuivuneiden heinien joukosta. Naaras hidasti vauhtiaan ja yritti tavoittaa kollin katseen. Hetki meni kuitenkin ohi ja oppilas kiidätti taas tassunsa kohti ylävirtaa. Hän haluaa ehkä olla yksin, Ulpukkatassu muistutti ankarasti itseään. Mutta nyt hänellä oli tehtävä! Oppilaan piti merkitä rajat, jotta myrskyklaani tietäisi missä se menee. Ne kalanaivot! Naaras nosti leukaansa ja pörhisti rintaansa loikkiessaan rajalle. Ulpukkatassu saisi jättää oman hajunsa merkiksi rajasta. Mikä kunnia se olisikaan kissalle.
Valkoturkkinen saapui rajalle kevyin mielin. Hän nuuhki puut ja pensaat, merkitsi rajan tarkasti oikeaan paikkaan ja jatkoi matkaa seuraavalle merkkipaikalle. Yhtäkkiä Ulpukkatassun nenään kiiri tunkkaisten lehtien ja pedon haju. Naaras laskeutui vaistomaisesti maahan, vatsa maata viistäen. Tätä hajua Ulpukkatassu ei tunnistanut. Löyhkä oli pelottava ja mätä, kuin kettu tai ahma, mutta kuitenkin liian paksu niin pienelle eläimelle. Oppilas selasi mielessään kaikki pedot läpi jotka tunsi. Oliko se susi? Tai karhu? Varmasti se oli karhu! Ulpukkatassu ponnisti liikkeelle, hän vilisti rajaa pitkin kohti muita partiolaisia. Tuuli kieputtitteli hajuja ympäriinsä, sotkien ne ja sekoittaen paikan, josta haju tuli. Ulpukkatassu vilkuili epäröiden ympärilleen, minne suuntaan hänen kuuluisi mennä? Jokiklaanilainen tunsi katseen polttelevan lapojaan. Oliko hänet nähty? Ulpukkatassu käänteli päätään hermostuneena, kunnes hän näki kaksi vihaista ruskeaa silmää tuijottamassa häntä kuusen oksiston alta. Oppilaan itsehillintä ei riittänyt, vaan naaras päästi ilmoille rääkäisyn. Kuusen alla oli mäyrä ja se oli tulossa kohti! "Säiejuova!" Ulpukkatassu huusi ääni vinkaisten. "Apua!"

PÖLLÖTÄHTI antoi auringon valkean valon hiipiä turkilleen, lämmittäen jokaista karvaa heikoilla lämmönsäteillään ja antaen toivoa pian heidän seuraansa liittyvästä hiirenkorvasta. Suuri taivallus vanhalta reviiriltä ei ollut osoittautunut niin helpoksi tieksi kuin päällikkö oli odottanut, eikä metsään asettumine tuntunut vielä luonnolliselta. He omistivat pienemmän reviirin kuin koskaan, reviirin jota he eivät tunteneet. Reviirin joka piti sisällään nurmen ja kivien peittämiä tuntemattomia vaaroja, vaaroja joita oli mahdoton ennakoida, joista oli mahdoton varoittaa. Nyt he pystyivät vain toivomaan, odottamaan ja toivomaan ettei kukaan syöksyisi Purolinnun tai Auratassun lailla kuolemaansa uudella reviirillä. Ylpeä naaras huokaisi, levätkööt he rauhassa Tähtiklaanin riveissä, katsokoot ylpeinä miten Taivasklaani vahvistuu ja elää voimakkaina kuin olisi aina kuulunutkin tähän metsään. Täällä heidän paikkansa oli aina ollut, eikä mikään voima maailmassa voisi muuttaa kohtaloa joka oli heiden ylleen langetettu muinaisia klaaneja kauemmin- Pöllötähden karvoja kutitti, hänen uskonsa Tähtiklaaniin ei ollut vahva, siispä hän oli päättänyt pian vierailla kuukivellä. Pian ottaa yhteyttä tämän metsän esi-isiin, esitellä klaaninsa ja toivoa että Tähtiklaani ottaisi hänen kissansa vastaan ja siunaisi lempein sanoin, lämpimin onnentoivotuksin. Olisiko se vain toiveikasta haaveilua, vai olisiko Pöllötähdellä oikeus pyytää sijaa Taivasklaanille? Kyllä, niin oli oltava, miksi Tähtiklaani olisi syössyt salaman vasten nelipuuta sinä kohtalokkaana kokous yönä? Aivan niin, hänen klaaninsa oli asettunut, he olivat olleet metsässä vasta kuun. Kaikki kääntyisi pian parempaan, varmasti.

Naaras katsoi ympärilleen, kasvoillaan lämmin, lempeä ilme. Oli piristävää nähdä klaanin voimistuvan, nyt pentujen ei tarvinnut piilotella roskakoreissa, pelätä arvaamattomasti kimppuun syökseviä myrkkypilviä. Päällikkö veti syvään henkeä, keuhkonsa täyteen raikasta happea, vihreää metsäilmaa joka imeytyi hänen kehoonsa selittämättömällä tavalla. Voi miten ihanaa, täydellistä, hän oli onnellinen, onnelisempi kuin moneen pitkään kuuhun. Pöllötähti katsoi pienen hetken ajan leirin lempeää elämää, vanhuus alkoi jo kolottaa päällikön jäseniä, ja päivien pakkanen kiristi hänen niveliään. Hänen lapoillaan lepäsivät neljä henkeä, joilla hänen tulisi hallita klaaniaan vuodenaikoja. Vuodenaikoja, voi miten hurmaava, tervejärkinen sana! ''Jänishyppy-!'', päällikkö huikkasi lennosta, maantienharmaa, harvinaisen pienikokoinen kolli pysäytti juoksunsa käpälät liukuen. Loskalumi roiskui hänen jarrutuksensa voimasta vasten päällikön turkkia, kömpelö soturi virnisti pahoittelevasti. ''-lähdemme rajapartioon, ota mukaasi oppilaasi Jäätassu ja kutsu Kuutamokuiskaus'', Pöllötähti naukui rauhallisesti, pyyhki märän valkeuden rinnastaan kevein hännänliikkein. ''Öh- aivan, tietenkin Pöllötähti! Sori!'', soturi virnisti leveästi, ja vikkelästi, kuin nimeensä tullut kolli hyppi pois ilmavin loikahduksin huudellen oppilaansa nimeä. Päällikkö pyöräytti silmiään, Jänishyppy ja hänen sisarensa Punarinta olivat kaukana emostaan Mansikkajalasta. Mansikkajalka ei suvaitsinut pennunmielistä käytöstä, ja hylkäsi ne joihin hän ei ollut tyytyväinen, julmaa, mutta ei päällikkö voinut pakottaa kuningatarta kasvattamaan kissoja joita hän halveksi tumman sydämensä kyllyydestä.

