Lehtikadon pakkaspurema 1#

SIELUJENLAULU oli lähtenyt täydentämään yrttivarastoaan - erityisesti naaras tarvitsi saarnipuun versoja. Niimpä naaras oli päättänyt suunnata hevoslaitumelle, sillä hänen musitaakseen kyseisiä versoja siellä kasvoi. Parantajatar nautti alkavan hiirenkorvan auringon suomasta lämmöstä. Naaras rakasti tälläistä säätä - maa oli vielä märkä, mutta silti oli lämmintä. Mikä olisi parempaakaan tekemistä kuin lähteä keräämään yrttejä varastoon?

Naaras asteli hevoslaitumen reunalle. Hän alkoi etsimään saarnipuuta toivoen, että versoja oli ehtinyt jo putkahtaa maan pinnan yläpuolelle. Pian naaras huomasi yhden saarnipuun ... ja sen juurella köllöttävän kissan! Mitä tuo kissa teki oikein Taivasklaanin reviirillä? Parantaja kimpaantui ja lähti kävelemään kissan luokse. "Mitä ihmettä sinä luulet tekeväsi Taivasklaanin reviirillä? Hus, tämä ei ole mikään yleinen köllöttelypaikka!" naaras naukui vihaisesti.

Pöllökynsi kuuli vihaisen äänen tulevan häntä kohti. Hän hyppäsi pystyyn ja näki tuntemattoman naaraan joka asteli närkästyneenä häntä kohti. Naaras oli pienikokoinen kirjavan värinen kissa jolla oli tuima ilme naamallaan. "ööh...yleinen? eikö metsä ole vapaata maata?" kysyi Pöllökynsi iheissään ja katsoi tuntematonta kissaa suoraan silmiin hämmästynyt ilme kasvoillaan

KURPITSATASSU antoi korviensa heilahtaa hupsun oloisesti, kuin ympäristöään kuuntelevalla jäniksellä. Pakkastassun ääni lipui hänen kuuloonsa pehmeänä kuin tuulen synnyttämät aallonvireet järven tyynellä pinnalla. Hän ei erityisemmin ollut kiinnittänyt huomiota Kipinäliekkiin ja Pakkastassuun, mutta nyt hän ei voinut muuta kuin huomata ettei kaksikko tuntunut olevan yhtä läheinen toistensa kanssa kuin naaras oli Tammikarvan. Kurpitsatassu hymyili lämpimästi, Kipinäliekki oli varmasti vain hieman väsynyt herättyään ja virkistyisi jos saisi hieman venytellä tassujaan ja herättää kehoaan yöunilta kaikessa rauhassa. Kurpitsatassu nautti nukkumisesta, mutta vielä enemmän hän nautti Tammikarvan miellyttämisestä ja siksi oli joka aamu aikaisin hereillä kuin herätysviserrystä uikuttava kuukkeli koivupuun oksalla. Oppilaan häntä heilahti kuin tuuli olisi sitä mukanaan keinuttanut, oli huvittavaa kuulla Pakkastassun nauravan, Kurpitsatassu ei muistanut kuuleensa tuota mukavaa ääntä turhan usein jos sitten koskaan. Pakkastassu vaikutti aina hyppivän hieman omissa ajatuksissaan, kenties jopa hieman kylmäpäisesti. ''Okei, olen valmis'', naaras naukui, nuolaisi hermostuneena rintaansa. Häntä turhautti yhä että he joutuivat harjoittelemaan etutassusivallusta, vaikka hän tiesi iskun tulevan yhtä hyvin kuin tiesi auringon laskeva, aina se yllätti hänet yhtä suuresti eikä hän ehtinyt torjumaan iskua. Kurpitsatassu nyrpisti kuonoonsa, hän keskittyi liikaa suunittelemaan omaa iskuaan, hän unohi täysin keskittyä siihen milloin vastustaja näytti iskevän.

Tammikarva nyökkäsi reippaana, tutki oppilaita arvioivalla, aina tuiman oloisella pisteliäällä katseellaan. Harvoin kolli oli vihainen, mutta aina kissat tuntuivat säpsähtävän kun hänen vihreä tuijotuksensa osui oman turkin kohdalle. Ei hän mitään pahaa tuijotuksella tarkoittanut, useimmiten se merkitsi että hän oli kiinnostunut siitä mitä tapahtui, siitä mitä kissat ajattelivat ja miten he tunsivat, hän yritti vain kovin paljon tulkita muiden kissojen liikkeitä. Kurpitsatassun korva nytkähti, naarasta hermostutti. Tammikarva huo'ahti, kenties tämä oli hiukan raju liike Kurpitsatassulle, mutta oikeassa taistelussa vastustaja ei piilottaisi kynsiään. Naaralle sattuisi kalpaten, ellei hän oppisi torjumaan näin yleistä taisteluliikettä, saatika tekemään sitä. ''Hyvä on, aloitetaan'', kolli naukui terhakasti, vahvalla äänensävyllä ja nousi turkki auringonsyleilyssä väreillen seisomaan. ''Kurpitsatassu, mene sinä kohti puuaitaa ja Pakkastassu, mene sitä kohti kuusenrunkoa'', Tammikarva naukui, selosti ohjeita hyvin selkeällä äänensävyllä. Kurpitsatassu tassutti kohti vanhaa puuaidan pätkää, joka oli yksi Taivasklaanin ja Jokiklaanin toisistaan erottavista maamerkeistä. He olivat nyt jo niin lähellä rajaa, että Taivasklaanin yhä uusi tuoksu tuntui hassulta nenässä. Toisin kuin monet muut klaanit, he tuoksuivat enemmän viehättävältä kuin vastenmielisiltä. Kurpitsatassun korva nytkähti, kun naaras seisahtui aidan eteen. Turkki pörhistyi kuin tahtomatta ja jännitys kutitti polkuanturoita, hän ei saisi möhliä Tammikarvan edessä enää toista kertaa!

Tammikarva katsoi nuoria oppilaita vuorotellen, ja nyökkäsi hyväksyvästi olettaen molempien ottaneen oman paikkansa. ''Olette molemmat jo yli kuuden kuun ja tiedän että osaatte taisteluharjoituksen säännöt-'', kolli naukui lempeästi, vilkaisi Pakkastassua, ''-mutta kertaus ei ole kenellekään koskaan pahitteeksi''. Soturi yskäisi hieman saadakseen äänensä kuuluviin, hän ei halunnut joutua toistamaan ohjeita, vaikka olikin vahvemmin kuin kallio varma siitä ettei kaksikolta ollut jäänyt sääntöjen opetteleminen paitsi. ''Taisteluharjoituksessa kynnet pidetään varpaissa kaikissa tilanteissa, eikä hampaiden suuri voimankäyttö ole sallitua kuin niihin tarkoitetuissa liikkeissä'', soturi naukui tiukasti, silmäili myös Kurpitsatassua vuorollaan, ''-taisteluharjoitus loppuu toinen on suorittanut liikkeen onnistuneesti, harjoitus toistetaan jos kumpikaan ei onnistu suorittamaan liikettä ja taisteluharjoitus harhautuu toiselle polulle''. Kolli räpäytti silmiään ja silmäili oppilaita tarkkaavaisesti, kummankaan kurkusta ei tuntunut tulevan vastalauseita. Kurpitsatassu vaihtoi painoaan tassulta toiselle, antoi luppakorviensa nytkähtää hermostuneina. ''Kurpitsatassu, muista mitä sanoin viime kerralla!'', Tammikarva huikkasi, huitaisi loskamattoa hännällään, ''-aloittakaa!''.

SIELUJENLAULU pörhisti turkkiaan vihoissaan. 'Eikö metsä ole vapaata maata?' tuo typerä naaras oli kysynyt. "Tyhmäkö sinä olet?" naaras sähähti, -"Jopa hölmöt kotikisut tietävät, että tämän metsän alueet jakavat viisi klaania, joten ei, tämä ei ole mitään 'yleistä maata' niin kuin sinä kuvittelet!" Kissa ei näyttänyt kotikisulta, eikä siltä haissut. "Mistä sinä oikein olet" naaras kysyi, -"Ja mikä on nimesi?" Parantaja ajatteli näyttävänsä aivan vasta heränneeltä pennulta, kun hänen turkkinsa oli pörhistynyt, mutta hän ei saanut sitä laskeutumaan - niin paljon tuon kissan typerä ajattelutapa naarasta ärsytti. Kuinka tyhmä naaras voisi oikein olla?

PAKKASTASSU kuunteli Tammikarvan ohjeet ja kertauksen harjoitusten 'säännöistä'. Kuinka tyhmänä kolli oikein Pakkastassua piti? Kyllä hän nyt tietenkin muisti, että kynsien käyttö oli kielletty ja hampaidenkin käyttämistö tuli välttää - ei hän mikään uusi oppilas ollut! Soturin käytös sai Pakkastassun ärsyyntymään ja hän käveli kuono kohti taivasta Tammikarvan ohitse. Kolli meni soturin antamalle paikalle ja suuntasi katseensa Kurpitsatassuun. Veri alkoi kohista oppilaan korvissa ja hän tunsi maan kylmyyden hyvin tarkasti. Hänen turkkinsa pörhistyi ja kynnet painautuivat maahan. Kolli säpsähti. Ei, nyt ei kynsiä saisi käyttää - juuri niin kuin Tammikarva oli heille kerrannut. Hmph, kolli ei pitänyt harjoitusten säännöistä ollenkaan - nehän lähes opettivat, että taisteluissakaan ei kynsiä saisi käyttää! Miten he, oppilaat siis, ikinä oppisivat taistelemaan armotta vihollisklaaneja vastaan, jos he eivät ikinä pääsisi käyttämään kynsiään. Toki Pakkastassu ymmärsi, että olisi kammottavaa satuttaa omaa pesätoveriaan, mutta hei, tuskin he onnistuisivat satuttamaan toisiaan - hehän olivat vasta oppilaita! Tyhmiä, huonoja oppilaita!