Jänishypyn pitkät jalat näyttivät hupsuilta kiinni niin pienessä kollissa, ja kuin peuranvasa soturi hyppi pitkin leiriä kohti kivisten seinämien vierellä kyyhöttävää Kuutamokuiskausta. Naaraan sievä tumma turkki helmeili auringonvalossa kuin rantaan hautautuneet nupulakivet. ''Kuutamokuiske, Pöllötähti haluaa meidät rajapartioon'', kolli naukui lempeästi, viiksikarvat värähtäen. Kuutamokuiske näytti kovin alakuloiselta, oliko se Jänishypyn omaa kuvitelmaa? Hänen oli tapana huolehtia hurjan paljon muista kissoista, vaikka monet yhä syyttivät häntä. Syyttivät pentuja odottavan kumppaninsa jättämisestä, mutta miten Jänishyppy olisi voinut jäädä sinne kirottuun erämaahan? Oli hänen kumppaninsa oma päätös jäädä vanhalle reviirille, ja yhä tuska riipi kollin sydäntä. Miten hänen pentunsa voivat? Heidän pentunsa? Olivatko ne menehtyneet myrkkyihin kuin ahdinkoon asetetut kärpäset? Voi mikä suru... Jänishyppy pudisti päätään, hän oli yhtä hymyä. Ei tohtinut masentaa ilmapiiriä moisella sitten variksenruoan vertaa! Jäätassun hopeinen turkki vilahti oppilaidenpesän varjoissa, ja solakka naaras lipui esiin, hitaasti ja valppaana kuin lumesta kurkkaava lumikko. ''H-huusit?'', Jäätassu kuiskasu ujosti, ja metsässä ulvova viileä tuuli puhalsi hänen sanojaan kuin suhisevaa kaislikkoa. ''Aivan, aivan! Jäätassu, lähdetään rajapartioon!'', Jänishyppy huikkasi, lempeän ja rennon naurahduksen kera.


KURPITSATASSU hymyili leveästi, kenties liian leveästi, olisiko ihan liian ilmeistä että hymy oli kovin teennäinen? Hän halus olla mahdollisimman iloisen, innostuneen oloinen- hän ei halunnut pettää Tammikarvaa, hän halusi olla juuri sellainen kissa mitä kolli hänestä toivoi! Uskollinen, tottelevainen, viisas, reipas- oli paljon asioita joita hänen tulisi olla päästäkseen loistavaksi soturiksi, aivan niin! Voi miten innostus soturiksi pääsemisestä jälleen valtasivat hänen ajatuksensa ja saivat silmät sädehtimään. Vaikka hän oli vain kuita sitten luullut, että hänen tassujensa oli tarkoitus kulkea parantajan polkua hän tiesi nyt että se oli ollut vain haavemaailmassa höyheniä jahtaavan pikkupennun unelmaa. ''Äh-!'', Kurpitsatassu älähti ääneen, ehkä asteen säikähtäneenä kun Pakkastassu ilmoitti olevansa tyytymätön Tammikarvan ehdotukseen. Kurpitsatassu ei ollut koskaan sanallaankaan kiistänyt Tammikarvaa, osoittanut olevansa tyytymätön tai vailla kiitollisuutta, miten kummassa Pakkastassu uskalsi sanoa noin? Eikö Tammikarva tulisi tosi vihaiseksi nyt? Luulisiko Tammikarva että Pakkastassu ei arvostanut häntä? Vai luulisiko kolli että hänen ehdotuksensa olisivat huonoja, ja sitten hän vaipuisi epätoivoon eikä hänellä olisi aikaa kouluttaa naaraasta hänen unelmoimansa soturinimen arvoista soturia?!

Tammikarvan korvat heilahtivat, hänen kasvoilleen levisi utelias ilme ja silmät kapenivat viiruiksi, kapenivat, kapenivat, kapenivat.... Pitkän hiljaisuuden, pistävän, turkkia syyhyttävän tuijotuksen jälkeen kollin kasvoille levisi merkittävä hymy. Kurpitsatassua hermostutti, miksi hän hymyili? Mitä tuo hymy tarkoitti? Voi, miten ahdistavaa! Nyt Tammikarva varmasti suuttuisi kauheasti, eikä enää koskaan haluaisi päästää Pakkastassua hänen kanssaan harjoittelemaan, voi itku! ''Hyvä on, mitä sinä ehdotat, Pakkastassu?'', Tammikarva naukui, lempeällä, ystävällisellä äänensävyllä. Kurpitsatassu säpsähti, katsoi Tammikarvaa arvioiden. Näyttelikö kolli? Piilotteliko hän turkkinsa alla silminnäkemätöntä vihaa? Tammikarva ei näyttänyt siltä kuin hän olisi loukkaantunut, päin vastoin. Kaikin puolin kolli näytti onnelliselta ja raukealta, enemmän kuin milloinkaan Punataivaan kuoleman jälkeen, miksi? Kateuden leimahdus roihahti Kurpitsatassun rinnassa, miksi ihmeessä Tammikarva katsoi Pakkastassua noin ylpeän näköisenä? Miksi hän ei huomioinut miten reippaalta Kurpitsatassu nyt vaikutti? Miksi, miksi, miksi? Naaras nurpisti turhautuneena kuonoaan, hän ei ymmärtänyt Tammikarvaa nyt ollenkaan! Kenties Tammikarva oli vain yksi hiirenaivoinen kolli kaikkien muiden joukossa...hmh!



// roolaan muilla kissoilla hiukan myöhemmin, gtg babies!

KUUTAMOKUISKAUS antoi korviensa kääntyä huvittavan näköisesti täysin eri suuntiin ehkä hieman pettyneenä siihen, että menetti otteen haaveistaan. Naaras kierähti takaisin vatsalleen, josta nousi ylös loihtien samalla kasvoilleen pienoisen hymyn, katse Jänishypyssä. Rajapartio, ajatus sai jo soturin piristymään todella paljon ja jopa unohtamaan huonon onnensa metsästykseen liittyen. Turha sitä oli murehtia, hänen ollessaan oppilas oli mestari pudistellut päätään jokaisella kerralla metsästäessä. Saadessaan soturinimensä ja mustan kissan vanhetessa oli kolli vain naureskellut sille kaikelle töppäilylle.
Kuutamokuiskaus hymähti hieman sille, vaikka sydäntä raapaisi. Kolli ei ollut tuntunut mestarilta, hänestä naaras oli saanut hyvän ystävän. Soturi nuolaisi nopeasti tassuaan antaen innon virrata sisällään joka ei välttämättä pääsisi valloilleen täydestä sydämestä. Hän nimittäin lievästi sanottuna inhosi riehaantua täysin. ''Rajapartioon?'', tämä toisti rauhallisesti ja hiljaisesti, tavalliseen tapaan, ainoa ero oli kuitenkin se, että kissa toisti enemmän itselleen kuin ei olisi ymmärtänyt ensimmäisestä kerrasta.