Tälläinen ajattelu sai Pakkastassun kiihtymään ja niinpä hän päätti hyökätä. Hän lähti juoksemaan lyhyttä välimatkaa (?) kiinni, kohti Kurpitsatassua. Kun hän oli naaraan kohdalla hän nosti käpälänsä ilmaan. Kolli huitaisi. Pakkastassu luuli huitaisseensa ilman kynsiä, mutta voi ei! Kolli oli paljastanut vasemman tassunsa kynnet juuri ennen kuin se osui Kurpitsatassuun. Miksei hän ollut paljastanut oikean käpälän kynsiä, sillä se oli mennyt ohi Kurpitsatassusta.
"Kurpitsatassu! En kai satuttanut sinua?" kolli parahti hätäännyksissään ja veti itsensä kippuraan. Miksi, voi miksi hän aina mokasi harjoitustaistelut toista oppilasta vastaan?

PILVITASSU antoi valkean, harmaaläiskikkään turkkinsa nousta pystyyn kuin säikähtäneellä piikkisialla. Hänen karvojensa välissä hapsottavat, sotkuiset sammalpallot ja sananjalanroskat irtoilivat kuin sateen kastelemana kun kuolleet kovunoksat raapivat hänen nahkaansa. Kolli oli ollut oppilaana jo kaksikymmentä pitkää kuuta, kauemmin kuin kukaan muu oppilaidenpesän oppilaista monesta erinäisestä syystä- mutta koskaan tänä aikana hänen kuononsa ei ollut tullut vastakkain täysikasvuisen mäyrän kanssa! Ollapa niin että viime hiirenkorvanaikaan hän oli partion kanssa tavannut nuoren yksilön, sen he olivat helposti ajaneet pois kun eihän sillä tästä metsästä kokemusta ollut. Olisikohan elukka ollut pari vuodenaikaa nähnyt, ja vaikka silläkin suuret ja leveät kynnet koristivat kämmeniä kukaan ei ollut loukkaantunut kahakassa- tämä mäyrä joka tuijotti häntä ahneilla ja tummilla, syvillä ja pohjattomilla mustilla nappisilmillään oli jo toinen tarina! Mäyrä heilautti suurta käpäläänsä kollia kohti, auringonvalo leikki sen kynsien läpi paistavilla varjoilla kuin se olisi nauttinut hengenvaarallisesta tilanteesta. Pilvitassu syöksyi sen käpälän ali viime hetkellä, ja ilmaa kouraisten sen tassu pamahti vasten kosteaa koivunrunkoa. Pitkät kynnenjäljet riipivät valkeaa kaarnaa, ja väristys kulki pitkin kollin selkärankaa. Jos nuo kynnet olisivat osuneet häneen, saattaisi hänen valkea turkkinsa olla koristettu laskemattomilla veriroiskeilla!

''Ulpukkatassu, älä-!'', kolli sihahti kun naaraan karkea turkki pyyhälsi hänen keltaisen katseensa ohitse, mikä hiirenaivo! Syöksyä nyt silmin sokein vasten noin iljettävän otuksen turkkia! Pilvitassun silmät kapenivat ohkeiksi kuin rannan kaislikko, ja hänen vaaleanpunajuuriset kyntensä painautuivat sammalia vasten. Mustavalkoinen elukka ei tuntunut olevan turhan onnellinen Ulpukkatassun hyökkäyksesta, sen hampaiden välissä kiiltävä kuola loisti kuin vuoristosairauden saanut kettu, ja se nousi suurille takajaloilleen etukäpäliään huitoen. Missä Ihalempi ja Säiejuova olivat? Oliko naaraskaksikko liian keskittynyt juoruilemaan kuullakseen Ulpukkatassun avunhuutoja? Pilvutassua kauhistutti, mutta ajatus mäyrän kynsistä raapimassa nuoren naaraan turkkia sytytti hänen turkkiinsa halun taistella, ja kuin liekit kuivassa nurmikossa käskyt kantautuivat kohti hänen korviaan, kapenevaa katsettaan ja loikkaa valmisteleviin käpäliinsä. Loskalumen pinnalle kasautunut kostea kerros roiskahti kuin aallonharja, kun hurjalla voimalla Pilvitassu syöksyi Ulpukkatassun avuksi kohti eläimen mustin ja valkein värein maalattua turkkia. Hänen teroitetut, kaarevat kynteänsä upposivat sen kylkeen, mutta eivät lävistäneetkään nahkaa yhtä helposti kuin pikkuruisen hiiren. Turkki oli paksua, ja nahkakerros sen alla tuntui olevan kaukana herkästä lihasta. Hurjasti muristen Pilvitassu upotti hampaansa mäyrän poskeen, lukitsi leukansa vasten ohutta ihokerrosta ja veri syöksyi hänen suuhunsa karvaana ja rautaisena.

Tämän eläimen maku oli kaukana herkullisesta saaliseläimestä, se ei muistuttanut maultaan makeaa kuin hiirenveri, eikä suolaisemmalta maistuvaa kuin linnunveri. Aromi oli lähempänä oksennusta hivelevää makua, ja toinen hänen mieleensä tahtomattakin kissan veren. Kauhukuva pimeässä metsässä käydyistä raaoista harjoituksista välähti hänen mielessään ankeana musitona, mäyrän poskesta repeytyvän lihan inhottava tunne sai Pilvitassun säpsähtämään takaisin tilanteeseen joka vaatisi hänen ankarimman keskittymisensä. Kolli yritti vilkuilla mihin Ulpukkatassu oli iskenyt, hän yritti nähdä olisiko naaras löytänyt heikon paikan, paikan joka aiheuttaisi enemmän vahinkoa mäyrälle. Pilvitassu upotti takajalkojensa kynnet kivun ulvaisua pidätellen vasten Mäyrän takajalkaa, kun sen etutassu raapi hänen alaselkäänsä yrittäen karistaa kasvoihinsa hyökännyttä kissaa. Pilvitassu riisti sen mustavalkeaa turkkia takajaloillaan, yrittäen pitää otteensa, mutta poskesta kuului rits, ja siitä kuului räts. Veri roiskahti Pilvitassun kasvoille tummana ja paksuna, kun leveä lihanriekale repeytyi irti ja mustat kynnet heittivät oppilaan hurjasti ulvoen maata kohti. Kipu poltteli Pilvitassun selkää kuin auringonliekit, ja kolli sylkäisi kakoen mäyränlihaa suustaan. Karvas maku raapi kitalakea, tuskastutti hänen makunystyröitään ja sai oksennuksen kiipeämään kurkussa. Pilvitassu ravisti tunteen pois kielensä päältä, ja valmistautui seuraavaan hyökkäykseen.

KURPITSATASSU höristi korviaan Tammikarvan antamalle neuvolle, soturi kehotti häntä muistamaan mitä oli sanonut hänelle viime harjotuskerralla. Hermostuneisuus  levisi hyökyaallon lailla pitkin punaista turkkia, miten kolli voisi olettaa hänen muistavan jok'ikisen hänen antamansa neuvon, kun puolet niistä oli lauottu vitsikäs pilke silmäkulmassa? Tammikarvan aina jatkuva vitsailu sai hänet hämmentymään niin kovasti, mistä hän muistaisi olisiko neuvo lausuttu todellisuuden äänellä vai vitsien kujerruksella? ''Tammikarva, mikä se neuvo oli?'', Kurpitsatassu virnisti nolostuneena, yritti vilkuilla soturia kosti epätoivoisesti silmiään räpäyttäen. Tammikarva pyöräytti hörähtäen silmiään, kysymys oli selkeästi kantautunut kollin korviin, mutta vastauksen sanat tuntuivat jääneen kurkkuun kiinni. Eikö soturilla ollut aikomustakaan vastata hänen kysymyksiinsä? Oi voi, nytkö he jo aloittivat? Ei Kurpitsatassusta tuntunut yhtään valmiilta! Viime kerralla hän oli möhlinyt hyökkäykset kerta toisensa jälkeen, katkaissut kyntensä, taittanut tassunsa, liukastunut lumiseen maahan ja saanut itselleen auringonlaskun kuumeen! Mitä hän tekisi jos tämä kerta menisi päin hirven perää? Tammikarva varmasti olisi todella pettynyt, hän oli aina niin pettynyt! Kurpitsatassu tiesi kollin vaativan häneltä paljoa, mutta se oli mestareiden tehtävä. Vaatia heiltä tiettyjä asioita, tehdä varmaksi että jokainen tärkeä asia jäisi päähän selkeänä kuin pilvetön taivas!