PAKKASTASSU hämmästyi Tammikarvan reaktiosta. Hän olisi luullut, ettei tämä ikipäivänä olisi suostunut kollin pyyntöön. Tammikarvan ilme ei edes ollut vihainen vaan suorastaan iloinen ja ystävällinen, kun Pakkastassu oli 'uskaltanut' asettua ruskeaturkkista soturia vastaan.
"T-tuota... E-en o-oikein t-ti-tiedä.... Eh-ehkä etutassusivallusta t-tai jotain aivan uutta liikettä?" kolli ehdotti varovaisesti. Miten hän oli oikein saanut tahtonsa läpi - hän oli ollut lähes täysin varma, ettei Kurpitsatassun mestari ikinä suostuisi. Tammikarva oli kuitenkin ystävällisyyden ja sydämmellisyyden ohelle tiukka ja kovatahtoinen mestari, tai sellaisen käsityksen hän oli Tammikarvan vieressä seisovalta Kurpitsatassulta saanut. Kolli vilkaisi vaistomaisesti naaraasen. Tuo näytti aivan puulla päähän lyödyltä ja ... ärtyneeltä? Miksi Kurpitsatassu tuolta näytti? Ihan kuin Pakkastassu olisi tehnyt jotain, josta Kurpitsatassu olisi suuttunut hänelle. Eikö kolli olisi saanut laittaa naaraan mielestä Tammikarvan tahtoa vastaan, vaan hänen olisi kuulunut mukisematta hyväksyä toisen mestarin vaatimus ja olla nauttimatta siitä syystä koko taisteluharjoituksesta? Vai oliko tuo katse kateellisuutta? Oliko naaras kateellinen hänelle, Pakkastassulle, joka oli Kurpitsatassua pari kuuta nuorempi? Kolli asteli Kurpitsatassun luokse.
"Mikä sinulle nyt tuli? Näytät ihan kuin olisin tehnyt jotain paljon pahempaa, kuin vastustanut mestariasi" kolli sihahti naaraan korvaan ja istahti uudestaan alas. Pakkastassu kallisti kummissaan päätään hieman oikealle. Hän katsoi myös Kurpitsatassun ohitse tuon vieressä (?) istuvaan Tammikarvaan.

KURPITSATASSU antoi punaisen turkkinsa pörhistyä pörröiseksi kuin nuoren kukkkedon luona pörisevän mehiläisen, Tammikarvan täydellisen hyväksyvä ilme oli jotakin mitä hän ei ollut koskaan nähnyt, ja se ettei ilme ollut tarkoitettu hänelle sivalsi naarasta kuin kynnet! Hän luimisti korviaan, turhautuneena Pakkastassun saamasta, täysin odottamattomasta huomiosta. Miksi Tammikarva yhtäkkiä näytti tuolta? Kurpitsatassu oli rehkinyt kuita tehdäkseen vaikutuksen mestariinsa, yrittänyt harjoitella ja oppia kaikki kollin opettamat taisteluliikkeet, metsästysmenetelmät, hän oli jopa omaksunut täydellisesti kaikki Tammikarvan neuvot! Kurpitsatassu siristi happaman näköisenä silmiään, hän ymmärsi ettei hän ollut kaikista suurin tai vahvin oppilas, mutta hän yritti kyllä kaiken sen edestä mitä hän ei osannut! Hän harjoitteli yksin kaiken aikaa, jo kauan ennen kuin Tammikarva oli edes hereillä! Naaras kertasi tunnollisesti kaikkia oppeja, haki neuvoa muilta sotureilta, uteli kokoontumisissa, keskittyi metsässä- lista kaikista asioista mistä Tammikarvan kuuluisi olla ylpeä alkoi kasaantua hänen päässään kuin majavan rakentama pato. Vesi virtasi reikien läpi, kunnes reiät umpeutuivat oksilla, risuilla, roskilla, ja yhtäkkiä vesi humpsahti kootun padon yli hurjalla voimalla! ''Me harjoittelimme etutassusivallusta kolme päivää sitten'', naaras naukui, räpäyttäen tunnollisesti silmiään, laskien kohteliaana päätään. Tammikarvankin silmät räpsyttivät, kun hän silmäili kahta oppilasta. ''Harjoitus ei ole sinulle pahitteeksi, hyvä on Kipinäliekki, mitä olette Pakkastassun kanssa opetelleet?'', kolli naukui, kylmästi, yksinkertaisesti, vilkaisematta Kurpitsatassuun uudestaan. Soturin häntä heilahti, Pakkastassu toi hänen mieleensä Punataivaan...

Kurpitsatassun leuka loksahti ammolleen, kuin olisi tapahtunut jotakin äärettömän mullistavaa, ja hänelle se olikin! Tammiakarva ei ollut kaikista itsepäisin kissa, mutta naaras tiesi hyvin miten vaikeaa kollille oli myöntää olleensa väärässä- ja nyt hän oli valmis hyväksymään Pakkastassun ehdotuksen, tuosta noin vain? Tammikarvan sanat soivat hänen korvissaan kuin pahin mahdollinen tuomio, harjoitus ei ole Kurpitsatassulle pahitteeksi, haukkuiko mestari juuri avoimesti hänen taitojaan klaanitovereiden edessä? Ylireagoiko Kurpitsatassu nyt hiukan? Hän vain kuvitteli...niinhän? Ei ollut yhtään Tammikarvan tapaista mennä viikset ojossa toisten ehdotusten mukaan, mutta nyt hän tuntui tyytyvän siihen, aivan kuin se olisi ollut hänen suunitelmansa kaiken aikaa. Niin kovin tyytyväinen, rauhallinen ilme lepäsi Tammikarvan hymyhuulilla. Kurpitsatassu istui alas, häntä ei hymyilyttänyt nyt kyllä yhtään... ''Eh?'', naaras älähti Pakkastassun kysymykselle, häntä kierähti siististi käpälien ympärille. Mikäkö hänelle tuli? Eikö  Pakkastassu muka huomannut? ''Ööh- ei mikään! Yllätyin vain hieman, katsos kun Tammikarva tykkää yleensä johtaa tilanteita!'', Kurpitsatassu valehteli, veti kuonolleen leveän virneen, onnellisen näköisen virneen. Hän ei pitänyt etutassusivalluksesta, viime kerralla Tammikarva oli huitaissut hänen kuononsa vahingossa puuta päin, ja naarmu lepäsi yhä oppilaan kuonon päällä. Kurpitsatassun läpi kulki värähdys, kun tunne raapivasta kaarnasta hiipi pitkin hänen karvojaan. Typerä Tammikarva.... ''Äh-'', Kurpitsatassu jupisi itsekseen, vetäytyi hieman kauemmas Pakkastassusta. Ei Pakkastassussa ollut mitään erityistä joka sai hänet perääntymään, hän ei vain tykännyt olla lähellä toisia kissoja, se sai hänet tuntemaan itsensä vielä pienemmäksi kuin mitä hän todellisuudessa oli.