Kurpitsatassu värähti hermostuneena, kun Pakkastassu tassutti Tammikarvan neuvomalle paikalle. Voi itku! Naaras oli kuullut Kipinäliekiltä kehun Pakkastassun taidoista, kolli tuntui nappaavan jokaisen taisteluharjoituksen kiinni kuin maassa kipittävän leppäkertun! ''Tammikarva, en usko että olen vielä-'', naaras aloitti epätoivoisesti, ja juuri sillä hetkellä kun Pakkastassun takatassut irtosivat maasta iskua kohti hänen oranssi katseensa kääntyi katsomaan Tammikarvaa. Tammikarvan turkki nousi pörröiseksi kuin kimalaisella, eikä Kurpitsatassulla jäänyt turhan paljon aikaa pohtia miksi näin tapahtui. Kynnet raapivat terävinä pitkin naaraan silmäkulmaa, ja leukaluun kohdalla Kurpitsatassu tunsi terävien päiden erkaantuvan turkistaan. Säikähtäneenä ja hurjasti ulvaisten naaras kierähti taaksepäin kuin häntäänsä kompastunut pennunpoikanen, märkä lumi painautui selkää vasten ja toinen kuperkeikka seurasi kierähdystä. Kurpitsatassu räpäytti silmiään, paksu veri tunkeutui norona hänen oikeanpuoleisen silmänsä näkökenttään ja oppilas painoi tassunsa sitä vasten. ''Ouh...'', naaras jupisi hiljaa, raotti silmiään nähdäkseen käpäläänsä. Poluanturoiden pehmeä vaaleanpuna oli värjäynyt imelän viininpunaiseksi haavasta valuvassa veressä. Kurpitsatassu nosti katseensa Pakkastassua kohden, ja veti kasvoilleen leveän virneen. ''Ei...ei se mitään, minun olisi pitänyt keskittyä'', naaras naurahti heikosti, ja piti lempeän hymyn kuonollaan.

''Kurpitsatassu, sattuiko?'', Tammikarva uikahti kovemmalla äänellä kuin iskun saanut Kurpitsatassu. Soturi riensi Pakkastassua mulkaisten oppilastaan kohden, vihreät silmät huolesta selällään. ''Ei hätää Tammikarva, se on vain naarmu'', Kurpitsatassu hymyili, pyyhki käpäläänsä likaiseen lumihankeen. ''Annas kun minä katson'', kolli jupisi ja heitti tassunsa vasten naaraan kasvoja, käännellen ja väännellen tuon poskia varpaillaan. Soturi nyrpisti kuonoaan ja nuolaisi Kurpitsatassun otsaan tullutta haavaa. ''Au, au, älä tee noin!'', Kurpitsatassu ulvaisi, ''-naarmu se vain on, annathan jo olla!''. Tammikarvan korvat heilahtivat, ''Ei tuo mikään naarmu ole, arpi siitä jää'', soturi murisi turhautuneena, ja juuri sillä harvinaisen huonolla hetkellä Kurpitsatassu oli kääntänyt päätään iskeviä kynsiä kohti! Soturin sisällä kiehui, kyllä hän tiesi ettei kukaan varmasti tahallaan olisi toisaalle vilkuvaa oppilasta kynsillään raapinut, mutta Tammikarva ei voinut estää vihaista murinaa kantautumasta kuuluvana kurkkuunsa. ''Minä sanoin että kaikki hyvin, en minä yhteen arpeen kuole!'', Kurpitsatassu sihahti, nolostuneena ja ärsyyntyneenä Tammikarvan ylisuojelevasta huolenpidosta. ''Tuosta jää kyllä ainakin kaksi viiltoa'', mestari murisi, lipaisi haavaa toisen kerran. ''Äh, jätä se!'', Kurpitsatassu sähähti tuskissaan, työnsi kollin kuonoa kauemmaksi tassullaan, ''-ei ole iso juttu, ei minuun edes sattunut''.

Pöllökynsi katsoi naarasta kummastuneena, hänen silmiään sivalsi pieni pelontunnse joka sai hänet turhautumaan. Mutta turhautuneisuus ja pelko olivat pian tiessään kun monet kysymykset ja epäilykset heräsivät hänen sisällään 'viisi klaania, mitä tuo katti sekoilee? Vai puhuiko hän totta'. Vieraan naaraan kysymykset saivat Pöllökynnen kuitenkin heräämään ajatuksistaan jotka pyörivät hänen ympärillään "M-minä olen Pöllö ja tulen mereltäpäin" Pöllökunsi suuntasi hetkeksi katseensa toiselle puolelle laidunta mutta käänsi nopeasti katseensa takaisin kissaan. Hän astui askeleen eteenpäin ja suoristi selkänsä ja katsoi naarasta kunnioittavasti "Mikä sinun nimesi on ja mitä nämä klaanit ovat?"

SIELUJENLAULU antoi vihdoin karvojensa laskeutua, kun hän kuunteli kuka kissa oli ja mistä hän tuli. Vai mereltä, naaras oli sellaisesta kuullut - se oli kuulemma kuin iso lampi -, muttei nähnyt, eikä hän tiennyt oliko yksikään klaanikissa ikinä nähnyt merta. Parantajan karvat nousivat uudestaan pörhölleen naaraan sanoista. Kuinka Pöllö oli noin tyhmä? Kyllä muuallakin oli pakko olla klaaneja, joista Pöllö olisi kuullut!
"Klaanit muodostuvat kissoista, jotka asuvat ja jakavat kaiken yhdessä. Jokaisella klaanilla on myös oma 'erikoisuutensa'..." naaras huiskasi hännällään ilmaa, -"esimerkiksi minun klaanillani, Taivasklaanilla, on kyky kiivetä helposti puihin ja Jokiklaanilla - meidän klaanimme ja heidän klaaninsa välinen raja menee kauempana - on kyky uida kuin kalat. Klaaneissa on myös niin sanottu arvojärjestys; pennut pääsevät oppilaiksi kuusi kuuta täytettyään, josta he sitten kouluttautuvat sotureiksi ja kouluttavat sitten itse oppilaita. Jossain vaiheessa soturilla on mahdollisuus päästä klaanin varapäälliköksi, joka on klaanipäällikön toinen tärkeistä apulaisista. Jos päällikkö kuolee, varapäällikkö nousee kuolleen tilalle ja saa Tähtiklaanilta - jonne siis kuolleet kissat menevät - yhdeksän henkeä, niin kuin jokainen häntä edeltänyt päällikkökin on saanut" Naaras istahti alas ja kietaisi häntänsä pienen vartalonsa ympärille lämmikeeksi. Märkä maa ei tuntunut enää niin mukavalta, kun sen päälle joutui seisomaan pitkän aikaa lähes liikkumatta.
"Ja minä olen Sielujenlaulu, Taivasklaanin arvostettu parantaja" Sielujenlaulu naukui, -"Minä olen päällikkömme toinen tärkeistä 'apulaisista' ja parannan klaanimme sairaita sekä loukkaantuneita kissoja" Parantajatar röyhisti rintaansa, kuin osoittaakseen kuinka korkeassa asemassa hän oli. Toisaalta, tuskin tuo kissa mistään ymmärtäisi.

PAKKASTASSU säikähti pahan päiväisesti. Hän oli aiheuttanut oppilastoverilleen ikuisen arven ja vielä nii lähelle silmää! "Kurpitsatassu olen niin pahoillani! Tiedän, etten olisi missään nimessä saanut käyttää kynsiäni, mutta en tiedä mikä minuun meni!" kolli naukui paniikissa. Miten naaras antaisi hänelle ikinä anteeksi? Tai miten Tammikarva suhtautuisi, kun hän oli nimenomaan kieltänyt oppilaita käyttämästä kynsiä ja silti Pakkastassu oli typerästi mennyt kynsiään käyttämään. Kolli vilkaisi soturiin. Tuo oli samaan aikaan vihainen hänelle ja huolissaan oppilaastaan. Pakkastassu ei kestänyt syyllisyyttä, vaan lähti juoksemaan pois Tammikarvan ja Kurpitsatassun luota. Hän juoksi niin kovaa kuin pääsi ja purki tunteitaan. Nyt hänestä ei ikinä tulisi soturia! Hänhän ei osannut noudattaa ohjeita ja oli satuttanut toista oppilasta lähes tahallaan! Kolli suuttui itselleen nyt tosissaan.

Pakkastassu saapui joelle, jonka rannassa hän vihdoin istahti. Hän oli hengästynyt, vihoissaan ja peloissaan. Mitä seuraavaksi tapahtuisi? Häpeäisikö Kipinäliekki häntä nyt ikuisesti? Entä Kurpitsatassu - hän varmasti vihaisi kollia! Ja Tammikarvaa Pakkastassu ei edes halunnut kuvitellakkaan. Soturin katse poltti edelleen oppilaan silmiä, eikä hän ikinä unohtaisi sitä vihaa mitä kollin silmissä oli näkynyt. Voi kunpa Pakkastassu voisi vain vajota maan alle ja kuolla - niin typerästi hän oli mielestään tehnyt!