// roolaan huomenna muilla, nyt on liika väsy : D

MAKKE pysäytti höyhenien nyppimisen saaliistaan, kun huomasi molempien päiden tuijottavat häntä. Raidallinen kolli nosti päätään ja vilkuili Hazelia ja Melicaa nopeasti, pää nykyinen. Mitä minä sanoin väärin? Makke pohti hetken, mutta naaraat laskivat päänsä ja ryhtyivät ruokailemaan. Kujakatti rentoutui hieman, vaihtoi painoa jalalta toiselle ja nyppi viimeisetkin höyhenet pois ja sylki ne kakoen ulos suustaan. Sitten hän upotti hampaansa linnun lämpimään rintaan ja haukkasi riistatastaan palan. Makke vilkaisi roskalootaa. "Hmm, ei taida suojata kovin hyvin kylmältä", kolli mutisi puraisujen välissä, ennekuin nielaisi. "Ah, minulla on mennyt ihan hyvin. Löysin erään kaksijalkalan alta puisen suojan ja asustelen siellä. Ainoa huono puoli on, kun pitää ehtiä pois siitä pihasta ennen kuin kaksijalat heräävät ja palata takaisin sen jälkeen kun he taas nukkuvat", Makke mietti hetken ennekuin lisäsi: "Mutta siellä on suht lämmin ja olen onnistunut nappaamaan puutarhasta pari hiirtä. Hiiret kuulemma hakeutuu lämpimään". Kujakolli hymyili aurinkoksesti. "Ja kevätkin tulee. Mutta entäs teillä? Saalistaminen ei ole onnistunut, joten millä te elätte?" Selitysputken jälkeen Makke ojentui taas linnun päälle ja haukkasi siitä reilun suullisen. Lintu oli hieman sitkeää, mutta kyllä se oli tyhjää vatsaa parempi.

Kiilu ponkaisi ilmaan kuin raketti ja katsoi selkäkarvat pystyssä pelästyneenä ymärilleen. Hetken ajan hän tunsi kylmän aalon lävistävän hänet hännän päästä tassuihin ja tunsi hulluna hakkaavan sydämmensä lyövän kerran tyhjää. Yrittäessään rauhottua hän veti syvään henkeä ja sulki silmänsä hetkeksi, avattuaan silmänsä hän huokaisi ja lähti hitaasti laahuataman kohti ruoka kippoaan. Painajaiset olivat taas herättäneet Kiilun ja synkät muistot raapivat vieläkin Kiilun selkää, sama painajainen oli pitänyt Kiilua hereillä jo monta yötä. Jo pienikin ajattelu painajaisesta sai kollin selkäkarvat nousemaan ja sydämmen sykkimään kiivaammin. Laahustettuaan ruokakipolleen hän jäi parin hiirenmitan päähän seisomaan ja vain katsoi väsyneenä ruokakippoaan eikä edes vaivautunut syödä, väsymys ja mieltä raastavat painajaiset olivat saaneet hänet olemaan syömättä pari päivää. Kolli asteli takapihan lasioven eteen ja katsoi ulos, oli pilvistä ja pari vaivaista auringon sädettä ylettyivät koskettamaan takapihan kosteaa maata. Hetken ulos tuijotettuaan kolli naukui pariin otteeseen kunnes omistaja tuli avaamaan narisevan lasioven. Kiilu asteli hitain laahustavin askelin ulos ja hyppäsi takapihan aidalle ja istahti epämukavan märälle puu aidalle. Ja jäi tuijottelemaan aidan toiselle puolelle jospa siellä kulkisi tuttuja kissoja.

PAKKASTASSU katseli Tammikarvaa mietteissään. Hän ei vieläkään osannut ymmärtää, miten hän oli saanut tahtonsa läpi. Kipinäliekin kanssa se ei olisi ikinä onnistunut, eikä - Kurpitsatassun kertomana - Tammikarvan kanssa yleisesti. Mikä oli saanut soturin hyväksymään oppilaan ehdotuksen? Ja mikä oli tuo arvioiva katse Tammikarvan ruskean karvan peittämässä naamassa? Ihan kuin soturi vertaisi häntä johon kuhun soturin tuntemaan kissaan. Kurpitsatassuunko? Pakkastassun emoonko? Emo oli elänyt klaanissa ja oli ollut Tammikarvan pesätoveri, mutta tuskin Tammikarva muistaisi Tiastenlaulua (kollin emoa siis), sillä emon lähtemisestä oli jo monen monta kuuta. Sitä paitsi emo oli kertonut, ettei ollut kovin hyvissä väleissä Tammikarvan kanssa, kun Pakkastassu oli nähnyt emon kylmäsydämmisiä katseita Tammikarvaan suuntaan ja kolli oli tästä sitten kysellyt. Miksikö he eivät tulleet toimeen? Sitä ei Pakkastassu tiennyt vaikka olisi halunnutkin. Tai ei, ei hän sitä haluaisi tietää, sillä hän halusi vain unohtaa emon ja sen myötä myös Kuurapennun sekä molemmat kammottavat päivät kun perheenjäsenet olivat lähteet.

"Tuota..." kolli aloitti, kun Tammikarva puhui Kipinäliekille, joka ei selkeästi huomannut kysymyksen olleen suunnattu hänelle. "Olemme mielestäni harjoittelleet kuina etutassusivallus voidaan tehdä mahdollisemman nopeasti, jotta vastassa oleva soturi tai oppilas ei edes huomaisi mikä häneen oikein iski" Kolli mietti oliko hän nyt kertonut asian oikein. Hän ei oikeastaan muistanut viime harjoituskerrasta mitään, mutta ei antanut sen näkyä Tammikarvalle, Kipinäliekille tai Kurpitsatassulle. Kolli ei pitänyt valehtelemisesta, mutta vihasi myös totuuden kertomista, jos totuus ei ollut oppilaan mielestä kunnioitettava. Siispä hän ei nyt aikonut kertoa totuutta kolmelle löhellä olevalle kissalle. Toivottavasti hän osaisi kuitenkin vielä viime kerralla harjoitetut asiat, ettei näyttäisi aivan pöhkoltä.


PEIPONKUJERRUS käveli kaksijalkalan vieressä. Hänen olisi pakko päästä nopeasti klaanin reviirille ja päästävä suojaan. Naaras oli raskautensa viimeisillään, eikä hän tiennyt ollenkaan milloin pennut haluaisivat putkahtaa ilmoille. "Olkaa kilttejä, älkääkä syntykö ennen kuin pääsen klaanikissojen luokse" naaras kuiski pullottavalle mahalleen. Hän pelkäsi koko ajan, että Haiku olisi hänen takanaan, vaikka tosiasiassa tiesi, että naaraan entinen kumppani olisi monien kuunkiertojen matkan päässä Peiponkujerruksesta. Kuitenkin pelko uhkauksesta nostatti aina naaraan ruumiin kaikki karvat pörhölleen, saaden hänet näyttämään aivan pennulta. Pennuksi hän itsensä tunsikin - avuttomana ja eksyneenä menossa paikkaan, josta hänet voitaisiin karkoittaa yhtä helposti kuin lehden voisi puhaltaa pois. Peiponkujerrus vain toivoi, ettei niin kävisi. Hän todella tarvitsi suojapaikan pennuille ja itselleen. Klaaniin pääseminen olisi sen asian ratkaisu.

Naaras saapui kaksijalkalan ovelle. Hän alkoi raapia sitä, toivoen, että joku olisi sisällä. Peiponkujerrus ei enää pystynyt metsästämään itselleen ruokaa, sillä hän oli nyt hitaampi ja hänen voimansa loppuivat nopeammin, varmasti pentujen takia. Naaraan onneksi kaksijalkalassa oli kaksijalkoja, jotka huokaisivat ihastuksesta nähdessään Peiponkujeruksen ja tämän mahan. Naaras alkoi maukua ilmoittaen, että hänellä oli nälkä. Tiineenä olevan kissan onneksi kaksijalat ymmärsivät tämän ja toivat hänelle kalaa sekä maitoa ulos. Kala oli kermaista, hyvää, vaikkakaan ei yhtä hyvää kuin tuore, itse pyydystetty jokien tai järvien kala. Maito maistui hieman vanhentuneelle, mutta kelpasi Peiponkujerrukselle oikein hyvin. Naaras puski kiitoseksi kaksijalkojen jalkoja ja ryntäsi pois, jotteivat kaksijalat nappaisi häntä, sillä hän ei todellakaan halunnut synnyttää pentujaan kaksijalkalaan. Kaksijalkalasta hän ei saisi pentuja mitenkään pois, turvaan klaanin luokse.

Peiponkujerrus haistoi ilmaa. Toisen kissan haju. Naaras seurasi tuoksua aidalle, jonka päällä istui kissa. "Hei!" Pieponkujerrus naukaisi kovaan ääneen. "Tiedätkö mistä alkaisi metsässä asuvan Myrskyklaanin reviiri? Minun pitäisi päästä sinne nopeasti ja en tiedä missä suunassa se on" Naaras istahti aidan viereen odottamaan aidalla istuvan kotikisun vastausta.

KURPITSATASSU hymyili vielä hetken Pakkastassulle, mahdollisimman lempeästi, ystävällisesti ja innostuneesti, hänelle hymyileminen ei tehnyt tiukkaa. Hän hymyili joka päivä paljon, oli hymy sitten aito tai ei jatkuvasti hän näytti onnelliselta kuin vallan huoleton kissanpentu! Tammikarva aina sanoi että piti pysyä pirteänä ja onnellisena silloin kun muut eivät sitä olleet, hän kertoi että klaani tarvistisi vähemmän totisia kissoja lievittämään tiukkoja tilanteita ja sellinen soturi Kurpitsatassu halusi olla, lempeä ja ystävällinen joka mennessään toisi toisille hymyn kuonolle, mutta hän halusi olla myös vahva ja yllättävä! Tammikarva oli kertonut että Kurpitsatassun vahvuus oli itse asiassa hänen pienet solakat muotonsa, mutta Kurpitsatassu ei yhtään ymmärtänyt miten siitä voisi olla apua. Hänen tassuistaan puuttui voima, jos joku onnistuisi alistamaan hänet maata vasten olisi nirri pois! Kurpitsatassu nyrpisti kuonoaan, vain pienen hetken ajan, Tammikarva oli sanonut ettei hän voisi vastausta kertoa, Kurpitsatassun pitäisi kuulemati itse keksiä miten hoivata ja hyödyntää pienikokoisuuttaan- mutta oli turhauttavaa olla samaa mittakaavaa yhä pentutarhassa asuvien kissojen kanssa! Kurpitsatassu vilkaiis hymyillen Pakkastassuun, kunnon soturi ei kadehtinut toisia, eihän? Tammikarva oli varmasti nähnyt Pakkastassussa jotakin mita ei Kurpitsatassussa ollut, ja kenties Pakkastassu oli yllättänyt soturin? Aivan, niin sen oli oltava, naaras ei halunnut että Pakkastassu jäisi ainoaksi oppilaaksi joka yllättäisi hänen mestarinsa tänään! Tuttu innostuksen kipinä tuikki jälleen naaraan silmissä.

Tammikarva katsoi Kipinäliekkiä hetken ajan, toiveikkaan odottavaisesti, kenties hän ei ollut kysynyt kysymystään tarpeeksi kovaäänisesti? Soturi oli varmasti vielä hieman väsynyt, olihan hän ymmärrettävästi vasta herännyt. Vihreä katse lipui kohti valkeiden pilvien peittämää taivasta. Aamun tunnelma oli hiljainen, aavemainen, sakea sumu leijaili heidän käpälissään kuin ruohonjuuritasolle laskeutunut pilvenkappale. Soturi avasi suunsa kysyäkseen kysymystä uudelleen, Pakkastassun sanat keskeyttivät hänet. Tammikarvan korvat nytkähtivät ja hän kääntyi oppilasta kohden, vastaus kuullosti järkevältä ja todenmukaiselta eikä Tammikarva epäillyt Pakkastassun valehtelevan mestarinsa kuonon edessä. Tammikarva nyökkäsi reippaasti, taputti pitkällä hännällään Kurpitsatassun selkää. ''Muistatko sinä, miten etutassusivallus tehdään?'', kolli kysyi vitsaillen, silmissä veikeä pilke, mutta Kurpitsatassun korvaan kysymys ei sointunut huvittuneena laukaisuna. ''Tietysti muistan! Harjoittelimme sitä vain kolme päivää sitten, ja sinä löit minun pääni puuhun!'', naaras sihahti, pörhistäen turkkiaan, hänen mielestään Tammikarvan vitsi kuullosti loukkaukselta, eikä nurmen alta pilkottava ummehtuneen tuoksuinen ruoho kohottanut hänen mielentilaansa tippaakaan! Tammikarvan korvat heilahtivat yllättyneinä, ei Kurpitsatassu yleensä näin huonolla päällä ollut, yleensä naaras oli yhtä hymyä kaiket päivät. Hitaasti, yhtä hitaasti kuin jää suli parin lämpöästeen päivinä, Kurpitsatassun kasvoille levisi säikähtänyt ilme. ''Voi anna anteeksi! En minä tarkoittanut!'', naaras parahti silmät suurina ja heittäytyi märkään maahan, pahoittelevaan kumarrukseen. ''Hei, nouse ylös siitä!'', Tammikarva murahti nolostuneena, ''-ei se mitään, nouse ylös!''.