Pöllökynsi kuunteli tarkkaavaisesti joka sanan mitä Sielusenlaulu sanoi, korvat höröllään kiinnostunut ilme kasvoillaan ja hännänpää viskasi puolelta toiselle. Sielujenlaulun sanottuaan olevansa korkeassa asemassa klaanissaan Pöllökynsi tunsi häpeän valahtavan hänen korviaan pitkin tassuihin, hän katsoi tassujaan ja sanoi häpeän peittämänä "Anteeksi käyttäytymiseni, olin töykeä kun tunkeuduin reviirillenne, mutta kun en tiennyt ja ajattelin että tämä metsä olisi ollut tyhjä tai... tai siit minun kotipaikassani ei kovinkaan monia kissoja ollut joten ajattelin ettei täälläkään mutta haistoin täällä monien kissojen tuoksun niin ajattelin liittyä seuraan mu-mutta en tiennyt klaaneista mitään. Anteeksi" Pöllökynsi lopetti hätäisesti ja katsoi uudestaa varovaisesti Sielujenlauluun.

LINTUTASSU käveli makeasti haukotellen leirissä hohkavan auringon lämpöön, parantajanpesän tuoksut lepäsivät yhä hänen turkillaan ja kilpikonnakuvioinen karva oli Sulkakukan ja Kameleonttitassun asettelemien lehtien peitossa. Edellisyönä vain hetki ennen kuin klaanikokoontuminen oli päättynyt oli hän saapunut viimeinkin leiriin Käärmehännän ja Aran kanssa. Matka oli ollut pitkä ja kokemus kummittelisi hänen mielessään vielä kuita, naaras katsoi harhaillen ympärilleen ja sävähti kanervoin koristellun uloskäynnin raapaisua turkissaan. Hänen haavojaan poltti yhä kuin vanhan nuotion hiilet, jokaista lihasta särki käydyt taistelut ja tehty matka, eikä hänen jomottava päänsä auttanut huonovointista Lintutassua laisinkaan. ''Lintutassu, voi miten mukava että olet kunnossa! Sinun pitäisi olla lepäämässä!'', Koirahammas, puolikuu pentutarhasta sitten lomautunut kuningatar lipaisi tuttavallisesti hänen poskeaan, ''-mitä ihmettä sinä teet jo tolpillasi?''. Lintutassu kuopaisi maata tassullaan, ''Halusin vain tulla katsomaan miten Aralla menee'', naaras tunnusti, ja antoi vaaleanvihreän katseen harhailla pitkin leiriä. Naaraan hopeansävyisestä, ruskeasta turkista ei näkynyt vilaustakaan heräävien kissojen täyttämällä aukiolla. ''Ara on yhä nukkumassa, Ohdaketähti antoi hänen yöpyä pesällään'', Koirahammas naukui, ja vilkaisi sotureidenpesästä poistuvaa päällikköä. Soturilla oli sellainen tunne, että Ohdaketähti kaipasi sotureidenpesän tuttavallista höpötystä. ''Voisinkohan poistua leiristä, ihan vain hetkeksi?'', Lintutassu uteli, räpäyttäen toiveikkaana silmiään. ''Tietysti, mutta tulethan pian takaisin? Käy juomassa ja palaa'', Koirahammas naukui, taputti Lintutassua hännällään lavalle ja jatkoi matkaansa.

Lintutassu poistui leiristä, ja joka askeleen mukana haava takajalassa pisteli kuin joku olisi sen uudelleen raapinut. Hän tiesi ettei Käärmehäntä olisi tyytyväinen siihen että hän poistui leiristä ilman hänen lupiaan, mutta toisten kissojen utelu ja läheisyys sai naaraan turkin kihelmöimään hermostuneesti. Hän kaipasi metsän rauhaa ja omissa oloissaan oleskelua, eikä hän erityisemmin nauttinut parantajanpesän yrttien vahvasta katkusta joka kirveli nenää hurjemmin kuin eilen koettu rautaisen veren tuoksu. Naaras säpsähti pusikossa käyvää rapinaa ja kääntyi ympäri nopeasti kuin kyykäärme, kuivat pensaikot heilahtivat ja sieltä esiin loikkasi oranssiturkkinen orava. Eläin tujotti häntä nappisilmillään, Lintutassu räpäytti omiaan ja orava vipelsi tiehensä, naaraalla ei riittänyt puhti metsästää eikä varsinkaan vikkelänä liikkuvia oravia. Lintutassu kääntyi ympäri jatkaakseen matkaansa, kun siinä samassa aivan hänen kuononsa alla seisoi pörröturkkinen kissa. Nuoren kollin kaulassa kiikkui taivaansininen kaulapanta, jonka metalliringissä kilisi kultainen kulkunen. Lintutassu kavahti yllätyksestä taaksepäin, mutta pian yllätys muuttui vihamielisiksi mulkaisuiksi. ''Mitä sinä täällä teet? Tämä on Varjoklaanin reviiriä!'', Lintutassu murisi, yrittäen kuullostaa vakuuttavalta, mutta nuoren kissan kasvoilla räpsyttävät suuret silmät saivat hänen sydämensä sulamaan kuin jään auringonporotteessa. ''Anteeksi, en minä tiennyt- olin vain jahtaamassa kauhean suurta perhosta, kun yhtäkkiä olinkin tässä kuusimetsässä!'', kolli ilmoitti iloisesti. Lintutassu huomasi pennun turkissa sojottavat kuivat mahlat ja havunneulaset, kotikissa oli selkeästi jahdannut perhosta innoissaan...

Lintutassu mutristi huuliaan turhautuneena, jos Käärmehäntä kuulisi tästä hän ei olisi onnellinen... ''Mistä päin sinä tulet?'', naaras kysyi, ja hänenkin kuonolleen levisi sievä, lempeä hymy. ''En oikein tiedä, ylitin jonkun sillan missä oli paljon jäätä ja vettä!'', pentu ilmoitti innoissaan, kuin ylpeänä seikkailustaan. Lintutassu pudisti päätään, ja kavahti haavpissaan vihlaisevaa kipua, ''Minä saatan sinut nyt sille sillalle, mutta vastapalvelukseksi älä tule tänne uudestaan, sopisiko?'', hän kysyi lempeästi, silitti kollin päätä hännällään. Pentu kallisti ihmeissään päätään, mutta nyökkäsi hyväksyvästi- hänen kaksijalkansa olisi ehkä jo odottamassa! ''Hyvä on, seuraa minua'', naaras hymyili ja vieretysten he lähtivät kulkemaan siltaa kohti. He ylittivät ulpukkakosken kapeimmasta kohdasta, kiersivät reviiriä laventeliruohon läpi ja ukkospolun ali kulkevan tunnelin kautta Myrskyklaanin reviirille. Lintutassu olisi ongelmissa jos joku nappaisi hänet hiipimässä täältä, hän opasti Pekkaa nopeasti ja ripeästi Nelipuuta kohti, ja sitä kautta heidän tassunsa olivat alta aikayksikön puisten lankkujen päällä. ''Kun kuljet tätä siltaa pitkin, löydät tiesi kaksijalkalaan'', Lintutasu naukui ja hymyili nimettömälle kotikissan poikasellen. ''Niinkö? En oikein muista mitä suuntaa tulin tänne sillalle, voitkohan saattaa minut?'', pentu virnisti, häpeilemättömän suloisena. Lintutassu huokaisi, jos hän kerran oli jo näin pitkällä- ja kaksijalkalakin oli ihan vieressä. Nyökkäyksen saattelemana, naaras lähti opastamaan pentua kaksjalkalaan kohti pitkin hiekkapolkua. ''Mistä sinä tulet?'', pentu kysyi, kulkunen kilisten. ''Se on salaisuus vanhemmille kissoille'', Lintutassu hymyili, ja näpäytti pentua lempeästi kuonolleen, sivuuttaen haavoissaan väreilevän tuskan.

Kiilu istui aidalla ja haisteli raitista ilmaa, hän katsoi alas maahan oman takapihansa ulkopuolelle ja loikkasi sirosti tielle ja tassutteli tietä pitkin kunnes saapui samalle paikalle missä oli viimensi ollut Maken ja Roosa(?) neidin kanssa. Kiilu jäi istumaan tien reunaan ja mietti maailman menoja ja hänen ystävillään menee. Hento tuuli ujelsi ja hän tunnisti heikon hajujäljen Pekasta menevän kohti metsää, Kiilu harkitsi hajujäljen seuraamista mutta oli liian laiska nostamaan tien reunalta painavaa ruhoaan. Hetken ajan hän istui tien reunalla kunnes nousi ja lähti seuraamaan hajujälkiä että saisi ajatukset pois painajaisistaan.

SIELUJENLAULU yllättyi naaraan reaktiosta. Hän siristi Pöllölle silmiään, tuo naaras oli kuin innostunut pentu. Minkä ikäinen kissa oikein oli?
"Ei se mitään, ymmärrän, ettet tiennyt meistä klaanikissoista" naaras naukui pehmeämmällä äänellä. Pöllö oli itseasiassa aika mukava, eikä alun jälkeen enää vaikuttanutkaa aivan totaalisen tyhmältä.
"Haluaisitko auttaa minua etsimään saarnipuun versoja? Parantajana tarvitsen niitä, enkä varmasti jaksa kantaa kaikkia yksin - jos niitä edes löydän" Sielujenlaulu naukui ystävällisesti.

Pöllökynnen ilme kirkastui ja leveä hymy valtasi hänen kasvonsa."juu toki voin auttaa!" Hän naukui iloisena mutta sitten hän pysähtyi ja jäi katsomaan taas tassujaan "mu-mutta en tiedä miltä saarnipuun versot näyttää"hymy alkoi laskeutua mutta pieni hymyn pilke jäi kuitenkin naaraan kasvoille.