Soturi röhähti hieman, suoristi selkäänsä ja vilkaisi Kurpitsatassuun joka suoristi käpäliään takaisin istuma-asentoon. ''Voi- älä ole noin herkkä'', Tammikarva hörähti, taputti itkuisen oloisen naaraan päätä hännällään. Kurpitsatassu oli kuin pentu vielä miltei kolmen kuun oppilasajan jälkeen. ''Hyvä on te kaksi, haluatteko aloittaa keskenänne vai kokeiletteko liikkeitä ensin hieman mestareidenne kanssa?'', kolli naukui, yritti kuullostaa mahdollisimman lempeältä kasvojaan pyyhkivän Kurpitsatassun kanssa. Myönnetäköön, että oli hieman hiirenaivoista alkaa vääntää vitsiä nuoren naaraan taidoista, kyllähän kolli tiesi ettei Kurpitsatassu ollut hyvä voimaa tarvitsevissa sivalluksissa kuten etutassusivalluksessa- kenties hänen pitäisi yrittää naarasta tähtäämään sivallus arkaan paikkaan, kuten kainaloon tai silmän alle. ''Ei sillä niin väliä minulle'', Kurpitsatassu naukui, ääni virkeänä ja onnellisena. Tammikarva höristi korviaan ja katsoi naaraan suuntaan, hän sai miltei säikähtää sitä miten nopeasti naaras oli jälleen koonnut sädehtivän hymyn kuonolleen. Olipa eriskummallinen oppilas, Tammikarva hymyili, hupsu naaras. Toisinaan Kurpitsatassu muistutti häntä hieman vanhuudenhöperöstä klaaninvanhimmasta, toisinaan pentutarhan pikkuruisista pennuista, eikä kolli aina ymmärtänyt miten naarasta tuli kohdella. Hän ei ollut tottunut erottelemaan kissoja toisista, hän oli aina kohdellut kaikkia tasavertaisesti, mutta Kurpitsatassu oli kooltaan ja luonteeltaan hauras kuin haavanlehti- miten ihmeessä Tammikarva saisi hänestä koulittua soturin? Huolen yksinäinen tuulahdus puhalsi vasten hänen kasvojaan.


PILVITASSU loikki kauas muista kissoista, kauas, kauas aina vain kauemmas kohti aurinkokivien ja Myrskyklaanin metsän välistä rajaa. Variksenmarjojen piikikkäät oksat pistelivät sulaneen lumen alta kollin pehmeitä polkuanturoita kuin hammas raapi riistan nahkaa. Myrskyklaanin haju lehahti hänen sieraimiinsa vahvana jo kauan ennen kuin hän saapui mustikkapensaiden ruskeiden lehtien peittämälle rajalle, hän ei ymmärtänyt mitä Jokiklaani loppujen lopuksi teki aurinkokivien metsäisellä alueella. Sananjalat varpaiden alla tuntuivat vierailta, ja jokainen sammaleeseen hautautunut havunneulanen ja oksanpala hyökkäsi hänen tassunpohjiinsa kuin kettu lumihangessa piiloittelevaan hiireen! Pilvitassun mielestä tällaisessä maastossa oli inhottavaa liikkua, hän oli kasvanut Jokiklaanissa, oppinut liikkumaan sen pehmeillä ja piikittömillä soilla, tassuja hivelevän ihanalla nummella ja kaksijalkojen rakentamilla poluilla! Tästä reviiristä ei voinut olla heille mitään hyötyä, aurinkokivet olivat kuin olivatkin vain koriste-esine kaikkien muiden joukosssa, eikö niin? Alue josta oli tullut tärkeä ja haluttu vain sen vuoksi että siitä oli taisteltu, todellisuudessa kukaan ei tarvinnut pehmeäpintaisia kiviä. Ainoa ilo mitä nämä kivet koskaan toisivat Jokiklaanille, olisi pehmeä pinta hellepäivänä, Pilvitassu vihasi hellepäiviä. Hänen pitkän turkkinsa alta hän hikoili kuin oliis veteen pulahtanut, inhottavaa.

Kolli nuuhki rajoja tarkkaavaisesti, kukaan ei ollut ylittänyt rajaa hännänhuiskauksellakaan, se oli aamua lohduttava tieto. Myrskyklaani osasi pitää lupauksensa, eikä se ollut käynyt uhkailemaan heitä Punataivaan kuoleman jälkeen. Pilvitassu värähti, lempeän kollin raa'an murhan ajatteleminen nosti hänen lumenvalkean turkkinsa pystyyn kuin pumpulitöyhtön, hänen pitäisi oppia unohtamaan. Hänen ei tohtisi ajatella Punataivasta jok'ikine kerta kun hän saapui aurinkokiville, tähän päivään asti kolli oli puolustellut tekoaan. Hän oli tehnyt sen suojellakseen klaaniaan, eikö? Hän oli tehnyt oikein, vai mitä? Pilvitassu huokaisi, hänen tekonsa oli kaukana oikeasta. Kollin korvat heilahtivat pystyyn kuin jäniksellä, Myrskyklaanin haju ei ollut ainut haju jonka hän haistoi... Ulpukkatassun kirkaisu sai kaikki hänen pahimmat pelkonsa toteutumaan, mäyrän löyhkä hiipi hänen kuonoonsa salakavalasti, ja kolli ponkaisi seisomaan jalat suorina, ketterästi kuin olisi koko ajan suunitellutkin tekevänsä niin. ''Ulpukkatassu-!'', kolli kiekaisi, kierähti ympäri kuin häntäänsä jahtaava pentu. Mihin suuntaan Ulpukkatassu oli mennyt? Himpura, olisi pitänyt keskittyä! Kolli sukelsi kuusenoksan ali Myrskyklaanin reviirille, kiersi pahimmat, turkkiin tarttuvimmat pensaikot ja syöksyi Ulpukkatassua kohti kuin vedestä pulahtava sorsa.

Pakkastassu katsoi Tammikarvan ja Kurpitsatassun juttelua. Pian Kurpitsatassu nolostui käytöksestään Tammikarvaa kohtaan ja syöksyi maahan. Tammikarva näytti selkeästi vaivaantuneelta oppilaansa käytöksestä, eikä Pakkastassu voinut estää kasvoilleen leviävää hymyn poikasta. Kuinka hassu pitää olla, että noin nolostuu mestarin vastustamisesta? kolli mietti hymy suin. Naarashan käyttäytyi kuin kolmen kuun ikäinen pentu! Pieni naurahdus pääsi kollin suupielistä, mutta Pakkastassu ei katunut sitä. Mitä sitten jos häntä alkoi naurattamaan? Tammikarva ja Kurpitsatassu näyttivät aivan sisaruksilta tölviessään toisiaan ja nolostuessaan toistensa käytöksestä. Pakkastassun korvat liikkuivat merkiten, että häntä nauratti. Millaisenakohan Kurpitsatassu näki Kipinäliekin ja Pakkastassun soturikoulutus'suhteen' ? Kolli vilkaisi vaistomaisesti mestariinsa Kipinäliekkiin, joka ei ollut vieläkään sanonut mitään. Pakkastassu ei kylläkään ollut kateellinen Kurpitsatassun ja tämän mestarin väliselle yhteydelle, mutta haluaisi edes jonkinlaisen yhteyden omaan mestariinsa. Oli vaikeaa yrittää tulkita oman mestarinsa reaktioita, kun ei oikein tuntenut häntä ollenkaan.

"Anteeksi, jos keskeytän leikkinne" Pakkastassu sanoi pilke silmissään,- "Mutta olisi mukavaa päästä harjoittelemaan sitä etutassusivallusta ennen kuunhuipun hetkeä!"