SIELUJENLAULU naukaisi mielissään. Harva kotikisu, kulkukissa tai erakko olisi suostunut tuntemattoman kissan avuksi. Pöllö selkeästi ei osannut aavistaa, että hän saattaisi olla vaarassa oleskellessaan Sielujenlaulun kanssa, sillä vaikka parantaja ei virallisesti ollut soturi, hän oli kuitenkin ollut soturioppilaana pari kuuta ja muisti edelleen hyvin miten hyökätä tai puolustautua. Mistä Pöllö tietäisi, ettei Sielujenlaulun tarkoitus ollut esittää mukavaa ja loppujen lopuksi vain tappaa hänet? Niin, ei mistään, jonka takia vieras kissa oli uhkarohkea. Parantajalla ei kylläkään ollut ajatustakaan murhata kissaa, sillä hän todella tarvitsi paria aputassua, muttei ollut halunnut pyytää klaaninsa oppilaita, sillä naaras koki, että hän haluaisi apua vain klaaninsa parantajaoppillaalta. Muutenkin parantaja kaipasi oppilasta itselleen - kuuntelemään hänen oppejaan ja pitämään seuraa parantajanpesään. Ei ollut kulunut paljoakaan aikaan kun Sielujenlaulu oma parantaja'mestari', Lehmuslampi, oli kuollut ja silloisesta parantajaoppilaasta oli itsestään tullut Taivasklaanin parantaja. Lehmuslampi oli ollut hyvä, arvostettu parantaja ja kirjava kissa kaipasi häntä välillä - kuinka Lehmuslampi oli vitsaillut hänen kanssaan, opettanut häntä ja kuunnellut häntä. Lehmuslampi oli myös ymmärtänyt Sielujenlaulun mielialavaihdoksia, sillä hänelle naaras oli aina kertonut ja purkanut tunteitaan. Ylipäätään Tähtiklaaniin siirtynyt parantaja oli ollut täydellinen mestari silloin nuorelle parantajaoppilaalle. Nyt Sielujenlaululla ei ollut ketään jolle puhua pahasta olosta, sillä hän ei uskaltanut vaivata klaanipäällikköä tunteillaan. Naaras todella kaipasi Lehmuslampea, mutta ymmärsi, että hänen oli ollut aika lähteä, vaikka kuolema oli ollut karmea: Lehmuslampi oli pudonnut rotkoon. Sielujenlaulu oli ollut vain vähän matkan päässä Lehmuslammesta, muttei ollut ihmetellyt minne parantaja oli kadonnut - vasta myöhemmin, kuunhuipun hetkellä, naaras oli huolestunut. Tuska ja syyllisyyden tunne painoivat vieläkin nuorehkon parantajan sydäntä. Ilman hänen tyhmyyttään Lehmuslampi saattaisi edelleen olla elossa, auttamassa Sielujenlaulua parantajan tehtävässä sekä kuuntelemassa ja ymmärtämässä naaraan mielialoja. Mutta ei, nyt Lehmuslampi oli Tähtiklaanissa. Levätköön hän rauhassa!

Parantaja havahtui mietteistään. Mitä Pöllö olikaan juuri sanonut? Hmm.... Jotain, että suostui kyllä auttamaan, muttei tiennyt miltä saarni näytti. Naaras heilautti kissalle häntäänsä.
"Ei se haittaa, en odottanutkaan, että tietäisit miltä saarni näyttäisi saatikka sitten kyseisen puun versot" naaras naukui huvittuneena Pöllön ilmeelle. Tuo nuori (?) naaras näytti oikein mukavalta ja innokkaalta oppimaan. "Saarni on korkea, suippo lehtinen lehtipuu. Sen versot ovat vankka vartisia, ja niissä on usein pieniä suippoja lehtiä. En ole kylläkään varma onko versoja jo putkahtanut maan pinnan yläpuolle, mutta aloitetaan toki etsimään.... Ja ai niin, myös saarnipuun mahdolliset siemenet ovat hakulistalla" Sielujenlaulu mietti hetken mitä oli juuri sanonut ja halusi lyödä itseään tassullaan naamaan. Kuinka tyhmä hän olikaan! Hänhän olit puhunut Pöllölle kuin parantajaoppilaalle - hän oli odottanut, että Pöllö kertoisi hänelle automaattisesti mihin saarnipuun versoja ja siemeniä käytettäisiin!
"Hups, olinpa minä tyhmä! Ethän sinä tietystikään tiedä mihin etsimiämme saarnipuun versoja tai siemeniä käytetään!" naaras naukui naurahtaen. Hänen heleä äänensä kaikui hevoslaitumella. "Versoja käytetään myrkytyksien hoitamiseen ja..." Sielujenlaulu pohti hetken mihin siemeniä käytettiinkään. Miksei hän saanut siemenien käyttötarkoitusta päähänsä?
"Ai niin, niitä käytetään kipulääkkeinä. En tiedä miksi olen tänään näin hajamielinen!" naaras naukaisi hieman turhautuneena.

Pöllökynellä oli käynyt nopea ajatus mielessään että johdattaisiko Sielujenlaulu hänet suoraan kuolemaan, mutta Pöllö oli niin väsynyt matkastaan ja ajatteli että kotiinkaan olisi turha palata joten hän otti riskin, naaraan silmistä ja olemuksesta Pöllökynsi kuitenkin vaistosi ettei saisi kynnestä ainakaan vielä. Hetken ajan Pöllökynsi katseli maata ja nosti varovasti päänsä ja katsoi parantajaan joka oli uppoutunut omiin ajatuksiinsa. Sielujenlaulun herättyään ajatuksistaan hän alkoi kertoa tästä oudosta puulajista minkä versoja heidän pitäisi etsiä. Sielujenlaulun lopetettuaan Pöllötassu nyökkäsi iloinen ilme kasvoillaan ja lähti tassuttelemaan puun viereen missä oli nähnyt epämäätäisen verson kasvavan. Pöllökynsi kysyi innoissaan "onko tämä semmoinen"

KÄENKELLON leukaperiä kiristeli. Oliko tuo naaras siis petturi vai pitä hä? Pennut Peiponkujerruksen mukana olisivat myrskyklaanilaisia - ainakin puoliksi - sillä olihan pentuje isä sentään klaanikissa. "Äh, älä hätäänny!" Kolli naukui ärtyneemmin kuin olsi pitänyt. Hän madalsi ääntään ja lausui sitten hillitymmin: "Ei hätää, jos olet oikealla asialla, sinulla ei ole hätää". Soturi näki kuningattaressa pientä helpottununeisuutta(?) ja hän nyökkäsi. "Mennään sitten", Käenkello naukui ja lähti opastamaan odottavaa emoa halki myrskyklaanin reviirin. Peiponkujerruksen oli ilmiselvästi vaikeaa tassutella eteenpäin melko vaikeakulkuisessa metsässä. Milloin edessä olikin sitten kaatunut puu tai oja, milloin vadelmapensaita ja kiviä. Matkanteko oli hidasta, mutta Käenkello uskotteli itselleen, että jokainen pienikin askel, jonka muukalaiskissa eteni, toi hänet lähemmäs ja lähemmäs leiriä. Leiriä, jossa olisi turvallista synnyttää.

"Ei ole enää kovin pitkä matka", Käenkello lupasi Peiponkujerrukselle ennen kuin kaksikko alkoivat kivuta kalliota pitkin kohti myrskyklaanin solaa, jonka takana häämöttäisi leirin piikkihernemuurit. Kalliot olisi tietysti voinut myös kiertää, mutta kolli pelkäsi että siihen menisi liian paljon aikaa ja synnytys ehtisi käynnystyä. Käenkello johdatti naaraan kallion yli, neuvoen oikeat jalansijat. Tälläinen liikunta sai Peiponkujerruksen puuskuttamaan rajusti (?). Myrskyklaanilaista huoletti myös se, että supistuksia oli alkanut tulla tiheämmin. Ne veivät Peiponkujerruksen hetkeksi taas aivan muuhun maailmaan, kunnes Käenkello jankutti, ettei hätää ollut ja kohta oltaisiin perillä. Ja pitkän, raastavan matkan jälkeen, he saapuivat myrskyklaanin leirin suulle.

"Noniin", Käenkello empi hetken. "Pysyttele lähelläni, niin esittelen sinut klaanipäälliköllemme, Kotkatähdelle", kolli neuvoi ennenkuin hän astui Peiponkujerrus rinnallaan sisään leiriin. "Kotkatähti! Kotkatähti!", soturi huhuili päällikköään. Tästä ei hyvä seuraa. Ei, ei mitenkään. Ja viimeistään silloin kaikki aukiolla olevat kissat kääntyivät katsomaan heitä.

ULPUKKATASSU katsoi kauhuissaan kuinka mäyrä raapi Pilvitassua selkään. Verta oli niin kauheasti! Naaras ei saanut selkoa kumpi vuosi rajummin - Pilvitassun selkä vai mäyrän poski, mutta sillä ei ollut väliä. Samalla hetkellä, kun valkoturkkinen oppilas mätkähti maahan, Ulpukkatassu lopetti mäyrän lajan kynsimisen ja päästi ilmoille lyhyen, kauhua täynnä olevan äänen. "Pilvitassu!" Naaraan korvissa kohisi ja hengitys rahisi. Oppilas yritti niellä kurkkuun hiipivän sapen, mutta se työntyi väkisinkin Ulpukkatassun suuhun ja muodosti polttelevan kauluksen naaraan kurkulle. Nyt ei ollut aikaa ajatella. Pilvitassun irti purema poskipala näytti vain ärsyttävän mäyrää, vaikka eläin ulvahtelikin nyt enemmän kivusta kuin vihasta. Mustavalkoturkkinen otus huojahteli hetken puolelta toiselle, mutta näytti toipuvan poskensa menetyksetä nopeasti, liian nopeasti. Mäyrä kun kuitenkin oli, no, iso eläin. Ehkä mäyräkin oli nyt puolustautuja eikä hyökkääjä. Eläin kohotti pitkäkyntisen käpälänsä uuteen iskuun. Ulpukkatassu ei kestänyt ajatusta, että se osuisi Pilvitassuun. "Lopeta heti!" hän sishis tuskin kuuluvasti ja enempää ajattelematta Ulpukkatassu kiisi uhmaavasti mouruten kohti mäyrän koholla olevaa käpälää. Saan heilautettua käpälän pois, se ei osu PIlvitassuun. Olen painavampi kuin käpälä, se heilahtaa pois. Oppilas loikkasi Pilvitassun yli tähtäsi kaiken voimansa mäyrän mustaan polkuanturaan.

Isku osui. Mäyrän käpälä heilahti ulospäin mäyrästä ja se päästi röhkäisyä muistuttavan äänen. Ulpukkatassu vavahti oman iskunsa voimasta. Tuntui samalta, kuin olisi yrittänyt kaataa kiveä. Naaras ei pystynyt pitämään hyökkäystään kasassa enää. Oppilaan kyynäreet ja polvet eivät pysyneet suorina, vaan ne valahtivat ja Ulpukkatassun vatsa kävi lähellä mäyrän kynsiä, liian lähellä mäyrän kynsiä. Oppilas sai heittäydyttyä maahan. Alastulo oli tasapainoton ja Ulpukkatassu mätkähti maahan kuin kuollut lahna, jonka jokiklaanilainen heittäisi rantakivikolle. Oppilas pyristeli nopeasti pystyyn, mutta oikea takajalka oli pettää alta. Samaan syssyyn viiltävä kipu kohotti vettä Ulpukkatassun silmiin. Oliko Pilvitassu ehtinyt jo nousta? Oppilas vilkuili ympärilleen hädissään. "Ulpukkatassu? Pilvitassu?" metsäsätä kuului huhuilua. "Säiejuova! Ihalmepi!!" Ulpukkatassu parkaisi nousevan pakokauhun vallassa. Ääni ei ollut ollenkaan niin helpottunut kuin sen pitäisi. Ulpukkatassuunkin oli osunut. Hän vilkaisi kyynelten läpi takajalkaansa, jonka sisäpinnassa oli kaksi, pisimpien kynsien tekemää vertavuotavaa viiltoa. Ne ovat niin lähellä vastaa, ettei Kuohutähti ikinä anna anteekis, etä olin niin paljas. Ulpukkatassu värisi. Hänen äänensä rahisi. Hän oli loukkaantunut, mutta kipu oli tullut vain jälkijunassa. Mäyrä ärisi ja tilanne vaikutti muutenkin jo epätoivoiseltä. "Pilvitassu", oppilas henkäisi.

(hieman ennen kun saapuvat leiriin) PEIPONKUJERRUS oli kiitollinen Käenkellolle. Kolli oli ollut kuin pelastava henki hädän hetkellä. Pian naaras olisi leirissä turvassa ja pennut saisivat hyvän paikan syntyä. Hän vilkaisi vaistomaisesti vatsaansa, joka pullotti pian tulevista pennuista. Se oli kuitenkin virhe, sillä katseen herpaantuessa Käenkellon askelista, Peiponkujerrus kompastui, mutta nousi niin nopeasti ylös, ettei soturi ehtinyt nähdä.

Peiponkujerrus nyökkäsi soturin pyytäessä naaran pysymään soturin rinnalla, jotta hän voisi esitellä peiponkujerruksen klaanipäällikölle. Kissat saapuivat leiriin kollin johdolla. Tältäkö siis Myrskyklaanin leiri näytti? Naaras oli kuvitellut sen isänsä tarinoista jotenkin erilaiseksi. Hän tunnisti kyllä nopeasti pentutarhan sekä Suurkiven, mutta ei ollut varma kumpi oli sotureiden- ja kumpi oppilaidenpesä, eikä hän tiennyt myöskään missä parantajan pesä oikein oli. Millainen parantaja klaanilla olisi nykyään? naaras pohti. Toivottavasti hän osaisi auttaa pennut turvallisesti maailmaan, sillä Peiponkujerrus pelkäsi synnytystä kovasti. Kukapa ensimmäisen pentueensa synnyttävä tietäisi mitä odottaa?  

Naaras nautti hetken auringon paisteesta ennen kuin Käenkello huusi klaaninsa päällikköä, Kotkatähteä. Peiponkujerrus ei saanut päähänsä isänsä aikoina 'hallinneen' päällikön nimeä, mutta väliäkös sillä - vanhojen muisteleminen ei auttaisi naarasta sopeutumaan yhtään sen paremmin, hänhän saattaisi vain sekoittaa vanhan ja nykyisen klaanipäällikön. Hän kohotti päätään ja huomasi, että kaikki klaanin leirin aukiolla olleet kissat katsoivat nyt häntä ja hönen vieressään seisovaa soturia. Älkää tuijottako! naaraan teki mieli huutaa, sillä hän ei pitänyt kissojen katseista. Peiponkujerrus astui askeleen eteenpäin päästäkseen soturin rinnalle, istahti alas ja kietaisi häntänsä ympärilleen. Naaras painautui varovaisesti kermanruskeaa kollia vasten ja vilkuili ympärilleen. Hän näytti varmasti aivan pennulta, joka oli ensimmäistä kertaansa ulkona. Naaras nuolaisi etutassuaan ja sukaisi sen jälkeen korviaan, vaikkei uskonut asian auttavan yhtään hänen ulkonäköönsä. Kunpa kissat eivät vain tuijottaisi häntä ja Käenkelloa! Eikö heillä ollut mitään tärkeämpää tehtävää, kuten metsästäminen tai partioiminen? Ei hän nyt niin ihmeellinen ollut, että hän pitäisi tuijottaa tuolla tavalla. "Mikseivät he lakkaa tuijottamasta?" naaras naukui aivan hiljaa itselleen, toivoen, ettei klaanikissa kuullut sitä. Soturi olisi varmasti pitänyt häntä jotenkin kiittämättömänä, sillä kollihan oli kiltisti tuonut hänet tänne, kuten Peiponkujerrus oli pyytänyt.  

Yht'äkkiä naaras tunsi vihlaisevan kivun vatsassaan - samanlaisen, jonka hän oli kokenut ennen kuin hän oli lähtenyt Kaksijalkalasta Käenkellon kanssa. Kipu oli nyt kuitenkin paljon pahempi, eikä loppunut. Mitä oikein oli tapahtumassa? Sitten kaikki valkeni Peiponkujerrukselle; pennut olivat tulossa! Naaras hätääntyi ja hyppäsi pystyyn, joka sai vihlomisen tuntumaan vielä pahemmalta. "Apua! Pennut tulevat! Ne..." naaras veti syvään henkeen, -"... tulevat nyt! Mitä minä teen?" Peiponkujerruksen korvat kääntyilivät hätääntyneinä ja hänen hengityksensä oli nopeaa. Naaras lysähti maahan, sillä kipu oli lamaannuttava. Häneen sattui niin paljon, että pelkäsi kuolevansa! Mutta entä jos... entä jos hän todella kuolisi synnytykseen ja pennut jäisivät eloon? Tumma kissa hätääntyi entisestään. Hän ei varmasti selviäisi tästä kipeästä synnytyksestään!

Lumipentu tarkasteli Kuusipiikin toista korvaa huolellisesti. Molemmat näyttivät ainakin ihan puhtailta, ja Lumipentu astahti taaksepäin tuijotellen käpäliään. Hän työnsi pieniä kynsiään ulos ja upotti ne maahan, ennen kuin veti ne sisään uudestaan. Välillä Lumipentu kuitenkin nosti katseensa ylös, ja vilkaisi Nuppulehteä, josko tällä olisi jotain sanottavaa tai jotain lisää hommaa Lumipennulle. Lumipennun häntä heilui hitaasti puolelta toiselle, kun hän mietiskeli kaikkea turhaa. Lintujen sirkutus kantautui pesään sisälle, ja pennun korvat heilahtivat aina äänen perässä kääntyen puolelta toiselle. Yhtäkkiä Lumipennun kuonoon tunkeutui uusi haju. Leiriin oli astunut joku kissa, joku tuntematon kissa. Haju oli samanlainen kuin pentutarhassa, maitomainen, ihan kuin kuningattaren haju. Lumipentu nosti hämmentyneenä katseensa ja käveli parilla ripeällä askeleella suuaukolle, mistä näkyi leirin aukio. Hän näki monia kissoja tuijottelemassa samaan suuntaan, ja käänsi omankin katseensa leirin sisääntulon suuntaan. Maassa istui tumma naaraskissa, jonka vatsa pullotti pennuista. Yhtäkkiä tämä kissa hyppäsi pystyyn säikähtäneenä, ja sai Lumipennun hätkähtämään. Lumipentu katseli hätääntyneenä, kun naaras tuupertui maahan. Lumipentu kääntyi kannoillaan ja juoksi Nuppulehden luo. "Tuolla aukiolla on joku vieras kissa, johon sattuu! Hän taitaa tarvita apua! Menethän auttamaan, menethän? Eikö meidän kuuluisi auttaa muitakin kissoja, vaikka he eivät olisikaan samasta klaanista? " Lumipentu kysyi silmät huolesta ammollaan ja katseli odottavasti Nuppulehteä. Hänen häntänsä viuhui kärsimättömästi puolelta toiselle, kun hän vilkuili Nuppulehteä, ja sitten taas klaanivanhimpien pesän suuaukkoa, ja sitten taas Nuppulehteä. Kyllähän parantaja auttaisi hädässä olevaa kissaa, vaiko?