ULPUKKATASSU paljasti hampaansa mäyrälle ja nosti karkeat niskakarvansa pystyyn. Naaras harkitsi pakoon lähtemistä, mutta hän ei ollut varma, minne mäyrä kannattaisi johdattaa, ettei se haittaisi jokilaanin elämää. Suuri eläin oli luultavasti vastaikään herännyt talviunestaan. Oppilas ei ollut varma miten talviunesta herännyt mäyrä käyttäytyi, jokklaanin reviirillä harvemmin oli mäyriä. Vain ahmat ja hirvet viihtyivät soisilla alueilla ja nekin huonosti. "Pilvitassu!" Ulpukkatassu huudahti helpottuneena, edes joku oli täällä hänen kanssaan! Mustavalkean pedon hengitys haisi mädälle ja sen silmät kiiluivat, vaikka päivä oli kirkas. Oppilaan suusta karkasi ilmoille sähinää. Mäyrä puolestaan örisi ja puhkui, mutta ääni oli niin matalaa että sitä tuskin kuuli. Se sai Ulpukkatassun korvissa kohisemaan ja sydämen hakkaamaan. Yhtäkkiä peto hyökkäsi kuusen oksien suojasta nopeasti, tanner tömisten, kohti jokiklaanilaista naarasta, joka potkaksi rutakosta vauhtia väistääkseen mäyrän voimakkaat käpälät. "Säiejuova!" Ulpukkatassu rääkäisi. Oliko soturitar liian kaukana kuullakseen? Mäyrä jarrutti vaihtoi suuntaa ja rynnisti sitten päin pitkäturkkista Pilvitassua. Peto oli jähmeä käännöksissä, mutta nopea kuin haukka, kun eläin pääsi kunnolla liikkeelle. "Pilvitassu!" Ulpukkatassu iski kyntensä maahan pysähtyäkseen ja ponkaisi uudestaan matkaan, kohti mäyrää ja Pilvitassua.

KÄENKELLO hautasi kuusen juureen juuri nappaamansa punatulkun. Kun pakkaset olivat hellittäneet, metsän riistakin oli taas liikkeellä, helposti napattavissa. Ja klaani toden totta tarvitsi ruokaa. Pentutarhassa oli täyttä ja ennekuin pennuista tulisi oppilaita, nuoret kissat tuli ruokkia. Käenkello oli suunnannut kohti kaksijalkalaa vanhaa puusilppumoa. Siitä oli tehty osa myrskyklaanin reviiriä - nyt kun aurinkokivet kuuluivat jokiklaanin reviiriin. Matkalla saalista oli tullut jo ennätyksellisen hyvin verttattuna viime kuuhun, jolloin kylmä oli tunkeutunut kaikkialle jättäen klaaneille hädin tuskin riistaa henkien pitimiksi. Kollin nenään kuitenkin lehahti vieraan kissan haju. Haju oli kuin pentutarhassa, maito ja pehmeys tuoksuivat ilmassa, mutta tässä hajussa oli myös metsän karskiutta. Käenkello kyyristyi matalaksi ja lähti hiipimään kohti hajua. Pian hänen näköpiirinsä ilmestyi naaraskissa, vatsa pullollaan kuin kunngattarella. Oliko kotikisu eksynyt hiekkapolun väärälle puolelle? Kolli mietti, mutta hylkäsi ajatuksen sitten. Tämä naaras ei haissut kaksijaloilta. Myrskyklaanilainen höristi korviaan. Vieras naaras oli tiineenä, viimeisillä päivillään ehkäpä, Käenkello pohti. Mutta kissa oli kuitenkin myrskyklaanin reviirillä. Niinpä soturi nousi piilostaan, juoksi naaraan luokse niskavillat pörhössä ja sähisi: "Mitä teet myrskyklaanin reviirillä?"

PEIPONKUJERRUS säpsähti kun kuuli toisen kissan äänen takanansa. Kuka se oikein oli? Peiponkujerrus nuuhkaisi ilmaa. Haju ei tuoksunut kotikisulta, vaan tuoreelta riistalta ja metsän ummehtuneelta ilmalta. Naaras käänsi hitaasti päänsä ja säikähti. Tuo kissa puhui hänellä ja.... kysyi, että mitä naaras teki Myrskyklaanin reviirillä. Hän oli perillä! Hän oli saapunut päämääräänsä - ainakin melkein! Peiponkujerruksen teki mieli kehrätä onnesta, mutta päätti olla tekemättä niin, koska hänen mielestään soturi - olihan kissa soturi? viimeisillään oleva naaras mietti - näytti vihaiselta ja uhkaavalta.
"En tunkeile tahallani! Pyydän sinua viemään minut leiriinne!" naaras aneli kollilta, -"Minun on pakko päästä puhumaan päälliköllenne! Nyt heti!" Juuri silloin vatsassa vihlaisi. Naaras päästi hätääntyneen huudon. Eivät kai pennut nyt tähän tulisi? Peiponkujerruksen häntä alkoi heilahdella peloissaan. Ei, ei! Rakkaat pennut älkää vielä syntykö! naaras aneli mielessään vatsassa olevilta pennuiltaan. Tai pennulta, ei kissa tiennyt kuinka montaa pentua hän kantoi pyöreässä mahassaan. Kuitenkin naaras toivoi siellä olevan enemmän kuin yksi, mieluusti kolme tai neljä. Naaras pitäisi rakkauden jakamisesta kolmelle tai useammalle pennulle, koska yhdelle sitä olisi niin vaikea antaa kohtuuden rajoissa.

Peiponkujerruksen onneksi vihlaisu oli ainokainen, eikä synnytys alkaisi - vielä, mutta minä hetkenä kuitenkin. Naaras oli nyt totaalisessa paniikissa. Hänen korvansa kääntelehtivät suuntaan ja toiseen, häntä heilui puolelta toiselle.
"Ole kiltti!" Peiponkujerrus pyysi soturilta. Hän mietti kuumeisesti "Minä... Minulla ei ole paikkaa minne mennä ja olen kuullut Myrskyklaan...." Peiponkujerrus ei jatkanut pidempään. Hän oli aivan hengästynyt paniikistaan. Mitä hän tekisi jos tuo kissa ei suostuisi? Kuolisiko hän synnytykseen? Kermanruskean kollin oli pakko suostua - näkihän tuo, että Peiponkujerruksen synnytys voisi alkaa hetkellä millä tahansa ja hän tarvitsi apua!

KÄENKELLO taisi pelästyä naaraan huutoa yhtä paljon kun naaras itsekin. Jep, viimeisillään on, kolli ajatteli naama kurtussa. Vieras kissa meni paniikkiin. Naaraan silmät vilkuilivat ympärilleen epätoivoisesti ja pullottava vatsa liikahteli samalla kun kissa heilui eestaas. Ei ollut klaanikissojen tapaista mennä shokkiin, mutta eipä Käenkello ollut ennen synnyttävää emoa nähnyt. "Öh-" soturi änkytti. "Tuota". Kukaan klaanikissa ei saisi kyseenalaistaa pentuja. Jos kuningatar synnyttäisi nyt, hänen pitäisi joka tapauksessa viedä naaras klaaniin pentuineen päivineen. Jokainen lähemmäs astuttu askel kohti leiriä lisäsi pentujen ja emon selviämisprosenttia. Kenties he selviytyisivät leiriin asti, jolloin pennut syntyisivät klaanikissoiksi. Käenkellon teki vain mieli lähteä pois kuningattaren luota ja pitää klaani kylläisenä, mutta samalla hän rikkoisi omia arvojaan ja soturilakia vastaan. Niinpä Käenkello haukkasi ilmaa ja naukui: "Tule, minä vien sinut murskyklaaniin".

Soturi kääntyi, odotti naaraan tuloa rinnalleen. Vieraan kissan hätäännys häiritsi kollia. Miksi tähtiklaani oli lähettänyt tälläisen taakan kollin harteille? "Rahoitu! Sinun täytyy rauhoittua", Käenkellon moukui hammasta purren. Sitten hän keksi: "Mikä on nimesi?" Kollin täytyisi saada naaraan ajatukset tavallisiin asioihin, ettei kissa laskisi alleen, ryntäsi metsään tai jäisi jonnekin kivenkoloon synnyttämään supistusten kangistamana. "Sinun täytyy jaksaa. Mutta luota minuun, vien sinut klaaniin. Rauhassa, hengitä nyt". Murskyklaanilla oli tarpeeksi ongelmia jo omasta takaa - tarpeeksi pentuja. Kotkatähti ei pitäisi tästä yllätyksestä, mutta Käenkello ei voinut kyseenalaistaa soturilakia.

PEIPONKUJERRUS yritti rauhoitella itseään, mutta tuleva synnytys pelotti häntä. Nämä olivat naaraan ensimmäiset pennut, eikä hän itse ollut ikinä nähnyt kenenkään synnyttävän, joten kissa ei tiennyt yhtään miten koko homma tapahtuisi. Ja se jännitti naarasta, sai hänet paniikkiin. Peiponkujerrus tarkensi kuuloaan. Sanoiko kolli vievänsä hänet Myrksyklaanin leiriin? Vaikka ei saisi - tai niin Peiponkujerrus oli kuullut isältään;
"... Kissat eivät saa tuoda ulkopuolisia leiriin, sillä se rikkoo omalla tavallaan soturilakia" Mutta silti tämä kolli aikoi auttaa Peiponkujerrusta? Naaras oli ihastuksesta hämillään - kolli teki naaraaseen vaikutuksen uhmatessaan periaatteessa soturilakia. Tai niin naaras uskoi soturin tehneen.

Peiponkujerrus käveli varovaisin askelin kollin rinnalle, kuin peläten, että pennut syntyisivät heti kun hän kävelisi normaalisti. Kolli kysyi hänen nimeään. Peiponkujerrus empi hetken, kannattiko hänen kertoa nimensä, sillä se oli kuitenkin kuin klaaninimi ja kolli saattaisi luulla häntä joksikuksi muun klaanin jäseneksi, vaikkei Peiponkujerrus luultavasti haissutkaan keneltäkään klaanikissalta. Harkinnan jälkeen, naaras päätti kuitenkin kertoa Myrskyklaanin soturille nimensä.
"Nimeni on Peiponkujerrus" naaras sanoi ja hengitti rauhallisesti kollin kehoituksesta, -"Mikä sinun nimesi on?" Mitäköhän kollin mielessä liikkui koskien naarasta? Peiponkujerrus pohti.

KÄENKELLON silmät kapenivat viiruiksi. Peiponkujerrus? Auttoiko hän klaanikissaa. Kolli nuuhkaisi vaivihkaa ilmaa. Ei, naaras ei ollut ainakaan jokiklaanilainen, eikä ilmassa leijunut myöskään varjoklaanin pistävä tuoksu. Tuuliklaanilaisten jänisveri ei ollut huuhdellut tuon naaraan suuta. Mutta entäs taivasklaani? Taivasklaanin tuoksu oli uusi, eikä siitä ollut syntynyt selvästi erotettavaa tuoksua metaäkissojen keskuuteen. Katsos kun myrskyklaanilla ja taivasklaanilla ei ollut yhteistä rajalinjaa. "Eh...Oletko sinä taivasklaanilainen?" Soturi hidasti vauhtia kysymykselleen. Jos Peiponkujerrus olisi taivasklaanilainen Käenkello olisi valmis ajamaan naaraan takaisin omalle reviirilleen. Mokoma tunkeilija voisi ihan hyvin mennä synnyttämään pentunsa omaan klaaniinsa. Mutta miksi kuningatar olisi lähtenyt klaanistaan ja lähtenyt harhailemaan metsään? Käenkello siristeli silmiään Peiponkujerrukselle.

PEIPONKUJERRUS meni hämilleen. Hän klaanikissa? Taivasklaanilainen? Naaras ei ollut muistanutkaan, että metssä asusti viisi klaania.
"Ei! En ole kotoisin Taivasklaanista!" naaras parkaisi lähes hädissään, sillä hänen mieleensä putkahti ajatus, ettei kolli enää suostuisi auttamaan häntä. "Isäni oli kissa, joka karkoitettiin Myrskyklaanista ja hän kasvatti minut soturilain mukaisesti ja nimesi minut Peiponkujerrukseksi" naaras naukui niin hiljaa kuin osasi. Isän muisteleminen teki kipeää naaraalle. Muistot putkahtelivat pakosti hänen mieleensä:
"Ei, ei! Kujerrus ei noin! Et voi mitenkään saalistaa hiiriä, jos annat takapuolesi laahata maata!" isä oli sanonut hänelle monet kerrat, kun hän ei ollut oppinut pitämään takapuoltaan lähellä maata, muttei laahaamassa sitä. Vaikkakin Peiponkujerruksen isä oli ollut tiukka, hän oli kuitenkin myös ollut läheinen ja rakastava isä, mitä kuulemma harvat klaanikollit olivat pennuilleen. Siitä syystä hän oli toivonut, että olisi voinut jäädä Haikun luo, sillä hän halusi, että hänen pennuillaan olisi läheinen isä. Nyt siihen ei kuitenkaan ollut mahdollisuutta, sillä Peiponkujerrus oli kaukana Haikusta ja kulkukissa'laumastaan', eikä naaras enää ikinä haluaisi nähdä heitä. Ja toivottavasti ei näkisikään, sillä Peiponkujerrus toivoi sydämmensä pohjasta, että Haikun antama lupaus tulla tappamaan hänet ja viemään pennut ei toteutuisi ikinä hänen tai pentujen eläessä.

Pöllökynsitassutteli mudan ja lumen peittämän laitumen poikki ja istahti haistelemaan ilmaa laitumen reunalle. Viileä tuuli tarttui häne pehmeään turkkiinsa joka sai pöllökynnen vaihtamaan paikkaa läheisen puun suojaan jonne tuuli ei päässyt kuin pieninä puuskina. Kissa oli matkannut jo kauan ja päätti lepuuttaa jalkojaan ja asettui kyljelleen nojautuneena puuta vasten.