KÄENKELLON silmät laajenivat ja korvat painuivat luimuun. "Nuppulehti!" kolli karjaisi. Missä parantaja oli kun häntä tarvittiin? "Mitä täällä tapahtuu?" paikalle kiirehtinyt myrskyklaanin varapäällikkö Tuskasydän kysyi kulmat kurtussa. "Auta minua siirtämään Peiponkujerrus pentutarhaan, pennut eivät voi syntyä taivasalla, kun selvittiin jo näin pitkälle", Käenkello ärisi Tuskasydämmelle, joka ei varmasti helpottanut synnyttävän naaraan olotilaa. "Noniin Peiponkujerrus, loppukiri pentutarhaan jookos. Matkaa on sinne enää pari ketunmittaa", soturi pakotti äänensä tasaiseksi ja tuki naarasta, jospa hän nousisi vaikka pystyyn. Hopeaturkki pisti päänsä esiin jostain sotureiden pesän uumenista. Hän katseli ympärilleen silmät sirrillään valon sokaisemana. "Mitä tapaht....", naaras aloitti, mutta lopetti lauseensa kesken. Synnytys. Tämäpä mielenkiintoista. Hopeaturkki loikki ulos pesästä ja tönäisi leirin ulkopuolella tuijottavaa Karhunkynttä kylkeen. "Hei!" Karhukynsi ärähti Hopeaturkille, kunnes näki tämän ilmeen. "Mitä nyt?" "Hae pentutarhalle kasteltuja sammalpalloja", harmaa naaras naukui nopeasti. "Mutta sehän on oppilaiden hommaa!" nuorempi soturi nurisi,mutta Hopeaturkki näpäytti häntä hännällä kuonoon:"Ihan sama. Olit ensimmäinen kissa, joka on lähellä, eikä nyt ole aikaa vitkutella. Kissa synnyttää aivan pian, jos et näe". Karhukynsi nieli vastalauseet ja kipitti kuuliaisesti parantajanpesälle. Hyvä. Hopeaturkki ajatteli. Sitten hän loikki kohti Vanhustenpesää, jonne ajatteli Nuppulehden kadonneen Pellavahäntää ja Kuusipiikkiä huoltamaan. "Nuppulehti", Hopeaturkki huhuili. "Klaani tarvitsee sinua".

"Noniin Peiponkujerrus, vielä vähän", Käenkello kannusti tuskissaan ääntelevää naarasta. "Vielä vähän". (?)

PEIPONKUJERRUS äänetelehti tuskissaan. Hänestä tuntui kuin koko vatsa olisi tulessa, tai miksei koko keho. Niin paljon häneen sattui, eikä kipu hellittänyt millään. Naaras kuunteli kollin sanoman ja huomasi, että hänen vierelleen oli saapunut toinen kissa, kuulemma Tuskasydän nimeltään. Hän suostui vastahakoisesti siihen, että hänet siirrettäisiin pentutarhaan, sillä pienikin liike aiheutti kymmen kertaisen kipuaallon naaraan pienen ruumiin läpi. "En pysty tähän! Sattuu!" naaras naukui tuskissaan ja olisi halunnut vain jäädä siihen paikkaan. Peiponkujerrus kuitenkin ymmärsi, ettei hänen kannattanut ulkona synnyttää, eikä pentutarhaan ollut kuin alle yhden ketun mitan varren. Peiponkujerrus siirsi käpälän toisen eteen, vaikka se sai naaraan ruumiin murtuvan joka askeleella entistä enemmän. Pentutarhan ovella naaras haistoi muiden kuningattarien tuoksun - hän varmasti oli ylireagoinut kaikkeen muihin tarhan kuningattarien synnytyksiin verraten. Tuskin heistä kukaan oli lyyhistynyt lähes leirin suuaukolle ja rääkynyt kuin mäyrä, jota vastaan klaanikissat taistelisivat. Mutta naaras ei voinut itselleen mitään, niin paljon häneen sattui. Miksei missään näkynyt klaanin parantajaa, joka auttaisi häntä? Hän ei varmasti selviäisi tästä yksin!
"En selviä tästä... sattuu.." naaras naukui vaivalloisesti tiheän hengityksensä lomasta kermanruskealle kollille, joka hänet oli tuonut leiriin (Käenkellolle), -"Missä ... parantajanne... on?"

NUPPULEHTI nyökki hyväksyvästi Lumipennun varovaiselle toiminalle, oli hyvä että nuori naaras osasi kohdella vanhan kissan höyhenenherkkää kehoa varoen ja mikä Pellavahännälle ja monelle kissalle tärkeintä kissan ansaitsemalla kunnioituksella. Parantaja nyökkäsi reippaasti, kun Kuusipiikin ruskea turkki oli saatu puhdistettua, suittua, kostutettua ja laventelikukilla tuoksutettua. ''Hyvin tehty Lumipentu, oikein hyvä'', naaras kehui, ja pitkällä kapealla hännällään taputti nuorta naarasta hennosti lavalle. Lumipentu oli niin kärsviällinen ja ymmärtäväinen, hänestä tulisi ajallaan loisto parantajaoppilas Myrskyklaanille! Vaikka Nuppulehden turkkia yhä väritti lyhyen elämän eloisa värikkyys, hän ei voinut olla ajattelematta miten Lumipennusta voisi hänen jälkeensä tulla loisto parantaja! Naaras kehräsi lempeästi, hänellä itselläänkin oli vielä vuodenaikoja aikaa oppia uusia temppuja ja parannuskeinoja, kohdata uusia yrttejä ja mieltä painavia sairauksia kunnes Tähtiklaani kutsuisi häntä telmivään turkkia helmeilevään hopeaan loisteeseen. Kuuntuikkeessa kimmeltävien peltojen kasteeseen, ja loputtomien keveiden loikkien runsauteen. Oi voi, kaiken täydellisyyden ja huolettoman elämän ajattelu sai hänet tuudittautumaan pehmeisiin ajatuksiin kuin pehmeään voikukkavillaan. Vanhustenpesän hiekkamatto tuntui katoavan hänen käpäliensä alta, ja Tähtiklaanin tietämys ja uteliaisuus kutittivat hänen turkkiaan kuin pehmeästi hellivät, maassa riippuvat koivunoksat jotka toivottivat hänet tervetulleeksi viherlehden ajan syleilevään auringonvaloon ja loputtomiin hellepäiviin.

Koivunoksassa inisevän vihreäsiipisen kirvan lailla aukiolta kuuluva meteli sai herkkien sumun kaikkoamaan hänen laimeansinisistä silmistään ja viikset värähtämään, jaa mitä siellä tapahtui? ''Älä yhtään huoli Lumipentu, kyllä minulla korvat yhä toimivat'', Nuppulehti virkkoi lämpimästi, hyvästeli Pellavahännän arvokkaalla nyökkäyksellä ja kuin saukko vedenpinnasta, hän syöksyi pesän uloskäynnistä auringon syleilemälle leiriaukiolle. Ilmassa hänen kielelleen lehahti tuntemattoman kissan tuoksu, emokissan tuoksu ja ei aikaakaan kun parantajalla välähti mitä oli tapahtumassa. ''Käenkello, hae-'', naaras aloitti ripeästi, mutta Hopeaturkki oli jo paikalla hoitamassa tilannetta. Kateuden lämmin välähdys salamoitti sekunttien ajan parantajan katsetta, mutta paikalle astelevan Kotkatähden läsnäolo sai hänet hillitsemään kippuraisen kielensä. ''Mitä täällä tapahtuu?'', päällikkö ennätti kysyä, ja kollin ilmeestä päätellen tilanne valkeni hänelle omin avuin. ''Kuka tämä kissa on?'', Kotkatähden äänessä oli vihainen sävy, ja hänen silmänsä suuntautuivat kapeina kuin kuunsirppi Käenkelloa kohti. Päälliköstä säkenöivät vihan aallot saivat Nuppulehden turkin nousemaan pystyyn kuin ötökkää säikähtäneellä pennulla. ''Viekää tämä naaras heti takaisin, en halua mitään tekemistä erakoiden kanssa!'', Kolli sylkäisi sanan suustaan silminnähden halveksuen, tiiraili katseellaan Peiponkujerrusta kuin leiriin tunkeutunutta Varjoklaanin vakoojaa. ''Ei hän mihinkään liiku, etkö näe hiirenaivo että hänellä alkaa synnytys?'', Nuppulehti sihahti ja loikki kollin eteen kieltä purren, ''-jos häädät hänet leiristä pois, pennut syntyvät Myrskyklaanin reviirille ja soturilaki velvoittaa klaaniamme auttamaan pentua ihan mistä tahansa''. ''Ei Soturilaki tue erakkokuningatarta!'', Kotkatähti karjaisi hurjalla äänensävyllä, ja ellei jo aiemmin vähintään nyt kissat kerääntyivät uteliaasti silmiään räpsytellen paikalle.

Päällikkö katsoi ympärilleen, vilkaisi huolestuneena pentutarhalta kurkistelevaan Sadepentuun. Kollin kurkusta nousi matalaa murinaa, minkälaisen esimerkin hän isänä näyttäisi jos häätäisi leiristään poikivan kuningattaren? ''Menkää parantajanpesälle, kun synnytys on ohi autatte hänet takaisin sinne mistä hän saapuikin'', Kotkatähti murisi matalalla äänensävyllä, ja katsoi kaikella vihalla minkä pystyi pihkankeltaisiin silmiinsä keräämään Peiponkujerrusta, ''-Myrskyklaani ei vastaanota erakoita''. Turhautuneen sihahduksen saattelemana Nuppulehti käänsi päällikölle selkänsä, ja riensi erakkonaaraan luokse. ''Tulehan'', parantaja naukui lempeällä, rauhallisella äänellä kuin pehmoinen hiirenkorvanajan tuulenvire. Ohimennen Nuppulehti kiitti Käenkelloa ja Hopeaturkkia, ennen kuin kylki kyljessä vasten Peiponkujerrusta saattoi kissan pesälleen. Nuppulehti auttoi Peiponkujerruksen makaamaan puhtaimmalle pesän sammalpedille, ja pehmeillä kuiskauksilla kehotti naarasta ottamaan mukavimmalta tuntuvan asennon. ''Hengittele ihan kaikessa rauhassa-'', Nuppulehti kuiskaili, ''-nyt on sellainen tilanne etten ehdi sinulle enää yrttejä antaa, mutta luonnollisestihan kissat niitä ilman pärjäävät''. Parantajaa harmitti etteivät pennut voineet odottaa hetkekäkään, pari vadelmanlehteä olisi tehnyt terää noin tuskissa synnyttävälle kissalle. ''Ota tämä keppi tiukasti leukoihisi, ja pure sitä oikein kovaa kun sattuu'', naaras neuvoi, työnsi tassullaan männynoksaa naarasta lähemmäs.

PEIPONKUJERRUS siirtyi vastahakoisesti Käenkellon luota parantajan pesään. Vaikka häneen sattui fyysisesti, klaanipäällikön sanat satuttivat häntä enemmän. Mihin tilanteeseen Myskyklaani oli oikein joutunut, kun oli ottanut tuollaisen kamalan klaanipäällikön? Naaras tiesi, että hänen isänsä klaaniaikoina Myrskyklaanissa oli ollut ainakin yksi erakkokuningatar, jonka silloinen päällikkö oli ottanu vastaan - mutta tämä Kotkatähdeksi kutsuttu päällikkö oli häntä vastaan! Naarasta pelotti - jos hänet häädettäisiin klaanista, Peiponkujerrus ja pennut kuolisivat. Kissan kurkkua kuristi pelkkä ajatuskin kuolemisesta joko nyt tai myöhemmin pentujen kanssa. Ei Kotkatähti voinut olla niin tunteeton - pakkohan tuon tyhmän kissan oli ymmärtää, että vaikka hän oli klaanipäällikkö, ei hänellä kuitenkaa ollut oikeutta sanoa ja käskeä noin!

Peiponkujerrus otti parantajalta kepin ja laittoi sen suuhunsa. Juuri sillä hetkellä kipu yltyi taas voimakkaaksi ja hänen suustaan karkasi parkaisu. Miksei synnytys jo ollut ohi, sillä hänestä tuntui ettei kipu loppuisi koskaan. "Sattuu..." hän valitti hiljaa, -"Etkö pysty mitenkään nopeuttamaan tätä?" Sanat naaras osoitti klaanin parantajalle, vaikka Peiponkujerrus häneen katsonutkaan kipujensa takia.

NUPPULEHTI pudisti lempeänä päätään, paineli hieman erakon vastaa pehmeillä kynnettömillä käpälillään. ''Näihin asioihin edes minun yrttini eivät voi vaikuttaa'', naaras naukui rauhallisesti, kuin ei huomaisi kissan vastaa raapivaa tuskaa laisinkaan. Nuppulehti ei ollut luonnollisestikaan koskaan kokenut synnyttävän kissan tuskaa, mutta oli ollut mukana sekä Aamuvirran että Riekonsiiven pienokaisten syntymässä- ja muiden parantajien neuvoja noudattamalla oppinut, että loppuen lopuksi synnytys ja sen ajankohta olivat kaukana parantajakissojen käsistä. Pehmeillä käpälillään Nuppulehti asetteli keppiä purevan naaraan takajalkoja paremmin, naaras kallisti päätään nähdäkseen mikä erakon tilanne oli. Nuppulehden korvat heilahtivat myötätuntoisesti, nuoren emon tilanteesta päätellen hänen synnytyksensä oli ollut käynnissä jo kauan ennen kuin hänen tassunsa olivat taivaltaneet Myrskyklaanin reviirillä, ei voinut olla muuta kuin Tähtiklaanin tahtoa etteivät nämä pennut syntyneet aikaa sitten metsän sammalille. ''Vetelehän ihan kaikessa rauhassa henkeä'', Nuppulehti naukui hempeällä äänensävyllä, silitti hännällään tuskissa olevan naaraan supistelevan vatsan pintaa, ''-ota vaikka hieman parempi asento ja käänny rauhallisesti kyljellesi''. Parantaja auttoi Peiponkujerrusta valmistautumaan edessä olevaan synnytykseen, ja kun seuraava supistus värisytti kissan karvaa Nuppulehti tiesi ensimmäisen pennun olevan matkalla maailmaansa.

Parantajan hopea turkki tunsi auringon lämpimän valon täplittävän turkkiaan, kun hän kumartui katsomaan joko ensimmäinen pentu olisi suullaan. ''Hyvin menee, nyt työnnä oikein voimakkaasti'', Nuppulehti kannusti lempeästi, taputti kissan turkkia hännällään. Parantaja siristi silmiään, tämä synnytys ei tuntunut olevan millään tavalla vaarallinen kuningattarelle, eikä mikään tuntunut olevan mullin mallin. Ensimmäisen pennun sikiöpussin peittämä turkki näkyi, ja Nuppulehti kannusti uudestaan Peiponkujerrusta ponnistamaan kaikella voimalla minkä naaraas pystyi taivalluksen väsyttämiin lihaksiinsa kokoamaan. Tummaturkkinen pentu liukui ulos, ja hampaillaan Nuppulehti repi limaisen pussin sen ympäriltä. Naaras käänteli pentua ja nuoli sen märkää turkkia, mutta jo ensimmäisistä hetkistä lähtien pennun suu miukui äänekkäänä eikä sen elossa olemisesta ollut epäilystäkään. Nuppulehti nosti pennun häntää hempeästi hampaillaan, ja tirkistettyään mustaturkkisen pikkuruisen sukupuolen hän nosti sen vasten Peiponkujerruksen vatsaa. ''Pieni kolli'', Nuppulehti ilmoitti viikset ylpeästi värähtäen, eikä hän voinut olla ajattelematta miten nyt reippaasti vatsaa hapuilevasta pennusta tulisi loisto soturi! Muut pennut eivät kuitenkaan tuntuneet viihtyvän onnen rauhoittamassa tunnelmassa, ja Nuppulehti häntä heilahtaen valmistautui seuraavan pennun syntymään.

PEIPONKUJERRUS kääntyi kyljelleen. Pian ensimmäinen pentu oli kuulemma syntymässä maailmaan. Naarasta pelotti, sillä hän pelkäsi, ettei pennulla olisi kaikki hyvin. Kun parantaja kehoitti Peiponkujerrusta työntämään vielä vähän, naaraan teki mieli luovuttaa. Kipu oli niin lamaannuttava, kamala, kuin työntäisi soturia ulos vatsastaan. Kuitenkin hän työnsi, parkui ja työnsi lisää. Pian pentu olikin maaimmassa - Peiponkujerrus kuuli pienen rääkäisyn. Kolli. Naaraan ensimmäinen pentu oli kolli. Peiponkujerrus ei olisi halunnut pettyä, mutta salaa mielessään naaras oli toivonut ensimmäisen pennun olevan naaras kuten hän itse oli ollut omalle emolleen monia kuita sitten. Mutta kyllä kolliinkin saattoi olla tyytyväinen, kuten Peiponkujerrus olikin. "Onhan hänellä kaikk...." enempää naaras ei ehtinyt sanoa, kun uusi supistus vavisutti naaraan kehoa. Seuraava oli selkeästi tulossa. Peiponkujerrus pelkäsi, ettei jaksaisi synnytystä loppuun vaan luovuttaisi ja kolli jäisi ainoaksi pennuksi. Ei, niin ei saanut missään nimessä tapahtua tumma kissa ajatteli. Hän nielaisi, otti kepistä paremman otteen ja työnsi seuraavan supistuksen tullessa. Voi, että kun se sattui!